Raamatun pääsiäiskertomukseen kuuluu ainakin kolme epäilijää, Pietari kieltää, Juudas kavaltaa ja Tuomas ei usko ennen kuin saa laittaa sormensa Jeesuksen haavoihin. Kolme epäröijää. Kolme ihmiskohtaloa. Kristityt ovat olleet sekalaista seurakuntaa alusta alkaen. Joskus väitetään, että epäileminen olisi lähtökohtaisesti synti.
Pääsiäisen ihme on tapahtunut, mutta se ei ole vielä vakuuttanut ja saavuttanut kaikkia. Jeesuksen oppilaat pelon vallassa, ymmärretävistäkin syistä. He kokoontuvat suljettujen ovien takana.Tuomas ei suostu uskomaan kuulopuheita, eikä vakuutu muiden opetuslasten puheista. Ne varmaan kuulostavat hänen korviinsa tavattomilta. Osa meistä ei usko ennen kuin näkee ja nähtyäänkin epäilyksensä olevan turhan, osa meistä ei vieläkään usko. Toisaalta me elämme maailmassa, jossa aasit liian usein ratsastavat Jeesukselle, eikä päinvastoin, siksi terveeseen uskoon kuuluu epäilys. Langenneessa maailmassa on aina epäilemisen sivumakua.
Pääsiäisen kulun ikävämmistä vaiheista olisi ollut helppoa vaieta ja unohtaa, esimerkiksi kun Pietari kieltää Vapahtajansa. Pietarista tuli myöhemmin uuden kirkon kivijalka, mies jonka varaan alkuseurakunnan tulevaisuus pitkälti rakentui, eikö olisi ollut helpompi salata kristinuskon yhden suurimmista johtajista lankeemus? Pietari ansioluettelo olisi ehkä ollut moitteettomampi? Se että evankeliumit yhä toistavat tätä Pietarille kiusallistakin tarinaa, kertoo osaltaan, ettei epäilys sinänsä ole synti.
Juudaksen kohtalo sen sijaan oli karu. Hän veti omat johtopäätöksensä ja katsoi, ettei paluuta ole. ”Tein väärin, kun ilmiannoin syyttömän. Nyt viaton veri vuotaa”, kerrotaan hänen sanoneen Matteuksen mukaan.
Yksi näkökulma on, että Juudas oli ensimmäinen, joka julkisesti julisti Jeesuksen viattomaksi uhriksi. Sen hän teki tunnustamalla katuvansa ja yrittämällä perua tekonsa. Turhaan. Hän jäi yksin katumuksensa kanssa ja epätoivoisena riistä henkensä. Juudasta on helppo mustamaalata, kohtaloaan taas vaikea selittää.
Kun Tuomas koskee kehotuksesta tämän haavoja, siinä konkretisoituu Jeesuksen sovitusuhri. Viimeistään tässä hetkessä tulee selväksi, että ihmiskunnan ja Jumalan välirikko on selvitetty. Jeesuksen ristikuolemaan päättyy ihmiskunnan tarve uhrata eläin tai ihmisuhreja kaukaiselle Jumaluudelle palvoakseen tätä tai hyvittääkseen velkaa, joka ei ennen ollut kuitattavissa pois. Jatkossa Jumalan alttarille uhraaminen olisi tyhjä toimenpide, suorastaan synti.
Jonas Gardell on ruotsalainen kirjailija ja koomikko. Monet muistavat hänen ahvenanmaalaislähtöisen puolisonsa Mark Levengoodin. Gardellin 1980-luvun aids-hysteriaa käsittelevä romaanitrilogia Torka aldrig tårar utan handskar sai Ruotsissa ennennäkemättömän suosion. Siitä on tehty myös suosittu tv-minisarja. Gardell on myös Lundin yliopiston teologian kunniatohtori. Nimityksen perusteissa todettiin Gardellin kirjallisen tuotannon keskipisteenä olevan marginaalissa elävät ihmiset, heidän arvokkuutensa ja ihmisoikeutensa.
Meillä Suomessa pappien jatkokoulutuksessa käytetään Gardellin kirjaa Om Gud eli Jumalasta. Minäkin aikoinani tartuin tuohon kirjaan ja vakuutuin sen sanomasta. Hän osoittaa, että edes Raamatusta ei löydy yhtä Jumalaa vaan lukuisia jumalkuvia, joita ihmiskunta on vuosisatojen saatossa muokannut. Ihminen on aina tarvinnut jumalia, milloin sotimiseen milloin rauhantekoon, turvaamaan metsästysonnea tai hyvää satoa. Nyt ei pidä erehtyä, että tällä tarkoittaisin Jumalan olevan vain ihmismielen kuvitelmaa, vaan enemmän kyse on siitä, että Jumala paljastuu ja kirkastuu ihmiskunnalle pala palalta, jumalakuva tarkentuu vaihe vaiheelta.
Sotaisesta, kostonhimoisestakin jumaluudesta paljastuu hetki hetkeltä isällinen ja rakastava Isä Jumala. Pelottava Jumala, joka vaatii Isakilta oman poikansa uhraamista tai vieraiden kansakuntien täyttä tuhoa, saa tyystin erilaiset kasvot. Rakkaus ja kaipaus nousevat keskiöön. Tämä kehityskulku täydellistyy Golgatan keskimmäisellä ristillä. Pelastushistorian huipennus paljastaa Jumalan todelliset kasvot.
Gardelll kirjoittaa, että ”Sisällöstä tyhjentynyt uskonnollinen ele on verrattavissa epäjumalan palvontaan”. Jos vedän linjoja suoraksi, niin jos me heitämme Jumalan nykyään kuvitteelliselle jumalan uhrialtarille lähimmäisemme syystä tai toisesta, palvelemme epäjumalaa. Jos ajattelemme jonkun muun syntien olevan niin suuria, että omat syntini unohtuvat, olemme kantamassa ihmisuhria olemattomalle alttarille. Jos me uhraamme väärälle alttarille, väärän uhrin, olemme hukassa ja tunnustuksemme kaikuu menneisyyden kuolleille jumaluuksille elävän ja rakastavan kolmiyhteisen Jumalan sijaan. Rohkenen väittää, että meillä jokaisella on salaiset uhrialttarimme, vaikka niitä ei enää tarvittaisi.
Ranskalainen filosofi Rene Girard on pohtinut paljon kristillistä käsitystä Jeesuksesta sijaiskärsijänä. Hänen mukaansa ihmistä ohjaa halu matkia ja omistaa. Tämä niin kutsuttu väkivaltapohjainen mimeettinen halu ei Girardin mukaan ole viaton juttu, vaan ihmisiä hallitsevan pahuuden perusvoima. Haluaminen johtaa nimittäin vihaan ja konflikteihin, koska hyviä asioita ei ole koskaan riittävästi. Mimeettinen halu vertautuu kateuteen, joka on katolisen kirkon mukaan yksi kuolemansynneistä. Taistelu rajallisista resursseista uhkaa kärjistyä väkivallaksi, joka ajaa yhteisön tuhon partaalle. Ratkaisuksi yhteisö tulee tappaneeksi tai karkottaneeksi yhden jäsenistään, tai löytää ulkopuoleltaan jonkun, joka kelpaa yhteiseksi viholliseksi eli syntipukiksi.
Tämä käsityksen varassa voisi ajatella, että Juudaksella oli ratkaiseva rooli vihankierteen pysäyttämisessä, mutta hän oli samalla oman haluamisensa uhri. Oliko hänen motiivinsa esimerkiksi valta, emme tiedä. Tavallaan Juudas syntipukkina kantaa kollektiivista häpeää ja syyllisyyttä, niin sanottua siirtotaakkaa, ja on näin myös eräänlainen sijaiskärsijä.
Girardille Jeesus on viimeinen uhri, mutta mimeettinen halu ei kuitenkaan tuhkahdu, siksi tarvitsemme ajoittain muistutuksia siitä mihin väkivalta ja matkimisen halu voi johtaa. Olen käytännöllisen teologian miehiä, siksi analyysini voi olla pinnallinen, mutta tiivistetysti hetken kuluttua ehtoollisella yhdellä tasolla palautamme mieleen, että miksi Jeesus kuoli ja samalla saamme eräänlaisen rokotuksen vastaan. Ehtoolliselle ei välttämättä tulla sen vuoksi, että uskosi on aukoton ja kaikki on selvää. Pikemminkin ehtoolliselle tullaan vahvistumaan ja rohkaistumaan. Valmiita emme ole tässä ajassa koskaan, mutta tässä ja nyt me riitämme, me kelpaamme ja emme ole yksin.
Päivän evankeliumissa Tuomas saa pistää sormensa Jeesuksen haavoihin. Epäilijää ei rangaista, vaan hän saa konkreettisesti kokea pelastuksen symbolit Kristuksen kehossa. Aika autuas osa, vai mitä?
Evankeliumitekstin loppu osoittaa, että kirjoittaja ymmärtää meidän ihmisten osan; me tarvitsemme uskollemme konkretiaa. Evankeliumi rohkaisee meitä uskomaan: ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus.” Tuomas tunnusti epäuskonsa ja epäilevästä Tuomaasta tuli uskova Tuomas.