Olen oppinut täällä Hailuodossa eräältä ystävältäni sanonnan ”Kolmea et väsy katselemaan: elävää tulta, aaltoilevaa merta ja nukkuvaa lasta.”
Itsekin pappilan pönttöuuneja sytytellessä jätän ulommat luukut usein auki ja katselen tulta kipinäverkon läpi. Tuli lämmittää ja luo tunnelmaa. Pöydällä palavat kynttilät. Kynttilän liekki synnyttää puolestaan halun rukoilla. Ajatuksiin tulevat rakkaat ihmiset ja että heillä olisi kaikki hyvin. Kynttilän valo herättää rukouksia myös onnettomuuksien uhrien puolesta.
Monet kerrathan sitä on tullut istuttua myös nuotion loimussa. Silloin istutaan isommalla porukalla ringissä. Nuotio inspiroi kertomaan tarinoita.
Mökkirannassa saatan tuijottaa merta pitkät tovit. Mieli rauhoittuu, sielu lepää.
Mainingeissa on jotain rauhoittavaa. Meren pauhu peittää turhat ja levottomat ajatukset. Siinä on jotain ihmistä vahvempaa, ikään kuin Jumalan läsnäoloa.
Jos tuli ja vetten pauhu kertovat jotain Luojan suuruudesta, niin sitäkin enemmän Luojasta kertoo vastasyntynyt pienokainen. Nukkuvaa lasta katselin kyynel silmänurkassa viimeksi muutama päivä sitten. Vierailimme jouluaattona syntyneen lapsenlapsemme ja hänen onnesta typertyneiden vanhempiensa luona.
Lapsi riisuu meidät aseista aitoudellaan, viattomuudellaan ja vastaanottavaisuudellaan. Ja vanhempien ilo lapsesta on sellaista, että sitä on vaikea kuvata, sen voi vain itse kokea.
Kristikunnassa riemuun lapsesta liittyi jo varhaisessa vaiheessa kaste. Kristityt vanhemmat alkoivat tuoda lapsiaan siihen seurakunnan yhteyteen, johon heidätkin oli liitetty. Näin kasteesta tuli paitsi seurakunnan juhla, myöskin perheiden juhla, jossa uusi perheenjäsen otettiin vastaan ja iloittiin hänestä yhdessä ystävien kanssa.
Viime syksynä seurakunnassamme virisi ajatus kastemekkonäyttelystä. Yksi idean äideistä oli äsken vanhan ja uuden testamentin lukukappaleet lukenut Isolan Marja-Liisa. Kokosimme seurakuntasaliin Suomi 100-henkisen näyttelyn, johon ihmiset toivat perheiden ja sukujen kastemekkoja. Mekkojen mukana seurakuntasalin täytti sukujen elämä: lasten nimiä ja syntymäaikoja kirjailtuina pukuihin, monessa eri sukupolvessa. Myös muuta aiheeseen liittyvää rekvisiittaa kertyi, kuten kastemaljoja, valokuvia, kirjoitettuja anekdootteja ja tarinoita. Vanhin kastemekko oli reilusti Suomen itsenäisyyden aikaa vanhempi.
Olimme iloisesti yllättyneitä näyttelyn suosiosta. Kastemekkoja kertyi yli kolmekymmentä, ja näyttelyvieraita muutaman viikon aukioloaikana kävi 300, mikä on 1000 hengen yhteisössämme iso määrä. Puvut olivat samasta käyttötarkoituksesta huolimatta kaikki erilaisia ja uniikkeja. Niissä oli silkkiä, pellavaa, pitsikoristetta ja monia muita hienoja yksityiskohtia.
Näyttelyn suosio paljasti, että olimme löytäneet uuden kanavan ilmaista tunteita ja kehittää yhteisöllisyyttä saaressamme. Monet, jotka ehkä muutoin arkailevat osallistua seurakunnan toimintaan, tulivat mukaan. Kasteen merkitys perheille paljastui myös: mekot olivat hyvin säilytettyjä, niistä huokui arvokkuus ja rakkaus niitä lapsia kohtaan, jotka kukin vuorollaan olivat kastepukua yllään pitäneet.
Näyttelypukuja katsellessani muistelin kolmenkymmenen vuoden pappisaikaani ja hyviä sekä hauskoja muistoja erilaisista kastejuhlista. Jossakin kastejuhlassa pieni kastettava alkoi päästellä suloääniä jokaisen puheessa lausumani lauseen väliin. Hyväntahtoista naurua riitti kastemaljan ympärillä. Toisessa kastejuhlassa vanhemmat halusivat kuvata toimituksen videokameralla. Koska kameran oma valovoima oli heikohko, pieneen huoneeseen laitettiin lisävalospotti, joka toimituksen alettua lämmitti huoneen lähestulkoon saunaksi. Vesi valui jokaiseen osallistujan kasvoilla useana purona. Voi sanoa, että se oli lämmintunnelmaisin kastejuhla, jonka muistan.
Joskus olen mietiskellyt, mitä vuosien aikana kastetuille kuuluu, ovathan vanhimmat heistä jo kolmekymppisiä. Miten elämä on mennyt ja ovatko toiveet toteutuneet? Onko ilojen ja surujen vaakakuppi pysynyt tasapainossa? Yksi mieleen hiipivä kysymys on nykyajan muutoksiin liittyvä: ovatko he säilyneet siinä yhteydessä, johon heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen on liitetty. Vai onko joku kenties klikannut eroan kirkosta- sivuston täppää?
Jokaisella on oikeus ja vapaus tehdä valintoja. Syyt olla kirkon jäsen tai erota kirkosta ovat monenlaiset. Samalla kuitenkin ajattelen surullisena kirkosta eroamisten kerrannaisvaikutusta: lasten kasteet vähenevät. Yhä useampi pieni jää ilman tuota nimikointia suvun kastemekon helmaan ja näin liittymistä kastettujen sukupolvien ketjuun.
Evankeliumissa kerrottu Jeesuksen kaste on kristillisen kasteen perustus. Kastettujen ketju, johon tänäänkin varmuudella liitetään uusia pieniä jäseniä, on pitkä. Jeesuksen armon ja rakkauden helmaan on nimikoitu suuri joukko kristittyjä. Tämän toiminnan Jeesus vahvisti sanoessaan: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni. Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä pitämään kaikki, minkä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.”
Kaste liittää siis konkreettisin merkein kastettavan Jeesuksen yhteyteen. Kastekynttilä on läsnä olevan Jumalan Hengen ja rukouksen merkki. Vesi liittää kastettavan Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Kastepuku tarkoittaa lahjaksi saatua armoa. Se puetaan kastettavan ylle ilman mitään omaa ansioitumista.
Kun on kerran kastettu, ei saatu lahja koskaan katoa. Kaste merkitsee pysyvää oikeutta sanoa Isä meidän. Ja kirkon yhteyteen on aina ovi avoinna, myös paluumuuttajille.
Ajattelen, ettei tuo Jeesuksen kaste- ja lähetyskäsky ole mikään vähäinen kehoitus. Millaisen maailman jätämme lapsillemme? Kuinka heitä opetamme, riittääkö rakkautemme? Emme voi elää elämää heidän puolestaan. Voimme rukoilla heille enkeleitä, voimme tuoda heitä sanan kuuloon ja sakramenttien äärelle, voimme opettaa hengellisiä lauluja ja ennen kaikkea meidän tulisi välittää lapsillemme, että usko on iloinen asia ja armo vapauttaa elämään iloisella ja luonnollisella tavalla. Emme voi olla täydellisiä esikuvia, mutta voimme välittää eteenpäin sen rakkauden minkä itse olemme saaneet. Ja sen rakkauden sisältö että myös sinä olet armahdettu ja kelpaat kristittyjen joukkoon.
Tehtävä ei ole vähäinen, mutta Jeesuksen lupauskaan ei ole vähäinen. Hän on kanssamme loppuun asti. Jeesus on aina puolellamme.