1. sunnuntai loppiaisesta, Luuk. 3: 15–18, 21–22, Sanni Rissanen

Sanni Rissanen
Kerimäen kappeliseurakunta / Savonlinnan seurakunta

Johannes sai lisänimen kastaja, sillä hän kastoi ihmisiä. Hän ei kuitenkaan ollut luvattu messias, vapahtaja, vaikka hänestä niin monet ajattelivatkin. Johannes itse sanoi, että hänen jälkeensä tulee joku vielä väkevämpi. Johannes kastoi vain vedellä, Jeesuksen oli määrä kastaa vedellä ja tulella.

Kaste, kristikunnan ensimmäinen symbolinen liitos ja meidän kirkkomme toinen sakramentti. Kasteen voima on väkevä, se on pysyvä ja ikuinen. Kasteen merkityksestä kertoo ehkä myös se, että monet jättävät lapsen kastamatta siksi, että tämä voi vanhempana itse valita haluaako kasteelle vai ei. Vanhemmat tiedostavat kasteen voiman, sitä ei pyyhitä pois vaikka kirkosta päättäisikin erota. Kasteen voima on valtava, eikä sen kanssa haluta pelleillä. Kasteen voimaan uskotaan, vaikka Jumala, Jeesus tai Pyhä Henki jäisivät vähemmälle huomiolle. Kasteella on merkitystä, vaikka uskon merkitys olisikin vähän hämärä.

Minä pidän työssäni erityisen paljon kastejuhlista. Muistan erityisen hyvin myös ensimmäisen kasteeni. Pääsiäissunnuntaina, pieni joukko kokoontui isoon ja kaikuvaan betonikirkkoon liittämään Jumalan perheeseen pienen pojan. Poika oli innokas jo muutaman kuukauden iässä, kaikki piti saada nähdä ja olla mukana. Hermohan siinä meinasi mennä, kun selällään joutui kellottamaan kummisedän sylissä ja kädetkin vielä jäivät jumiin kastemekon kaulukseen. Kun pääsi pystyyn ja tuosta typerästä kauluksesta päästiin eroon, homma eteni loppuun kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja pappikin sai huokaista helpotuksesta.

Tänä päivänä tuo Jumalan lapsi, Kristuksen seurakunnan jäsen, on vilkas vajaa kaksivuotias. Hän pistää autot nukkumaan katolleen päiväunia, puuhaa jos jonkinlaista asiaa ja puhekin alkaa sujua. Asiaa on ollut aina, sanoista vaan ei ole selvää saanut kuin viimeisen parin kuukauden aikana selvemmin. Sukuunsa on tainnut siskonpoika tulla.

Kasteissa on mukana jotakin sellaista, jota ei osaa ihan täysin sanoin edes kuvailla. Se on herkkää, koskettavaa, kaunista. Pieniä pyhän hipaisuja poskella, enkelin kuiskaus korvan juuressa, Jumalan läsnäoloa seurakuntansa keskellä. Niissä hetkissä, minusta ainakin tuntuu, että taivas koskettaa läsnäolijoita erityisellä tavalla. Ehkä jokaisen meidänkin kohdallamme, Pyhä Henki laskeutuu taivaasta ja sanoo: ”Tämä on minun rakas lapseni. Häneen minä olen mieltynyt.” Me olemme kaikki Jumalan lapsia. Jumalalle rakkaita, hän on meihin mieltynyt. Ehkä juuri siksi, kasteen hetkellä, pääsee Pyhä koskettamaan meitä.

Kristityn elämän peruskivi on kasteessa annettu uskon lahja. Jokainen meistä voi valita, ottaako lahjat käyttöön vai ei. Näin joulun jälkeen, joku saattaa miettiä, voiko lahjoja palauttaa, voiko niitä vaihtaa tai laittaa kiertoon. Kasteen lahjaa me emme voi vaihtaa tai palauttaa. Se lahja on pysyvä.

Voiko ilman kastetta olla uskoa? Miksipä ei, toki kaste avaa tien seurakuntayhteyteen, joka kastamattomalla matkallaan usein puuttuu. Kastettuina, olemme yhteisömme jäseniä. Me kuulumme yhteen. Me olemme me. Me kuulumme yhteisöön, seurakuntaan. Me kuulumme kristittyjen yhteyteen.

Uuden testamentin lukukappaleessa sanottiin: Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.

Me olemme jokainen Jumalan perheen jäseniä. Kristuksessa Jeesuksessa, me olemme yhtä. Olimmepa me keskenämme kuinka erilaisia tahansa, silti me saamme olla ja me voimme olla yhtä. Sillä, mistä me tulemme, missä me olemme, tai minne me olemme menossa, ei ole merkitystä. Vain sillä on merkitystä, että me olemme kastettuja, sakramentissa yhteen sidottuja, Jumalan valtakunnan perillisiä.

Olen joskus miettinyt, miksi me ihmiset niin kovin usein haluamme tehdä eron meidän ja noiden muiden välille? Miksi me haluamme nimenomaan erotella itsemme toisista. Eikö olisi joskus parempi, että etsisimme sitä, mikä meitä yhdistää? Mikä meissä on samanlaista?

Uutta vuotta on eletty vain viikko, vielä on siis aikaa tehdä ehkä uuden vuoden lupauksia, eikö? Minä ainakin voisin tehdä yhden lupauksen, kaiken tämän muun uuden lisäksi. Minä lupaan jatkossa etsiä enemmän asioita, joka meitä ihmisiä yhdistää, kuin niitä mikä meitä erottaa. Tämän viikon löytöni olkoon tämä kastettujen yhteys. Me kaikki olemme yhtä, vaikka kuinka olisimme erilaisia. Me kaikki olemme kasteessa saaneet Jumalalta taivaasta viestin: ”tämä on minun rakas lapseni, häneen minä olen mieltynyt.”

Me emme elämässämme tarvitse muuta, kuin kasteen ja uskon lahjan. Nouskaamme yhteiseen uskontunnustukseen.