Jeesus oli kuollut ja noussut kuolleista. Pariin kertaan hän oli näyttäytynytkin. Opetuslapset odottivat hänen uutta näyttäytymistään. Kuitenkin se tuntui viipyvän. Ensimmäisenä hermostui Pietari odottamiseen ja päätti palata entiseen ammattiinsa. Muut opetuslapset päättivät lähteä mukaan. Koko yö kalastettiin – ja turhaan. Ei saalista. Ei syötävää.
Aamulla tuntematon mies kysyy tulosta ja kehottaa heittämään verkot veneen oikealle puolelle. Opetuslapset heittävät epäröimättä verkot – saattoihan muukalainen rannalta nähdä paremmin kalaparvien liikkeet. Vasta saaliin runsaus sai Johanneksen huomaamaan kuka oli kyseessä. Silloin Pietarille tuli kiire, hän sukelsi järveen ja kiiruhti rakkaan Mestarinsa luo.
Löydämme itsemme monasti Pietarin tilanteesta: meidän tulisi olla ylösnousseen todistajia, mutta kun aika kuluu ja maailma jatkaa kulkuaan, keskitymme niihin omiin arkisiin askareisiimme.
Meillä saattaa monella olla muisto siitä kuinka joskus Jeesus tuntui erityisen läheiseitä. Uskonasiat olivat uusia ja kiehtovia. Jumalan toiminnan havaitsi joka asiassa. Mutta aika kului ja innostus haihtui. Arkiaskareet tulivat taas tärkeiksi.
Jumalan johdatuskin tuntui usein saaneen luonnollisen selityksen: ”Kalaparvi on helpompi nähdä rannalta kuin veneestä.”
Kuitenkin Jumala johtaa meitä vaikkemme sitä itse aina huomaisikaan. Ei hän ilmoita itseään ihmetekojen kautta joissain telttakokouksissa vaan keskellä arkielämää arjen pikku tapahtumissa. Luonnon lait ovat Jumalan omia lakeja – miksi Hän ei toimisi niiden kautta.
”Lapset, onko teillä mitään syötävää?” on kysymys jonka Herramme tekee meille aina silloin tällöin. Kun keskellä ongelmiamme vastaamme Hänelle miten tilanne on, näyttää Hän ratkaisun. Se ei ehkä ole Pietarin kalansaaliin kaltainen konkreettinen näyttö vaan ehkä vain jotain pientä – aavistuksenomaista, mutta kuitenkin ratkaisevaa. Sellaisina hetkinä hätkähdämme tajuamaan Jumalan teot. Kristillisyys ei olekaan vain kaunis satu jota kuuntelemaan kokoonnutaan ystävien kanssa, vaan elämän voima.
Sellaisina hetkinä on helppo Pietarin tavoin sukeltaa järveen jotta pääsisi Herran luo. Silloin se kalansaalis tai mikä se nyt sitten onkaan, on vähäpätöinen asia. Jumala on läsnä ja vain sillä on merkitystä.
Me olemme ylösnousseen todistajia. Meillä on sanoma vietävänä kaikille ihmisille. Vaikka Herramme viipyykin ja tuntuu olevan meistä kaukana, on meillä silti tuo yksi ja sama tehtävä. Ne arkiaskareet ovat kyllä tarpeellisia mutta mikä on elämämme tärkeysjärjestys. Kun Herraa ei näy saattaa arkityö usein tuntua tärkeältä, mutta tilanne muuttuu täysin kohdatessamme mestarimme. Saatamme Pietarin tavoin jättää verkkojen kuiville vetämisen sikseen ja kiiruhtaa Vapahtajamme luo. Jeesus itse sanoi: ”Älkää murehtiko mitä söisitte ja joisitte tai mitä päällenne pukisitte. Teidän Taivaallinen Isänne tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa niin myös kaikki tämä teille annetaan.”
Päivän tekstimme jälkeen Jeesus kysyy kolme kertaa Pietarilta ”Rakastatko minua” ja Pietarin vastattua myönteisesti sanoo ”Kaitse minun lampaitani.” Tämä kysymys esitetään myös jokaiselle meistä. ”Rakastatko minua”? Ja myönteistä vastausta seuraa tehtävä: ”Kaitse minun lampaitani.”
Mitä tämä sitten on käytännössä tässä ja nyt? Mikä on yksityisen seurakuntalaisen kaitsentatehtävä? Mikä on kristityn kutsumus?
Keskiajalle asti kristityn kutsumuksen katsottiin olevan vain hengellisissä tehtävissä – pappeudessa ja luostarielämässä. Tätä samaa hengellisyyden korostusta tavataan myös nykyäänkin erilaisissa evankeliointia korostavissa piireissä. Niissä nähdään, että vain ns. hengellinen työ on arvokasta.
Tämä on kuitenkin ristiriidassa meidän luterilaisen uskonkäsityksemme kanssa. Luther totesi kerran mm. sen, ettei perheenäidiltä voi kohtuudella odottaa muuta kuin sen, että hän ”lapsensa jumalisesti kasvattaa.” Muutenkin Luther ikään kuin ”maallisti” kutsumus-ajattelun. Hänen mukaansa ihminen toteuttaa kutsumustaan ensisijassa arkielämässä. Ihmisen suhteen omaan työhönsä tulisi olla sellainen, että kaiken mitä hän tekee, hän tekee kuin palveluksena Jumalalle. Tämä on perinteisesti myös suomalaisen työmoraalin ja laatuajattelun perusta. Siihen ei ole juurikaan sopinut ”kuhan hää hänes on” – ajattelu.
Työn korostus ei saa kuitenkaan tulla itsessään elämän tarkoitukseksi. Työtä ei tehdä ensisijaisesti siksi, että siitä tulee elämän koko sisältö ja sen vaatimukset ohittavat kaiken muun. Tuossa Jeesuksen kaitsentalauseessa ilmenee hyvin myös työnteon perimmäinen merkitys – sitä tehdään yhteisön hyväksi. Ensisijaisesti tietysti niiden hyväksi, joista olemme suoraan vastuussa – perheenjäsenten. Mutta kristillinen etiikka edellyttää, että olemme valmiit kantavaan kaitsentavastuumme aina kun kohtaamme hätää, puutetta ja kurjuutta. Vaikka meidän hyvinvointivaltiomme rakennettiin pitkälti luterilaisten ihanteiden mukaan, se on epäonnistunut siinä, että se on sivuuttanut yksityisen ihmisen vastuun lähimmäisistään. Meistä on tullut kylmiä toisiamme kohtaan ja vaadimme aina valtiovaltaa apuun kun jotain on vialla. Tässä suhteessa voisimme ottaa oppia sellaisista uskonnollisista ryhmistä, joissa keskinäinen yhteys on tiiviimpi. Lapissa on kuntia, joissa ei ole kymmeneen vuoteen ollut yhtään lasten huostaanottoa – vanhempien ongelmista huolimatta. Siellä sukulaiset kantavat vastuun. Ja on liikkeistä, joissa talkoilla tehdään talo tuhoutuneen tilalle. Käytännössä toteutetaan keskinäistä rakkautta.
Jeesuksen kysymys Pietarille oli turhauttava. Positiivisesta vastauksesta huolimatta Jeesus kysyi asiaa uudelleen ja Pietari joutui miettimään asiaa uudelleen. Aluksi hän oli antanut automaattisen itsestäänselvän vastauksen ajattelematta sitä sen kummemmin. Jeesus laittoi hänet seinää vasten ja pakotti häntä miettimään sitä, mitä vastaus oikeastaan tarkoitti. Lopulta Pietari tajusi vastauksen sitovan luonteen. Me itsekukin voimme miettiä mitä se tarkoittaa kun vastaamme tähän Jeesuksen kysymykseen tunnustamalla yhteisen kristillisen uskomme.
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…