”Nyt taivaat avautuu.” Näin alkaa joululaulu nimeltä Ilouutinen. Kuulinpa, että sitä on joskus kastejuhlassakin laulettu. ”Tulkaa kaikki nyt laulamaan. On poika syntynyt maailmaan.”
Vielä toissapäivänä kauneimmat joululaulut raikuivat seurakuntatalolla. Olemme kuulemassa ilouutisia. Jeesuksen kasteessa taivaat avautuivat ja Pyhä Henki laskeutui Jeesuksen päälle. Martti Lutherin sanoin Kristuksen kasteen jälkeen taivasta ei enää suljettu.
Hyvät sisaret ja veljet, vaikka emme ole koolla taivasalla, olemme silti avoimen taivaan alla. Keskellämme on hän, jossa Jumalan lupaukset täyttyvät. Hän, joka parantaa murtuneet mielet, julistaa vapautusta ja Herran riemuvuotta, lohduttaa murheellisia ja antaa meille ilon – Hän, josta Johannes todistaa ja jota alttaritaulu kuvaa: ”Katsokaa, Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin”.
”Minäkään en häntä tuntenut” Johannes sanoo kahdesti. Olen ollut mukana monenlaisissa kastejuhlissa, monen ikäistenkin kasteissa. Välillä tuntuu, että Jumala on juhlaväelle melko tuntematon. Odotetaan vain, että saadaan kuulla vauvan nimi ensimmäistä kertaa. Joskus taas yksityiskohtia on mietitty niin, että kastevesikin on tuotu Jordanista – siitä joesta, jossa Johannes kastoi Jeesuksen. Joka tapauksessa olivatpa puitteet ja mielentila mitä tahansa, niin kasteen arvo ei vähene tai suurene. Kaste on Jumalan teko, jossa Kristus itse toimii. Kasteveden pyhyyttäkään emme voi lisätä, vaan tavallisesta vedestä tulee Jumalan sanaan liittyessään armoa tulviva elämän vesi ja Jumalan armon näkyvä merkki. Siinä Jumala pesee puhtaaksi ja kutsuu kastettavan nimeltä omakseen.
Me olemme tulleet tähän jumalanpalvelukseen, kastettujen juhlaan, paitsi kirkon ulko-ovesta, myös kasteen ovesta. Kasteessa meistä on tullut jäseniä niin kotiseurakuntaan ja maailmanlaajaan Kristuksen kirkkoon kuin näkymättömään pyhien yhteyteenkin. Martti Luther halusi korottaa pyhän kasteen sen alkuperäiseen arvoonsa. Keskiajan ihminen nimittäin etsi usein pelastusta ripistä tai munkinviitasta. Luther puolestaan, joka itsekin oli munkki, ahkera ripittäytyjä ja sielun rauhan etsijä, väitti, ettei muuta apua tarvita. Kasteen liitto kestää ihmisen lankeemukset ja haaksirikot.
Luther arvostelee kirkosta irtaantuneita lapsikasteen torjujia ja kasteen vähättelijöitä muun muassa seuraavasti: ”Miksi taivaassa oleva Kristus lupaisi kasteessa papin suulla vain tulevaa jos-armoa: Kristityksi tulet aikuisena, jos sinne asti elät ja jos itse teet ratkaisun ja jos itse lujasti uskot ja jos et virheellisesti usko? Tällainen jos-armo ei Lutherin mielestä enää ole armoa, vaan johtaa väärään ja itsevarmaan hengellisyyteen. Jatkan tästä omaa pohdiskeluani. Olisiko siinä jotain samaa kuin jos vanhemmat sanoisivat pienelle vauvalleen: Kyllä me sinua rakastamme, kunhan ensin kasvat ja olet tottelevainen ja voimme olla sinusta ylpeitä ja kunhan sinusta on meille hyötyä. Ei kai meillä ole tällainen kuva Jumalasta, joka on itsensä lahjoittava rakkaus, eikä ole tullut vaatimaan, vaan antamaan. Hän sanoo profeetta Jesajan suulla ”Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, niin minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt.”
Luther ei missään vaiheessa aseta uskoa ja sakramenttia vastakkain, vaan uskossa otamme käyttöömme sen minkä olemme jo lahjaksi saaneet. Toisin sanoen luotamme siihen, että meidät on otettu armoliittoon ja Kristuksen perillisiksi. Mieleeni nousee välähdys viime syksyltä. Lueskelin jossain liiketilan aulassa odotellessani jotain talouslehteä ja sieltä lakimiehen neuvoja, mitä tulee harvemmin luettua. Yhtäkkiä teksti alkoi huutaa minulle Jumalan armoa niin kuin olisin lukenut kasteopetusta. Lasta on todella vaikea tehdä perinnöttömäksi. Siihen ei riitä, ettei lapsi välitä vanhemmistaan tai ole heidän kanssaan tekemisissä eikä sekään että on tuottanut heille surua ja harmia. Jos vanhempi yrittäisikin jättää lapsensa perinnöttä, niin perillinen voi aina riitauttaa asian.
Ajatelkaa ystävät, jos meistä tuntuu ettemme itse tunne Jumalaa lainkaan tai joku läheisemme tuntuu olevan välinpitämätön hänen suhteensa, mekin saamme vedota Jumalan omaan tekoon ja lupauksiin. Saamme heittäytyä hänen varaansa, tuoda rukouksessa rakkaamme hänen eteensä ja kantaa hänen iankaikkisiin käsiinsä myös uudet sukupolvet. Johannes kehotti katsomaan Jumalan karitsaa. Ristinmerkki otsassamme ja rinnassamme julistaa, että meidät on liitetty Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, vapautettu synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Jumalan lapsina saamme perinnöksi ikuisen elämän ja Jumala on antanut meille Pyhän Hengen, jolla saamme tarttua kasteen lupauksiin. Monien vaikeuksien keskellä ja voimien vähetessä Martti Lutherin kerrotaan usein toistaneen sanoja: ”Olen kastettu. Olen pelastuva”. Jumala ei ole rakentanut liittoaan eikä perintöään meidän varaamme, vaan hänen varaansa, josta Johannes sanoo: ”Katsokaa, Jumalan karitsa, joka kantaa maailman synnin”.
Joulukuusi on tänään kirkossa viimeistä päivää. Se kuvaa paratiisin elämänpuuta niin kuin myös kastepuu, joka tässäkin jumalanpalveluksessa saa oksilleen uusia nimikkoenkeleitä. Kastejuhlassa usein rukoillaan, että Jumala lähettäisi pyhät enkelinsä varjelemaan lasta vaaroissa. Tätä kasteessa läsnä olevaa näkymätöntä maailmaa, Jumalan siunausta ja varjelusta puuhun kiinnitettävät enkelit kuvaavat. Ne muistuttavat Jeesuksen sanoista kuinka taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille ja että heistä on pidettävä hyvää huolta, heidän enkelinsä saavat joka hetki katsella taivaallisen Isän kasvoja. Enkelin selkäpuolelle on kirjoitettu lapsen nimi, mutta tärkeintä on, että heidät on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Lutherin sanoin: ”Isä antaa itsensä meille taivaan ja maan kanssa, kaikkien luomakunnan lahjojen kanssa, niin että niiden täytyy meitä palvella ja hyödyttää. Mutta tämä lahja on Aadamin lankeemuksen kautta hämärtynyt ja tullut hyödyttömäksi. Siksi myös Poika on antanut meille itsensä ja lahjoittanut meille kaikki tekonsa, kärsimisensä, viisautensa ja vanhurskautensa. Hän on sovittanut meidät Isän kanssa niin, että me voimme jälleen vanhurskaina ja elävinä tuntea myös Isän ja kaikki hänen lahjansa. Mutta koska tämä armo ei olisi kenellekään hyödyksi, jos se jäisi pimentoon, eikä tulisi luoksemme, siksi Pyhä Henki tulee ja antaa itsensä meille kokonaan. Paljastaessaan meille Kristuksen pelastavan työn hän opettaa meitä tuntemaan sen, ottamaan sen vastaan, säilyttämään sen, käyttämään sitä hyödyksemme, jakamaan sitä muille ja edistämään sen tuntemista”.
Tulemmeko ajatelleeksi miten voimalliseen nimeen meidät on kastettu! Jotta kasteen lahja ei jäisi tuntemattomaksi tai hyödyttömäksi, niin on syytä muistaa molemmat puolet Jeesuksen antamasta käskystä: kastakaa ja opettakaa. Kristittynä elämiseen kuuluu tietynlainen jännite. Toisaalta kaikki perustuu Jumalan pohjattomaan armoon, toisaalta kaste kutsuu meitä joka päivä kuolemaan pois synnistä ja elämään Kristukselle, siis seuraamaan häntä. Jeesukselle katse merkitsi kuuliaisuutta ja sitoutumista Jumalan tahtoon ja Isän antamaan tehtävään. Niin kuin perheessä rakkautta kuuluu osoittaa eikä vain hiljaa mielessään ajatella, samoin soisi että Jumalan rakkaus saa tulla kastetun elämässä todeksi ja näkyväksi ja että hän oppii siihen turvaamaan.
Olen tässä saarnassani siteerannut aika paljon Lutheria. Vietämmehän juhlavuotta, kun hänen julkaisemistaan teeseistä tulee kuluneeksi 500 vuotta. Samalla tunnemme surua siitä, että Kristuksen kirkko on niin jakautunut. On vain yksi Jeesus, johon meitä kehotetaan panemaan toivomme. ”Katsokaa, Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnin”.