Kuinka pitkältä aika tuntuukaan, kun sydämessä on epäilyksiä, epävarmuutta ja pelkoa. Ja toisaalta, jos ihmisellä on vahva luottamus ja usko Jumalan lupauksiin, kestokyky on yllättävän hyvä.
Tuomaksella oli pitkä viikko. Jeesuksen suurena päivänä, ylösnousemuspäivän iltana opetuslapset olivat koolla, lukittujen ovien takana, kun Jeesus ilmestyy heille. Mutta missä oli Tuomas? Tuomas oli lähtenyt jonnekin. Miksi hän ei ollut toisten kanssa? Oliko hän ehkä rohkeampi kuin muut, kun oli uskaltautunut lähtemään liikkeelle? Vai oliko hän heittänyt toivonsa siitä, että Jeesus elää? Tai ehkä hänellä oli vain jokin luonnollinen este.
Muut opetuslapset olivat linnoittautuivat lukkojen taakse, koska pelkäsivät juutalaisia. Hyvin inhimillistä ja toisaalta surullista.
Opetuslapset olivat siis vieläkin hyvin säikkyjä. Kuitenkin olisi ollut syytä hyppiä ja tanssia, koska Jeesus oli voittanut kuoleman! Todisteita siitä heillä jo oli. Pietari ja Johannes olivat kyllä käyneet haudalla toteamassa, että hauta ja käärinliinat olivat tyhjät. Johanneksen evankeliumi toteaa että ”se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä tullut haudalle, meni sisään, näki ja uskoi.”
Maria Magdaleena oli saanut kohdata Herran, ja opetuslapset olivat saaneet kuulla tästä kohtaamisesta. Mutta silti todetaan ”vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista”. Eli todisteita jo oli, mutta vielä ei ollut tullut täyttä uskonvarmuutta.
Ja siksi, koska ei ollut varmuutta, nuo Jeesukselle rakkaat opetuslapset olivat vielä kovin pelokkaita ja säikkyjä ja linnoittautuivat lukittujen ovien taakse. Voisi kuvitella heidän jutelleen kaikesta mitä oli tapahtunut ja miettivän yhdessä, mitä mahtaa tuleman pitää. Miten elämä oikein jatkuu.
Ja sitten tulee Jeesus. Lukittujen ovien läpi hän tulee, noiden pelokkaiden, epävarmojen ystäviensä keskelle. Rauha teille, hän sanoo. Ja mikä on reaktio: Ilo valtasi heidät. Voit kyllä joskus nauraa, vaikka ei oikeasti naurata. Voit yrittää pitää hauskaa, mutta sydämen iloa ei voi teeskennellä tai itse kehittää. Se on lahjaa. Sen Jumala yksin voi lahjoittaa meille.
Tämän jälkeen niillä kymmenellä opetuslapsella oli jo helpompaa. He olivat saaneet nähdä ja todeta omin silmin: Jeesus elää. Mutta entä Tuomas? Tuomakselle tuli pitkä viikko. Hän koki varmasti olevansa ulkopuolinen ja yksin epävarmuutensa kanssa.
Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Tuomaksella on epävarmuutta ja kysymyksiä. Johanneksen evankeliumin 14 luvussa kerrotaan, kuinka Jeesus kuvailee taivasta ja sanoo, että ”minä menen valmistamaan teille sijaa, mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Ja te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.”
Sitten kerrotaan Tuomaksen kysyneen: Herra, emme me tiedä minne sinä menet, kuinka voisimme tuntea tien?
Ja Jeesus vastaa tutuilla sanoilla, että hän on tie, totuus ja elämä ja kuinka kukaan ei Isän tykö pääse muutoin kuin hänen kauttaan. Ja Jeesus sanoo: ”Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet.”
Filippus-opetuslapsi säestää Tuomasta kysymyksillään kysyessään: ”Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä”. Tämä pyyntö saa Jeesuksen huokaamaan. ”Etkö sinä, Filippus, tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän kanssanne.”
Ja vähän aikaisemminkin, Johanneksen evankeliumissa, luvussa 11, kerrotaan myös eräs Tuomaksen vähän erikoinenkin repliikki. Jeesus oli kutsuttu Lasaruksen luo, joka oli sairaana, mutta Jeesus ei lähtenyt heti Lasaruksen luo, vaan hänellä oli oma suunnitelma Lasaruksen varalle; Lasarushan kuoli ja Jeesus herätti hänet kuolleista. Jeesus sanookin opetuslapsilleen, että Lasarus on kuollut, mutta opetuslasten tähden hän on iloinen, ettei ollut siellä, tämä vahvistaa heidän uskoaan. Ja Jeesus sanoo ”Nyt lähdemme hänen luokseen.” Opetuslapset vastustelevat lähtöä, sillä tuolla seudulla häntä oli juuri koetettu kivittää kuoliaaksi.
Tuomaksen kerrotaan sanoneen: ”Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä.”
Jotenkin Tuomas näyttää siis ajatelleen, että tuo matka voi merkitä kuolemaa Jeesukselle ja myös heille, mutta mennään silti…
Nämä tilanteet piirtävät hiukan kuvaa Tuomaksesta ja hänen luonteestaan. Hän ei ollut se opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä äänessä, vaan se, joka oli enemmän taustalla ja joka kyllä joskus sanoi ajatuksia ääneenkin. Oliko Tuomas ehkä hiukan melankolinen? Hän oli ainakin vilpitön etsijä ja kyselijä. ”Herra, kuinka voisimme tuntea tien” ja ”en usko ennen kuin näen”- kommentit kertovat vähän tästä. Tulee olo, että hän todella oli tosissaan suhteessa Jeesukseen, ei vain joukonjatkona, niin kuin ei tietysti kukaan opetuslapsista ollut; olihan Jeesus heidät nimenomaan kutsunut seuraansa. Tuomas ei kuitenkaan pystynyt ensimmäisenä uskomaan, vaan joutui käymään ehkä syvemmällä uskonkysymyksissä kuin jotkut toiset opetuslapset. Hän ei pystynyt uskomaan vielä silloinkaan, kun jo voisi uskoa, vaan hän halusi vielä todisteita. Hän halusi kokea ja nähdä omakohtaisesti. Hän ei päästänyt Jeesusta helpolla. Kun muut opetuslapset sanoivat nähneensä Herran, Tuomas ei vain sanonut, ettei hän usko sitä, vaan että ”jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko.”
Tuomas lateli siis melkoiset ehdot ja vaatimukset Jeesukselle, milloin hän vasta voi uskoa.
Mutta Jeesus armahti Tuomaksen. Hän näki hänen olevan vilpitön. Ja niin tuon pitkän viikon jälkeen, kahdeksan päivän perästä Jeesus taas tuli. Ja hänellä oli asiaa nimenomaan Tuomakselle: ”Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko.”
Tuomas nähdessään ja kuullessaan tämän vakuuttui: ”Minun Herrani ja Jumalani”.
Kun etsivä ihminen, kun epäilijä vakuuttuu, se usko ei enää kovin helposti horju.
Jokaisella meillä on oma uskontiemme. Joku pääsee uskonkysymyksissä helpommalla, joku joutuu epäilyksen syövereihin. Ja jokaisella meillä on omat heikot kohtamme uskomisessa. Jumala tukee ja ymmärtää vilpitöntä etsijää. Hän vastaa vilpittömälle epäilijälle.
Tuomas on opetuslapsi, johon moni voi hänen epäilysten tähden samaistua. Monesti kuulee sanottavan, että en voi uskoa, kun olen tällainen Tuomas tai epäilen niin kuin Tuomas. Jeesus ymmärtää ja tukee meitä nykyajankin tuomaskristittyjä. Ja epäilykset kuuluvat uskoon. Kyllä me kaikki epäilemme; jos emme epäilekään uskonkappaleisiin kohdistuvia asioita, niin epäilemme sitä, pitääkö Jumala meistä todella huolen. Emme aina luota hänen voimaansa ja kykyynsä hoitaa asioitamme ja johdattaa meitä.
Epäily oli kuitenkin vain osa Tuomasta. Kun puhumme ”tuomaskristityistä”, täytyy muistaa, että Tuomas ei jäänyt epäilyksiin ja epävarmuuteen. Täytyy muistaa myös se, mihin hänen uskonpohdintansa ja epäilyksensä johtivat; varmuuteen siitä, että Jeesus on hänen Herransa ja Jumalansa. Jos koemme itsemme Tuomas-opetuslapseksi, pyydetään Jumalalta, että pääsemme siihen, mihin Tuomaskin pääsi; henkilökohtaiseen uskonvarmuuteen ja luottamukseen Jeesuksessa. Kyllä Jumala vastaa meillekin, kun sitä pyydämme.
Ja ei olla taas sillä tavoin Tuomaksen kaltaisia, että jäämme pois seurakunnan yhteisistä kokoontumisista, jos vain on mahdollista olla mukana. Jeesus siunaa ja ravitsee häntä kohtaamaan tulleita; poissaolevat jäävät paitsi monista siunauksista vain siksi, etteivät ole paikalla.
Evankeliumi näyttää meille palasen Tuomaksen uskonkehityksestä. Se päättyi hyvin, varmuuteen siitä, että Jeesus on hänen Herransa. Mutta ei se kuitenkaan päättynyt, vaan siitä varmuudesta ja luottamuksesta Tuomaksen uskontie oikeastaan vasta alkoi. Niin on tänäänkin. Kun saamme vakuuttua siitä, että Jeesus on Herramme, siitä uskonelämämme oikeastaan vasta alkaa. Siitä eteenpäin saamme kulkea Jumalan hyvässä johdatuksessa taivaaseen johtavalla tiellä. Se uskon tärkein päämäärähän on, ”että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimessään.”
Kun uskomme Jeesukseen, pääsemme kerran perille taivaaseen. Siellä usko vaihtuu näkemiseen, kaikki epäilyksemme ovat poissa ja saamme nähdä Vapahtajan kasvoista kasvoihin.