Vietämme parhaillaan pääsiäisen juhla-aikaa. Pääsiäisyön messu oli kuin lähtölaukaus helatorstaihin jatkuvalle pääsiäisajalle. Tänä aikana voimme eri tavoin muistuttaa toisiamme uskomme keskeisestä sanomasta, ylösnousemuksen toivosta. Jumala on tuonut tämän toivon keskellemme herättämällä Jeesuksen kuolleista. ”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!” Iloitkaamme ja riemuitkaamme siitä.
Ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina pohditaan kristittyjen todistajan tehtävää tämän maailman keskellä. Vanhan Testamentin tekstissä sanottiin: ”Minun todistajani, sanoo Herra, olette te … ja teidän tulee tuntea minut ja uskoa minuun, ymmärtää, kuka minä olen.” (Jes. 43:10–12) Profeetta välitti tämän tehtävän aikoinaan siirtolaisuudesta palaavalle Israelin kansalle, mutta kristityt omaksuivat sen Jeesuksen ylösnousemisen jälkeen itselleen. Uskoa ja ymmärtää – siinäpä olikin tehtävää pääsiäisen jälkeen eikä tehtävä ole muuttunut vieläkään helpommaksi. Saman kysymyksen äärellä olemme edelleen. On vaikea olla todistaja, jos ei oikein ymmärrä, mistä pitäisi todistaa. Näin kokivat myös Jeesuksen omat opetuslapset.
Puhuminen todistajan tehtävästä tuntuu kovin juhlalliselta. Sen liittää lähinnä uskossaan vahvoihin kristittyihin, rohkeisiin, sanavalmiisiin ja esimerkillisiin. Ei rivikristitty ole meidän kirkossamme kokenut itseään erityiseksi uskosta todistajaksi. Tilanne on kuitenkin yllättäen muuttunut.
Kun vielä jokunen vuosi sitten ajateltiin, että jokainenhan Suomessa kuuluu kirkkoon, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, tänään kirkkoon kuuluminen on selvemmin kun ennen henkilökohtainen kannanotto kristinuskon ja kirkon puolesta. Kirkosta eroaminen on helppoa eikä sitä tarvitse perustella. Riittää, että on tyytymätön johonkin kirkon johdossa esitettyyn ajatukseen. Kirkossa pysyjä joutuu sen sijaan miettimään, miksi minä kuulun kirkkoon, kun siitä sankoin joukon koko ajan erotaan? Kirkkoon kuuluminen voidaan siis ymmärtää mukana oloksi kristittyjen yhteisessä todistajan tehtävässä. Se on myönteinen kannanotto.
Jumalanpalvelukseen osallistuminen on puolestaan jo erityinen kannanotto. Eräs mies muisteli kokemustaan kirkkoon lähdöstä. Oli kesäinen sunnuntaiaamu ja hänen mieleensä iski ajatus, että voisin pitkästä aikaa mennä tänä aamuna jumalanpalvelukseen. Hän ei ollut nimittäin käynyt kirkossa aikoihin. Hän puki ylleen pyhävaatteet ja lähti. Naapuri oli kuitenkin töissä puutarhassaan, katsoi häntä ihmeissään ja kysyi: ”Mihin sinä olet menossa?” Mies ei rohjennut sanoa, että kirkkoon, vaan palasi kotiin ja siirtyi puutarhaan hänkin. Kynnys mennä jumalanpalvelukseen oli noussut liian korkeaksi.
Lauloimme messun alussa.
”Tänne kuin äidin armaan luo johdata, Herra, meitä.
Henkesi lahja meille suo, suojaasi meidät peitä.
Lähetä kirkko maailmaan kutsua suurta kantamaan
keskellä aikojen pauhun.”
Tästä kirkon jäsenyydessä on kysymys, Jumalan perheeseen kuulumisesta. Kuka nyt äidistään haluaisi luopua, vaikka jokainen aikanaan on kapinoinut vanhempien auktoriteettia vastaan.
Evankeliumitekstissä nostetaan esiin erityisesti apostoli Tuomas, kun opetuslapsia valmistetaan ylösnousseen todistajiksi.
Tuomas on Johanneksen evankeliumin erityishahmo, jonka reaktioista Jeesuksen sanoihin kerrotaan. Muissa evankeliumeissa Tuomas mainitaan vain nimeltä. Tuomaksella on tapana sanoa töksäyttää asioita. Voi hyvin kuvitella, kuinka muut opetuslapsen ajattelivat hänen puheitaan kuullessaan, että voi ei, taas Tuomas. Töksähtävillä kysymyksillään Tuomas kuitenkin panee Jeesuksen selventämään ajatuksiaan opetuslapsilleen. Siitä oli hyötyä myös muille, jotka tuskin ymmärsivät Jeesuksen ajatuksia yhtään sen paremmin kuin Tuomas, olivat vain viisaasti hiljaa.
Kun Jeesus ilmoitti menevänsä Jerusalemiin viimeisille pääsiäisjuhlilleen, sanoi Tuomas: ”Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä.” (Joh. 11:16) Se ei kertonut varsinaisesti solidaarisuudesta, vaan epäilyksestä koko hanketta kohtaan.
Kun Jeesus sanoi jäähyväispuheessaan menevänsä Isän kotiin valmistamaan sijaa ja jatkoi: ”Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.” Tuomas täräytti heti: ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” (Joh. 14:5)
Tämän sunnuntain evankeliumissa Tuomas puolestaan ilmoittaa: ”En usko. Jos en itse näe naulan jälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko.”
Jeesus ei nytkään moiti Tuomasta, vaan näyttää hänelle itsensä.
Mutta nyt Tuomas puolestaan vastaa Jeesukselle ja Tuomaan vastauksessa on aivan uusi oivallus. Tämä kyseenalaistaja, töksäyttelijä ja epäilijä sanoo viikko pääsiäisen jälkeen kohdatessaan Ylösnousseen: ”Minun Herrani ja Jumalani!” Tuomas on evankeliumeissa ensimmäinen, joka lausuu julki tämän uskon. Hän sanoo ääneen varhaiskirkon vakaumuksen siitä, että ylösnousseessa Jeesuksessa Jumala kohtaa meidät ihmiset ja että tällä kohtaamisella on minulle henkilökohtainen merkitys. ”Minun Herrani ja Jumalani”, siinä pääsiäisusko on lausuttu selkeästi ja tiiviisti.
Jeesus jatkaa ajatellen meitä kaikkia evankeliumin kuulijoita sanomalla Tuomakselle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.”
Sillä, että kuuluu kirkkoon ja osallistuu messuun, on merkitystä. Ei Tuomaskaan olisi kohdannut Jeesusta, jos olisi jäänyt pois, kun ei voinut heti hyväksyä, mitä hänelle kerrottiin. Hän meni toisten Jeesuksen ystävien joukkoon ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina ja kohtasi Herransa.
Vanha kokemus on, että ylösnoussut Jeesus kohtaa meidät erityisesti ehtoollisella ja lähettää ystävänsä ehtoollispöydästä elämän keskelle. Näin meistäkin tulee hänen todistajiaan kukin omalla paikallamme ja omassa elämänpiirissämme.
Kristus nousi kuolleista!