1. sunnuntai loppiaisesta, Matt. 3:13-17, Martti Vaahtoranta

1.
Rakas seurakunta! Aloitan saarnani varoituksella. Puhun siinä nimittäin itsestäni.
Se ei taida olla hyvä asia. Sanoohan vanha kansa, että ”itsestänsä paha pappi asian arvaa”. Raamattu sen sijaan sanoo:
Totuuden laki oli hänen suussansa, ja ei löydetty mitään pahaa hänen huulissansa; hän vaelsi rauhallisesti ja toimellisesti minun edessäni, ja käänsi monta pois synnistä. Sillä papin huulet pitää opin kätkemän, että lakia hänen suustansa kysyttäisiin; sillä hän on Herran Zebaotin enkeli. (Mal. 2:6-7)
Minun tehtäväni ei siis olisi puhua teille itsestäni, vaan julistaa syntisille Jumalan totuutta, rakkautta ja anteeksiantamusta Jeesuksessa Kristuksessa ja kehottaa armahdettuja syntisiä uuteen kuuliaisuuteen Pyhän Hengen osallisuudessa ja uudessa elämässä, jonka sisältönä on rakkaus. Tätä minun pitäisi julistaa eikä puhua omiani.
Mutta tässä minä silti olen. Juuri minun on nyt määrä puhua Jumalan sanoja. Niinpä olen ainakin astian makuna mukana siinä tehtävässä, jonka olen Jumalalta saanut.
2.
Olen siis varoittanut teitä! Ja nyt siirryn työhuoneeseeni. Valmistan saarnaa. Siihen kuluu tunteja ja päiviä.
Ne eivät ole aina helppoja. Eivät oikeastaan koskaan. Joskus ne ovat raskaita ja joskus hirmuisen raskaita.
Tätä voi olla vaikea uskoa. Eivätkös ne papit siellä yliopistossaan ole niin oppineet, että sen kun laittaa sormensa näppäimistölle, niin sieltä se saarna tulee valmiina ja paperille printattavaksi. Vai tarvitaanko edes paperia?
Voi olla, että saarnaaminen sujuu helposti monelta minua oppineemmalta ja taitavammalta papilta. Minulta ei. Minun saarnani ei synny ilman ahdistusta, kipua eikä työtä.
3.
Minulla on siinä vähän se sama vaikeus kuin uskossa siihen, että minulla on armollinen Jumala. Ehkä senkin uskominen on jollekulle helppoa. Minulle ei. Ei ole ollut koskaan.
Sitä ei ole vaikea uskoa, että Jumala on. Siihenkin on aika helppo uskoa, että Hän on ylipäätään armollinen. Varsinainen vaikeus on sen sijaan siinä, että voisin uskoa Jumalan olevan minulle armollinen. Juuri minulle.
Ei ole vaikea uskoa, että Jumala pitää kaikkea yllä. Mutta se on vaikea uskoa, että Hän olisi kiinnostunut myös minusta ja ettei Hän vihdoin minuun tarkasti katsoessaan käännäkään inhoten eikä vihassa katsettaan pois; ettei Hän lopulta käännä minulle selkäänsä jättäen minut yksin kylmään pimeyteen, vaan hymyilee minulle rakkaasti ja lämpimästi ja hyvän Isän tavoin kantaa minua silloin, kun en itse enää jaksa.
Vahvat ihmiset eivät kaiketi kantamista tarvitse. Ja jos tarvitsisivat, heitä olisi kevyt kantaa. Hehän tuskin ovat ylipainoisia, niin kuin minä. Ja kuntokin heillä kestää, ja pulssi pysyy alhaisena silloinkin, kun pitää kantaa toisia, tämmöisiä kuin minä.
Seitsenvuotiaasta asti ylipainon kanssa taistelleena minulla onkin semmoinen teoria, että juuri minun kaltaiseni sisäisesti heikot ovat taipuvaisia syömään liikaa. Teoria sopii ainakin minuun. Yritän ruoalla täyttää sisälläni olevan tyhjän kolon.
Ja varmaan on niin, että mitä heikompi on oma sisimpäni, sitä tärkeämpiä minulle ovat ruoan lisäksi kaikenlaiset ulkoiset tukirakenteet, sosiaaliset turvaverkot, säännölliset tulot, terveys ja sen sellaiset asiat. Jos nimittäin olisin oikein vahvauskoinen ihminen, mitä minua silloin huolettaisivat terveydentilani tai talomme kunto, auton ikä, vakuutukset tai mahdollisesti joskus minulle maksettavan eläkkeen suuruus? Eläisin jatkuvassa, tarmokkaassa uskon ilossa tietäen, että kaikesta ulkonaisesta riippumatta olen rakastettu Jumalan lapsi ja hyödyllinen työkalu Hänen kädessään.
4.
Johtuukohan myös työhuoneeni sisustus tästä sisäisestä heikkoudestani? Tarkoitan sitä vinttikamaria, jossa tämäkin saarna on syntynyt.
Niin – kirjahyllyni on ylitäysi ja kroonisesti sekaisin, ihan niin kuin minun pääparkani. En jaksa enää edes oikein haaveilla voimista ja ajasta järjestää se mallikelpoiseen kuntoon. Sama koskee sieluani.
Hyllyssä on monenlaista, lähinnä teologista ja hengellistä kirjallisuutta. Kaunokirjallisuus on alakerrassa. Yhä enemmän hyllyssäni on kuitenkin ”lukemattomia hyviä kirjoja”.
Raamatun selitysteokset tosin kuluvat käsissä, ainakin jotkut niistä. Joka on hyvin lukenut samat kommentaarit kuin minä, tunnistaa saarnoissani muistumia niistä. Niin heikko olen, etten osaa saarnaakaan valmistaa omin päin. Siinäkin tarvitsen apua.
5.
Mutta mitä muuta huoneessani on? – Annan katseeni kiertää seinillä. Ne kertovat heikosta ihmisestä, joka tarvitsee ulkopuolelleen kaikenlaista sellaista, joka pitää häntä henkisesti ja hengellisesti pystyssä, sellaista, joka kertoo hänelle muustakin kuin pelkkä luonnon kauneus ikkunan ulkopuolella tai omassa sydämessä se, mistä ei oikein viitsi edes puhua.
Siitä kertovat oman, rakkaan vaimon kuva, kuva vanhemmista ja vielä erikseen kuva jo kauan sitten poisnukkuneesta äidistä. (Kuvia lapsista ja lapsenlapsesta on muualla talossa epälukuinen määrä, mutta nyt pysymme työhuoneessani.) Omalla tavallaan heikosta ihmisestä kertoo myös taulu, häälahja, joka on kankaanomaiselle paperille vedostettu kuva pohjoisen Ahvenanmaan äärimmäisiltä luodoilta – sieltä, missä on hyvä olla.
6.
Näitä kuvia en kuitenkaan varsinaisesti tarkoittanut. Katson uudelleen työhuoneeni seinille. Aloitan huoneeni vasemmanpuoleisen pitkän seinän takaosasta. Siinä on toisen joulun jälkeisen sunnuntain aiheesta kertova taulu.
Tätä pyhää emme tänä vuonna vietä, mutta muistatte sen aiheen: taulussa 12-vuotias Jeesus keskustelee vanhempien oppineiden miesten kanssa. Tekstinä kuvan yläosassa on Luukkaan evankeliumin 2. luvun lause vuoden 1938 raamatunkäännöksen mukaisesti: ”Ettekö tienneet, että minun pitää niissä oleman, mitkä minun Isäni ovat?”
Jos taas katson olkani yli oikealle, näen paikan, jossa on ennen riippunut LSRY:n hieno lähetyskalenteri. Nyt siinä on siirtokehyksiin laitettu värikopio ikonista, joka esittää Jeesusta, Jumalan ja Marian Poikaa, minun Vapahtajaani ja sinun Vapahtajaasi.
Oikealla puolellani, kirjahyllyllä, rakkaan puolisoni kuvan vieressä, minulla on jostakin saamani taidekortti. Sekin esittää Herraa Jeesusta, jolla on päässään piikkikruunu ja otsalla verisiä helmiä. Ne ovat siinä minun tähteni, ja myös sinun.
Ikkunaseinällä minusta oikealla on päällekkäin lasilla päällystetty taulu ja krusifiksi eli puuristiin kiinnitetty kuva kärsivästä Kristuksesta. Se kertoo Hänestä, joka tyhjensi itsensä, luopui jumaluutensa kirkkaudesta ja tuli ihmiseksi, minun kaltaisekseni, ottaen päälleen minun syntini ja kaikki sen hirveät seuraukset. Pelkästä rakkaudesta minuun Hän kantoi ne ristille ja sovitti ne, sinunkin syntisi, alusta loppuun asti Isän edessä – Hän, ainoa Pyhä ja Synnitön.
Tämän krusifiksin alla minulla on lasin alle kehystetty A 4 -kokoinen, kauniisti sommiteltu ja juhlallinen asiakirja. Siinä on otsikko ”Todistus kutsusta”, ja alla teksti, jossa kerrotaan, että minut on kutsuttu Pyhän Marian seurakunnan paimeneksi ”hoitamaan sanan ja sakramenttien pyhää palvelusvirkaa Jumalan kunniaksi ja ihmisten iankaikkiseksi autuudeksi”. Alla on neljän tutun ja rakkaan ihmisen allekirjoitus.
Ja vihdoin, vasemmalla seinällä, Jeesuksesta 12-vuotiaana temppelissä kertovan kuvan vieressä, on lasikehyksessä jo pahasti haalistunut kastetodistukseni. Tuskin enää näkyvällä musteella on kauniiseen korulomakkeeseen kirjoitettu, että minut on kastettu Raumalla 10. päivänä lokakuuta 1958, samana päivänä kuin vaimoni Kodisjoella. Kastetodistukseni julistaa minulle, heikolle, sisäisesti tyhjälle ja rikkinäiselle ihmiselle myös siihen painettujen raamatunlauseiden kautta: ”Olet kastettu. Olet Jumalan lapsi.” Se, mitä näen kuvissa Herrastani ja Hänen kärsimyksestään, tulee minulle henkilökohtaisesti todeksi, kun katson kastetodistukseeni ja tauluun, joka kertoo, kuinka hyvä on olla siellä, ”mitkä minun Isäni ovat” eli Kirkossa, Sanan ja sakramenttien yhteydessä ja toisten kristittyjen ja sillä tavoin oman hengellisen Äidin, seurakunnan, rakkaassa sylissä.
7.
Muistan, kuinka suuri asia minulle oli löytää kastetodistukseni. Olin lukenut Martti Lutherista, jonka kerrotaan uskonkiusaustensa keskellä nähneen Sielunvihollisen huoneessaan ja heittäneen sitä mustepullolla huutaen: ”Baptizatus sum! Olen kastettu!”
Niin – myös minulla on seinälläni eräänlainen ”mustetahra”, joka julistuksellaan karkottaa sielunvihollisen ja sen kuiskutukset. Kun Perkele käy kimppuuni väittäen, ettei Jumala tunne minua eikä välitä minusta ja että minunlaiseni tyypin on parasta olla haaveilematta mistään taivaspaikasta tai että olen täysin hyödytön jäsen Kristuksen hengellisessä ruumiissa, kastetodistukseni julistaa minulle ”olet kastettu”, ja siihen katsottuani käännän katseeni todistukseen kutsustani virkaan, jota yritän nytkin hoitaa. ”Olet myös kutsuttu”, se julistaa. Näiden ulkoisten todistuskappaleiden kautta Jumala itse lohduttaa ja vahvistaa minua.
8.
Näitä minä siis katselen ja muistelen, kun Kiusaaja käy kimppuuni ja kun sydän on tyhjä ja itkuinen. Silti jotakin tärkeää, vieläkin tärkeämpää unohtui:
Pöydällä aivan vierelläni on Pyhä Raamattu. Se on se vuoden 1938 käännös, jonka sain vanhemmiltani rippilahjaksi vuonna 1973 ja jossa on yhä äitini omistuskirjoituksena katkelma Jaakobin kirjeen 1. luvusta. Usein vierelläni pöydällä on myös Vanha Suomalainen Virsi- ja Evankeliumikirja sekä Biblia.
Tätä saarnaa valmistellessani rippiraamattuni kulunut kirjanmerkkinauha oli Jeremian profetiakirjan välissä. Se olisi voinut olla myös Matteuksen evankeliumin kolmannen luvun kohdalla.
Sillä mitä minua hyödyttäisivät kauniit kuvat tai edes kastetodistukseni, ellei minulla olisi Raamatussa Jumalan ilmoitusta, ellen olisi kuullut siitä saarnattavan, opetettavan ja todistettavan, ellen voisi lukea kertomusta Jumalan suurista pelastusteoista, joka koskevat myös minua ja aivan erityisellä tavalla minua pyhässä kasteessani? En ymmärtäisi mitään krusifiksista, en Jeesuksesta temppelissä enkä myöskään omasta kastetodistuksestani, ellei minulle olisi kerrottu, ellen olisi kuullut, ellen olisi lukenut ja ellen voisi aina uudelleen lukea Raamatusta ja kuulla itsenikin saarnaavan siitä Jumalan suulla: että se, mitä Jeesukselle tapahtui Jordanilla, on perusta sille, että saan pitää itseäni Jumalan lapsena.
9.
Kun kuulen Raamatusta Jeesuksen tulevan Johanneksen luo ja pyytävän sukulaiseltaan kastetta, näen sen ainoan Pyhän, joka ei kastetta tarvitse. Juuri sen tähden Johannes kauhistuneena torjuu sukulaisensa pyynnön. Johannes, joka on saarnannut tulta ja tulikiveä ylpeille fariseuksille, niille, jotka tulivat kasteelle kylmin sydämin ja ilman todellista halua tehdä parannusta, se sama erämaan profeetta ja Elia, joka oli tuleva, ei haluaisi nytkään kastaa sitä, joka sitä häneltä pyytää, mutta kokonaan toisesta syystä: tämä on se, jonka kengännauhojakaan Johannes ei olisi kelvollinen solmimaan; tämä on se Jumalan Karitsa, joka oli tulossa, tämä on se ainoa synnitön, joka poisottaa maailman synnit. Hänen pitäisi kastaa Johannes, eikä suinkaan antautua Johanneksen kastettavaksi.
Jeesus kuitenkin vaatii Johannesta tekemään, niin kuin Hän pyytää, jotta ”kaikki vanhurskaus tulisi täytetyksi”. Ja kun Jeesus on kastettu, suljetun maailman suljettu taivas avautuu. Jumalan kolmas persoona, Pyhä Henki, näyttäytyy kyyhkysen hahmossa Jeesuksen päällä, ja Taivaallisen Isän ääni kajahtaa Jeesuksen ihmisyydessä resonoiden: ”Tämä on se minun rakas Poikani, johonka minä mielistyin.”
10.
Tämä Jumalan Poika, tämä Jumala itse otti ihmiseksi tulleena omassa kasteessaan kantaakseen kaiken sen, mitä Hänen ei olisi tarvinnut kantaa. Niin toimii Jumala, joka Rakkaus! Kasteessa Jeesus vihittiin Herran kärsivänä palvelijana uhrikaritsaksi meidän puolestamme, sinun ja minun. Sillä tavoin Hän pyhitti sekä ruumiillisella läsnäolollaan että pyhällä verellään meidänkin kasteemme veden. Sanan voimasta Pyhä Henki läpäisee sen ja tekee meidät uskossa osallisiksi siitä vanhurskaudesta ja pelastuksesta, jonka Jeesus Ristin puulla ansaitsi ja jonka Hän sinetöi riemullisella voitollaan kuolemasta ja synnin vallasta Pääsiäisen kirkkaana aamuna lähettäen lopulta vedestä ja Hengestä uudestisyntyneet Jumalan lapset kaikkeen maailmaan kertomaan ilosanomaa Hänestä ja Hänen voitostaan.
Sen tähden meidän kasteemme on kaikkea muuta kuin pieni, kodikas rituaali, jonka perusteella meidät merkitään seurakunnan rekisteriin ja joka antaa tilaisuuden juhlistaa nimenantamista lapselle. Sillä kasteessamme Herra Jeesus itse seisoo tappavan kylmässä ja kaiken alleen hautaavassa vedessä, siinä, joka näytti hukuttavan Hänetkin Golgatan ristillä. Hän kuitenkin nousi vedestä Voittajana ylös ilmaisten oman jumaluutensa ja kaikkivaltiutensa Isän antaessa Hänestä todistuksensa ja Pyhän Hengen ilmestyessä näkyvällä tavalla rauhan kyyhkysen hahmossa. Niin Hän myös ottaa vedestä noustessaan kastettavan syntisen käsivarsilleen ja tekee hänestä uskon kautta ja Pyhän Hengen osallisuudessa Taivaallisen Isänsä lapsen ja oman hengellisen ruumiinsa, seurakunnan jäsenen.
Eikä kasteen pelastava vesi ole vieläkään kuivunut. Tänäänkin Jeesus kantaa sinua, niin kuin Hän kantaa myös minua, meitä molempia ja meitä kaikkia, heikkoja, syntisiä veljiään ja sisariaan, jos uskossa turvaudumme Häneen emmekä luovu kasteemme armoliitosta. Mutta mihin Hän kantaa meitä?
Sen kuulimme jo. Kuulimme sen päivän epistolatekstissä luettuna alttarilta. Luen sen uudelleen. Näin kirjoittaa P.Paavali Roomalaiskirjeessään:
Ettekö te tiedä, että me kaikki, jotka olemme Jesuksessa Kristuksessa kastetut, me olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin me olemme siis hänen kanssansa haudatut kasteen kautta kuolemaan: että niinkuin Kristus on kuolleista Isän kunnian kautta herätetty, niin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman. Sillä jos me ynnä hänen kanssansa olemme istutetut yhdenkaltaiseen kuolemaan, niin me myös tulemme yhdenkaltaiseksi ylösnousemisessa, tietäen sen, että meidän vanha ihminen on ristiinnaulittu hänen kanssansa, että synnin ruumis pitää turmeltaman, ettemme tästedes syntiä palvelisi. Sillä se, joka kuollut on, hän on synnistä vanhurskaaksi tehty. Mutta jos me olemme Kristuksen kanssa kuolleet, niin me uskomme, että me saamme myös elää hänen kanssansa, ja tiedämme, ettei Kristus, joka kuolleista herätetty on, silleen kuole, eikä kuolema saa tästedes hänen päällensä valtaa. Sillä sen, kuin hän kuollut on, sen hän synnille kuoli yhden kerran; vaan sen, kuin hän elää, sen hän elää Jumalalle. Niin myös te siksi teitänne pitäkäät, että te olette kuolleet synnille, mutta elätte Jumalalle, Jesuksen Kristuksen meidän Herran kautta.
11.
Rakas veljeni, rakas sisareni! Sinut on kalliisti lunastettu. Sinut on kasteessa liitetty Herran Jeesuksen kuolemaan. Hänen pyhän syntymänsä, elämänsä ja ristinkuoleman ansio eli syntiesi sovitus on tullut uskossa osaksesi. Sinut on liitetty myös Herran Jeesuksen ylösnousemukseen, jotta kerran oman ruumiisi tulisi ikuisesti osalliseksi Hänen voitostaan.
Tämän kaiken olet saanut lahjaksi. Mikään siitä ei ole omaa ansiotasi.
Mutta perillä et ole vielä. Sinusta taistellaan niin kauan, kuin matkaa kestää. On myös paljon, paljon niitä, jotka eivät vielä tiedä, mitä heille on kasteessa luvattu tai jo annettu ja jotka eivät sen tähden uskossa omista sitä lahjaa, jonka sinä olet saanut. On paljon niitä, joille vielä pitää julistaa Jumalan rakkautta ja todistaa siitä sanoin ja teoin.
Älä siis hukkaa saamaasi lahjaa! Älä tuhlaa sitä synnin teillä! Käytä kasteesi lahjaa uskossa oikein, alati synnille kuollen ja anteeksiantamuksesta eläen, Herraasi turvautuen, Hänen nimeään ylistäen ja Pyhän Hengen voimassa uuden elämän rakkauden tekoja tehden!
Pysy sen tähden seurakunnan sylissä! Muista pyhää kastettasi! Palaa aina uudelleen parannuksessa ja uskossa siihen, minkä olet jo kerran saanut lahjaksi.
Jumala ei riko kasteesi liittoa. Sitä sinun ei tarvitse koskaan pelätä. Ja sinäkin kestät uskossa ja Pyhän Hengen yhteydessä, jos tiedät ja tunnustat olevasi heikko ja tyhjä ja avun tarpeessa ja annat Jumalan itse pitää sinua pystyssä ja kantaa sinut perille, taivaaseen asti. Amen.