Rakkaat kristityt.
Vanhassa Testamentissa on kertomus siitä, kuinka Samuel on valitsemassa kuningas Saulille seuraajaa. Tuosta yhteydestä on tällainen sana: ”Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.”
Tuo -ehkä tuttukin- Raamatun ilmaus muistuttaa minua eräästä minulle tärkeästä asiasta. Ihmisen sisäinen elämä on hyvin totta.
Me näemme toisemme. Me voimme kuunnella toistemme kuulumisia. Me saatamme nähdä toisistamme jotakin. Mutta on jotain mitä me emme näe – me emme näe toistemme sisäiseen elämään. Emme näe, missä ajatukset liikkuvat. Me emme näe toistemme tunteita – joskus toki voimme niitä arvella. Sisäinen maailma on salattu – kokemuksemme elämästä voivat olla hyvin erilaisia. Tai yhtä totta lienee sekin, että se, mitä pidämme kaikkein yksityisimpänä ja ehkä intiimeimpänä kokemuksena – onkin itse asiassa hyvin yleinen kokemus.
Tänään haluaisin pysäyttää sinut oman sisäisen maailmasi ääreen. Mitä sinne kuuluu? Mistä sinä tänään sydämessäsi iloitset? Mitä sinä tänään sydämessäsi suret? Mitä pelkäät, mistä ehkä olet vihainen? Sisäinen maailma on hyvin tosi – jos sydämessäsi koet jotain (ihan mitä vaan), ei kukaan voi sanoa sinulle: et voi kokea noin.
Me emme näe toistemme sisäiseen maailmaan – ja siksi kai jonkinlainen yksinäisyys kuuluu hyvin monen elämän peruskokemuksiin. Olen omassa sisäisessä maailmassani lopulta varsin yksin.
Mutta tuo aluksi siteeraamani Vanhan testamentin teksti kertoi: ”Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.” Jumalan edessä tilanne on kuitenkin toinen – hänelle tuo sisäinen todellisuus on näkyvä.
Sisäiseen todellisuuteemme, sydämeemme, sijoittuu myös usko. Mitä kuuluu uskolleni? Miten se voi? Kuinka on luottamukseni laita? Näyttäytyykö uskoni minulle – vai onko se kateissa? Onko minulla kosketusta elämäni pohjaan tai perustaan. Usko ja epäily kulkevat niin käsi kädessä, että kysymys varmuudesta ei useinkaan sovi samaan kuvaan uskon kanssa.
Mistä kaikki tämä tällainen sisäisen maailman pohdiskelu minussa heräsi. Se heräsi tällä kertaa tämän sunnuntain Vanhan testamentin tekstin äärellä. Vanhan testamentin tekstissä profeetta Jesaja ennusti tulevasta Messiaasta näin:
”Katso: minun palvelijani, jolle minä annan voiman,
minun valittuni, johon olen mieltynyt.
Henkeni olen laskenut hänen ylleen,
hän tuo oikeuden kansojen keskuuteen.
Ei hän huuda eikä melua,
ei kuulu hänen äänensä kaduilla.
Murtunutta ruokoa hän ei muserra,
lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.”
Minulle teksti puhuu tänään kahdesta asiasta. Ensiksi: Vapahtaja – hän, joka syntyi pieneksi lapseksi – ja lopulta kärsi ristinkuoleman ”ei huuda eikä melua.” Kristus ei huutele kaduilla. Kristus puhuu usein hiljaisuudessa. Kristus puhuu usein hiljaa. Hän puhuu hiljaa sydämelle. Hän puhuu hiljaa sinne, missä sinä olet yksin.
Kun usko tuntuu vain vaivoin lepattavalta liekiltä – hän ei sitä sammuta. ”Lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.” Hänen hoidossaan on jotain hyvin herkkää. Kun koen itseni murtuneeksi – hän ei muserra.
Sisäisen maailman todellisuuden me voimme peittää toisiltamme – ja usein kaiketi onkin niin, että jos joku on sisältä hyvin herkillä, hän saattaa pukea sen kovuudeksi peittääkseen haavoittuvuutensa. Surullista – mutta totta.
Mitä kuuluu uskolleni? Miten se voi?
Me emme tiedä, mitä Jeesus koki ja tunsi pyytäessään Johannesta kastamaan itsensä. Toki tiedämme tuon keskustelun, jonka hän Kastajan kanssa kävi. Mutta oli hänen mielessään liikkunut sitten mitä tahansa kaste merkitsi hänelle vahvaa vakuutusta siitä, kuka hän oli: ”Ja taivaista kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.” ” Tuon hetken on täytynyt merkitä jonkinlaista sisäistä vakuuttumista.
Olen uskaltanut ajatella niin, että on mahdollista, että Jeesuksellakin oli heikot hetkensä. Oli hetkensä, jolloin hän kyseli kutsumuksensa perään. Ihmisyyteen kuuluu kysymys: ”Kuka minä olen?” Miksi Jeesuskin ei olisi kysellyt sitä? Voiko olla ihminen kyselemättä tuota elämän peruskysymystä?
Haluan uskoa niin, että Jeesukselle kaste oli vastaus tuohon kysymykseen. Hän sai ulkoisen vakuutuksen: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.”
Kasteella on merkityksensä silloin, kun usko on heikoilla. Kaste on ulkoinen merkki lupauksesta, joka meille on annettu. Päivän toisessa lukukappaleessa viitataan tähän näin: ” Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.”
Kun uskon liekki palaa vain lepattaen – saamme muistaa, että Jumala on pelastanut meidät pelkästä armosta. Kasteessa hän on pessyt meidät kerran puhtaaksi ja meistä tuli hänen lapsiaan. Lutherin kanssa voimme sanoa: ”Olen kastettu – olen pelastuva.”
Kaste ja ehtoollinen ovat niitä ulkoisia apuvälineitä, joilla Jumala hoitaa sisäistä elämäämme. Hän hoitaa sitä, jotta luottamus elämän kannattelevaan perustukseen voisi säilyä.