1. sunnuntai loppiaisesta, Luuk.3:15–18, 21–22, Jorma Kantola

Jorma Kantola
Sääksmäki

Kun Jeesus kastettiin, taivaasta kuului ääni: “Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.” Kun sinut kastettiin, taivaasta kuuluivat aivan samat sanat: “Sinä olet minun rakas poikani, sinuun minä olen mieltynyt.” “Sinä olet minun rakas tyttäreni, sinuun minä olen mieltynyt.”

Kysyt varmaan, miten tämä on mahdollista, sillä emmehän me voi samaistua Jeesukseen? Emme voi, mutta ei meidän tarvitsekaan, sillä hän on samaistunut meihin!

Juuri tästä, meihin samaistumisesta, oli kysymys myös silloin, kun Jeesus tuli Johanneksen kastettavaksi. Matteuksen evankeliumissa kerrotaan, että Johannes ei olisi halunnut kastaa Jeesusta, vaan esteli ja sanoi, että pikemminkin hänen tulisi saada Jeesukselta kaste. Johanneksen estely oli ymmärrettävää, koska Johannes kastoi ihmisiä parannukseen: Ne, jotka ottivat kasteen, sitoutuivat tekemään parannuksen ja luopumaan synneistään. Jeesus, ainoa pyhä ja synnitön, ei tällaista parannuksen kastetta tietenkään tarvinnut, mutta ottamalla sen hän osoitti haluavansa samaistua meihin, syntisiin.

Johannes kastoi Jeesuksen siihen tehtävään, jota varten hän oli syntynyt. Kasteesta alkoi Jeesuksen julkinen toiminta, joka päättyi ristinkuolemaan. Meidän osaamme asettuminen maksoi Jeesukselle niin paljon, että hän joutui meidän tähtemme ja meidän sijastamme Isänsä hylkäämäksi.

Kun Jeesus samaistui täydellisesti meihin, hänestä tuli Jumalan Karitsa, joka otti pois maailman synnin, kuten Johannes todisti hänen tekevän. Ja siksi hän voi myös kastaa Pyhällä Hengellä, kuten Johannes sanoi hänen myös tekevän. Kun pappi kastoi sinut, hän kastoi sinut vain ulkonaisesti ja hoiti hänelle uskottua tehtävää, mutta varsinainen kastaja oli Jeesus, joka oli salatulla tavalla läsnä kasteen vedessä.

Pyhän Hengen kaste, jolla Jeesus on meidät kastanut, on kokonaan eri asia kuin Johanneksen parannuksen kaste, jolla hänet itsensä kastettiin. Kristillisessä kasteessa syntiseltä ei vaadita mitään, vaan hän saa kaiken lahjaksi. Päivän aihe on “Kasteen lahja”, ja tämä lahja, joka meille kasteessa annetaan, on yksinkertaisesti Jeesus itse. Paavali sanoo roomalaiskirjeessä, että meidät on kastettu Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Jeesus antaa meille kasteessa itsensä ja lahjoittaa meille henkilökohtaisesti kaiken sen, mitä hän on kerran tehnyt kuolemallaan ja ylösnousemuksella koko ihmiskunnan, jokaisen ihmisen hyväksi.

Me emme voi samaistua Jeesukseen, mutta kun Jeesus lahjoittaa meille itsensä, meistä tulee hänen kaltaisiaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että meistä tulisi jumalia ja sillä tavoin Jeesuksen kaltaisia. Hyvin suuria asioita meille kuitenkin kasteessa lahjoitetaan, niin suuria, että emme pysty niitä läheskään täydellisesti käsittämään. Raamatussa kuvataan kasteen vaikutuksia monella tavalla. Emme voi nyt ryhtyä tutkimaan niitä kaikkia emmekä mitään niistä perusteellisesti, mutta on varmaan hyvä käsitellä lyhyesti ainakin joitakin sellaisia asioita, jotka Jeesus lahjoittaa meille kasteessa itsensä kanssa.

Kasteen lahjaan sisältyy mm. voitto perkeleestä ja kuolemasta. Luther kirjoittaa kasteen kaavan esipuheessa: “Kasterukousten sanoista kuulet, kuinka…kristillinen kirkko…vakain ja varmoin sanoin tunnustaa Jumalalle, että lapsi on joutunut Perkeleen valtaan, synnin ja vihan lapseksi, ja palavasti rukoilee apua ja kasteen armoa, että hänestä tulisi Jumalan lapsi. Niinpä sinun olisi syytä ottaa huomioon, ettei ole leikin asia käydä Perkeleen kimppuun. Kasteessa ei vain karkoteta Perkelettä lapsen luota, vaan toisaalta tuo mahtava vihollinen ärsytetään ahdistamaan kastettua koko elämän.”

Varhaiskristillisen kirkon tavoin Luther ei pitänyt pahasta vapautumista sivuteemana kasteessa. Nykyisessä kastekaavassa tämä kasteen vaikutus tulee esille ennen muuta ristinmerkin tekemisessä ja rukouksessa, jonka pappi lausuu tämän jälkeen.

Kasteen lahjaan kuuluu myös syntien anteeksiantaminen. Luther opastaa syntiin langennutta lohduttautumaan sillä, että hänet on kastettu: “Jos siis joku on langennut syntiin, hänen tulee kaikin voimin ajatella omaa kastettaan ja sitä, että Jumala on siinä yhdistynyt häneen ja antanut kaikki synnit anteeksi.”

Edelleen kaste merkitsee uudestisyntymistä. Kaste on uudestisyntymisen pesu, jonka kautta Pyhä Henki uudistaa ihmisen, kuten Tiituksen kirjeessä sanotaan. Nykyisessä kastekaavassa kastetta seuraa rukous, jossa sanotaan. “Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala, rakas taivaallinen Isä, me kiitämme sinua siitä, että olet ottanut tämän N.N:n yhteyteesi, antanut hänelle uudestisyntymisen armon ja tehnyt hänet iankaikkisen elämän perilliseksi.” Luther sanoo: “Jumala on itse antanut kasteelle nimeksi uudestisyntyminen, koska me siinä pääsemme kaikesta Perkeleen hirmuvallasta vapaiksi, eroon synnistä, kuolemasta, helvetistä, elämän lapsiksi ja kaikkien Jumalan aarteiden perilliseksi, Jumalan omiksi lapsiksi ja Kristuksen veljiksi.”

Kaste lahjoittaa myös uskon. Luther sanoo, että kastettava – olipa hän sitten lapsi tai aikuinen – saa kasteessa Jumalalta lahjaksi uskon, jonka kautta hän tulee autuaaksi. Usko on yksin Jumalan teko, jonka hän tekee meissä ja ilman meitä. Siksi pieni lapsikin voi uskoa, ja Johannes Kastajasta sanotaan, että hän uskoi jo äitinsä kohdussa. Me emme tiedä, millaista lapsen usko on, mutta on hyvä muistaa, että aikuisen uskokin on salaisuus, jota me emme tavoita ja emmekä hallitse. Usko ei ole vähäisemmässäkään määrin ihmisen teko tai suoritus, vaan Jeesuksen elämää meissä Pyhän Hengen kautta. Jos ymmärrämme tämän, emme suhtaudu kummeksuen siihen, että lapsetkin voivat uskoa.

Yksi kasteen lahja on sekin, että Pyhä Henki ei jätä koskaan kastettua rauhaan. Meidät on otettu kasteessa Jumalan lapsiksi, mutta me voimme kieltää Isämme ja kieltäytyä uskomasta häneen. Suurimmatkaan syntimme eivät voi mitätöidä kastettamme, jokaisella syntisellä on aina lupa palata kasteen armoon. Voimme tehdä kasteemme turhaksi ainoastaan kieltäytymällä uskomasta. Silloinkin kaste jää voimaan, mutta se ei hyödytä meitä. Onneksi Pyhä Henki ei jätä kastettua rauhaan. Kun olemme lähteneet tuhlaajapoikina tai tyttärinä lyhyille tai pitkille harhapoluille, hän ei jätä meitä. Hän ei painosta, mutta muistuttaa meitä Isän kodista, jossa meidät otetaan aina rakastaen vastaan.

Oletko koskaan miettinyt sitä, kuinka käsittämättömän suuri ja hyvä asia on se, että sinut on kastettu, että Jumala on sanonut sinulle: “Minun poikani, minun tyttäreni, johon minä olen mieltynyt”? Voitko kieltää hänet, Isäsi? Ja voitko kieltää hänet, joka on kuollut puolestasi ja lahjoittanut sinulle kasteessa itsensä?