Rakkaat kristityt!
Kuten moni teistä tietää – minun tapani on aloittaa saarnani tervehdyksellä: ”Rakkaat kristityt”. Ketä silloin tervehdin?
Kaikkia kristittyjä yhdistää yksi tuntomerkki. Tuo tuntomerkki on kaste. ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä ja opettamalla heitä…” sanoi kerran ylösnoussut Vapahtajamme, Jeesus. Kaste on kristityn ulkoinen tuntomerkki.
Tässä jumalanpalveluksessa me olemme kasteen äärellä. Kasteesta ovat puhuneet messussa jo luetut Raamatun kohdat – kastemalja on edessämme – ja pian kastamme seurakuntaamme uuden jäsenen.
Kaste ja usko kulkevat käsi kädessä. Kaste on aina kutsu uskoa. Ylösnoussut Jeesus sanoi: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” Usko ja kaste liittyvät yhteen – ja niihin Jeesus liitti pelastuksen lahjan.
Sanat tuntuvat yksinkertaisilta ja selkeiltä – ja kuitenkin niiden äärellä herää monta kysymystä. Eräs keskeinen kysymys on: Mitä on usko? Onko minulla sitä?
Kun kohtaan kysymyksen uskosta – varsinkin, jos joku asettaa sen kyseenalaiseksi – niin hyvin usein katse kääntyy sisäänpäin ja alan etsiä uskoa itsestäni. Olenko uskonnollinen? Harrastanko uskoa? Käynkö tarpeeksi seurakunnan tilaisuuksissa? Tunnenko uskovani? Onko minulla uskonnollisia tunteita?
Uskon oikea suunta ei kuitenkaan ole sisään, vaan ulos. Uskoa ei löydä tarkkailemalla omia mielenliikkeitä – usko löytyy tarkkailemalla Jumalan lupauksia.
Jokaisen kristityn kokemuspiiriin kuuluu vääjäämättä myös kokemus oman uskon heikkoudesta… onko uskoni oikeaa? Uskonkohan tarpeeksi? Jopa saatamme kysyä: Onko minulla Pyhää Henkeä, asuuko Jumalan Henki minussa? Epäilyt ja oman uskon epävarmuus kohtaa jokaisen joskus. Usein nuo epäilyn ajat voivat kestää jopa vuosia.
Mutta uskon suunta ei ole sisään, vaan ulos.
Kristityn varmuus ei löydy sisältä – vaan ulkoa. Tosin aika ajoin oma kokemus vahvistaa uskoa. Mitä oikein tarkoitan?
Uskontunnustus, johon liitymme pyhä pyhän jälkeen, ja joka on puolestamme lausuttu kasteemme hetkellä, ei sisällä lausetta: ”Minä uskon uskovani.” Usko viittaa ulos. Uskon Isään Jumalaan, Luojaan – tämä maailma ei ole syntynyt sattumalta. Koko olevaisuus on syntynyt hänen tahdostaan, jota me kutsumme Jumalaksi. Uskon Jeesukseen, joka on hyvä Vapahtaja. Hän syntyi, eli, kuoli sovituksena ja Jumala herätti hänet kuolleista. Uskon, että Jumalan Pyhä Henki synnyttää yhä uskoa meissä, tässä maailmassa vaeltaa Jumalan kansa, perhe – jonka rajoja ei voi nähdä, mutta johon saan kuulua. Tätä Jumalan perhettä yhdistää ulkoinen merkki: kaste. Ja tuo perhe kokoontuu aika ajoin muistamaan Vapahtajaansa ehtoollispöytään.
Usko tarttuu aina johonkin, mikä on minun ulkopuolellani. Elämälläni on mieli – koska elämä on Jumalan tahtomaa. Elämää ympäröi Jumalan armo – koska hän niin haluaa ja lähetti Poikansa osoittamaan sen. Minäkin kuulun joukkoon – koska minut on kastettu hänen omakseen.
Jeesuksen kaste paljasti sen kuka hän on. ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.” Tuosta tapahtumasta kertovat kyyhkyssymbolit kirkossamme. Myös meille kaste kertoo keitä olemme: ”Olet Jumalan oma, ja Hän iloitsee sinustakin.”