Luuk. 24:36-49
Yhtäkkiä Jeesus itse seisoi opetuslastensa keskellä ja sanoi: ”Rauha teille.” He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: ”Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.” Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: ”Onko teillä täällä mitään syötävää?” He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi. Jeesus sanoi heille: ”Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu.” Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Hän sanoi heille: ”Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.”
Rauha teille! Näillä sanoilla Jeesus tervehti opetuslapsiaan, joista suurimmalle osalle hän ilmestyi pääsiäisen tapahtumien jälkeen ensimmäistä kertaa. Rauha teille!
Opetuslapset olivat kokoontuneet yhteen, puhumaan viime päivien tapahtumista: naisten kuulemasta sanomasta haudalla,Emmauksen tietä kulkeneiden opetuslasten kohtaamisesta Jeesuksen kanssa, ja yhtäkkiä Jeesus oli heidän keskellään.
Päivän evankeliumin kuvaamassa opetuslasten kokoontumisessa hämmennys ja pelko muuttuvat rauhaksi ja varmuudeksi. Opetuslapset olivat eläneet monenlaisten tunteiden myrskyssä: He olivat kokeneet Jeesuksen vangitsemisen ja kuoleman, he pelkäsivät, että kävisikö heille samoin kuin opettajalleen. Nyt he olivat alkaneet kuulla uskomattomalta tuntuvia uutisia toisilta Jeesuksen mukana kulkeneilta naisilta ja miehiltä.
Jeesuksen äkillinen ilmestyminenkin hätkähdyttää ja säikäyttää – opetuslapset luulevat näkevänsä aaveen. Evankelista Luukkaan kuvauksessa korostuu se, että ylösnousemus ei ole vain hengellinen asia, ja evankeliumissa käydäänkin rajanvetoa sellaiseen opetukseen, jonka mukaan ylösnousemusruumis olisi vain jotain hengellistä: Luukkaan evankeliumissa Jeesus kehottaa opetuslapsia koskettamaan itseään, vakuuttumaan siitä että hän on lihaa ja luita, ei aave. Kuin varmemmaksi vakuudeksi Jeesus vielä pyytää syötävää.
Antiikin aikana tunnettiin useita kummitusjuttuja siitä, kuinka kuolleen ihmisen henki, aave, ilmestyi, mutta kyseessä ei kuitenkaan ollut ihminen itse, vain jonkinlainen kaiku. Evankeliumissa korostuu se, kuinka Jeesus oli todellinen, todella kuolleista noussut. Viime vuosina aina näin pääsiäisen aikoihin tuntuu leviävän erilaisia meemejä ja kuvia, joiden pääsisältönä tuntuu olevan se, että Jeesus ja hänen ylösnousemuksensa rinnastetaan zombeihin, populaarikulttuurissa yleistyneisiin eläviin kuolleisiin, persoonattomiin, aivoja syöviin epäkuolleisiin.
Ilkeämielisen vitsailun taustalla näen jotenkin vähän samaa, kuin mitä Luukkaan evankeliumin taustalla on, miksi Luukas koki tarpeelliseksi korostaa ylösnousemuksen ruumiillisuutta. Ruumiin ylösnousemuksen käsittäminen, siihen uskominen oli luultavasti ihan yhtä vaikeaa ensimmäisille kristityille, kuin mitä se saattaa meille olla. Onkin ehkä helpompi sanoa, mitä ylösnousemus ei ole – se ei ole aaveita tai zombeja, se ei ole vain hengen kuolemattomuutta. Vaikea on yrittää selittää sitä, mitä se on – miten voi olla ruumiin todellinen ylösnousemus, joka kuitenkin on vapaa ajan ja paikan kahleista. Vertauskuvana käytetään usein siementä, kuinka se laitetaan maahan, mutta joka nousee elämään. Siemen elää, mutta kovin erilaisena, kuin mitä se maahan laitettiin. Ylösnousemus ei lakkaa hämmästyttämästä, ja valtaosa siitä jää lopulta uskon varaan.
Evankeliumeissa Jeesuksen ilmestymisiin opetuslapsilleen liittyy usein kaksi teemaa: toisaalta Jeesuksen tunnistaminen, toisaalta Jeesuksen antama tehtävä. Tyypillistä on, että opetuslapset eivät heti tunnista ylösnoussutta Mestariaan, vaan vasta kun Jeesus murtaa leipää heidän kanssaan, tai opettaa heitä lakiin, psalmeihin ja profeettoihin perustuen, he ymmärtävät, tunnistavat ja uskovat. Tätä seuraa tehtävä: ”Kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen (eli Kristuksen) nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.” Jeesuksen seuraajien ei tule jäädä suljettuun huoneeseen, keskinäiseen kokoontumiseensa, vaan lähteä elämään, kulkea Kristuksen todistajana. Avuksi Jeesus lupasi voiman korkeudesta – Jeesus lupasi Pyhän Hengen kristittyjen avuksi ja voimaksi, kun Jeesus itse on fyysisesti poissa.
Usein evankeliumien kertomuksia lukiessa tulee miettineeksi, että jospa voisi itse kokea saman kuin Jeesuksen oppilaat – nähdä Jeesus omin silmin, kuulla hänen puheensa, nähdä hänen ihmeensä. Kuinka helppo olisikaan uskoa ylösnousemukseen ja todistaa siitä. Mutta tämänkin sunnuntain evankeliumi muistuttaa siitä, että Jeesuksen kanssa kulkeneetkin menettivät uskonsa pitkänäperjantaina. Jeesus Nasaretilaisen tekemät ihmeet eivät olleet synnyttäneet heissä sellaista uskoa, joka olisi kantanut ristinkuoleman yli. Vasta heidän tullessaan yhteen, yhä uudelleen ja uudelleen, ylösnoussut Kristus saapui heidän keskelleen. Yhteen tulleina he saivat kuulla Herran sanat: ”Rauha teille.” Näistä kohtaamisissa vakiintui ylösnousemususko, syntyi kristinusko. ”Te olette tämän todistajat”, sanoi Jeesus. Sanat tulevat meille asti. Me, jokainen meistä omanlaisenaan on tämän todistaja, ylösnousseen todistaja. Jeesuksen opetuslasten ja seuraajien joukossa oli erilaisia ihmisiä, epätäydellisiä, vajavaisia, joku palava uskossaan, toinen arkisen aherruksen kuormittama. Ja juuri sellaisena kukin meistä on kristitty, Kristuksen todistaja.
Kristillisen sunnuntain on sanottu olevan viikon ensimmäinen ja viikon kahdeksas päivä. Suomalaisissa kalentereissa sunnuntai on usein merkitty viikon viimeiseksi päiväksi, mutta perinteisesti, ja edelleen monissa osissa maailmaa, sunnuntai on viikon ensimmäinen päivä. Päivä, joka aloittaa viikon ja sen työt. Ja aivan kuten opetuslapset olivat kokoontuneet yhteen puhumaan pääsiäisen tapahtumista, ovat kristityt siitä pitäen kokoontuneet sunnuntaisin, ylösnousemuksen päivänä. Tulleet yhteen, lukeneet Raamattua, rukoilleet, viettäneet ehtoollista. Yhteisestä kokoontumisesta, messusta, meistäkin itse kukin käy omaan tehtäväänsä, omaan kutsumukseensa omassa arjessaan. Aloittaa oman viikkonsa, tarttuu sen tehtäviin ja velvoitteisiin.
Sunnuntai viikon kahdeksantena päivänä viittaa sunnuntaihin ylösnousemuksen päivänä, sunnuntai muistuttaa meitä ylösnousemuksen toivosta, joka on ajan ja paikan rajoitusten ulkopuolella. Sunnuntai muistuttaa meitä ylösnousemustodellisuudesta ja voisi sanoa, että jokainen sunnuntai on pääsiäinen. Me emme todista Jeesuksesta, joka oli vain ihmeidentekijä, taitava opettaja tai auttaja. Me todistamme ylösnousseesta Kristuksesta, hänestä, joka on voittanut synnin ja kuoleman vallan. Mekin saamme muistaa valkoista kastepukuamme, sitä, kuinka meidät on kasteessa liitetty Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Sunnuntain messun, niin myös tämän messun, tehtävä on koota kristityt yhteen, kohtaamaan Kristus sanassa, kohtaamaan Kristus ehtoollisessa. Olla osana maailmanlaajaa, läpi historian, iankaikkisuuteen kantavaa ylösnousseen todistajien joukkoa. Omine lahjoinemme, omine vajavuuksinemme tulla yhteen, tunnustaa uskomme yhdessä, rukoilla yhdessä, käydä yhteiseen ehtoollispöytään. Rukoilla rauhaa arjen huoliin ja levottomuuksiin, rukoilla sielun rauhaa, Kristuksen läsnäoloa.
Näinä molempina – viikon ensimmäisenä ja viikon kahdeksantena päivänä Jeesus on meidänkin keskellämme sanoen: rauha teille. Me toistamme Kristuksen sanoja messun ehtoollisosassa, johon kuuluu rauhantervehdys: ”Herran rauha olkoon teidän kanssanne. Niin myös sinun henkesi kanssa.” Yhteiseen messuun tulleina me olemme ne opetuslapset, joiden keskelle Jeesus saapuu rauhaa toivottaen. Epäilyn, epävarmuuden ja huolien keskelläkin saamme uskoa Jumalan rakkauden ja lupaukset todeksi. Luottaa lupaukseen ruumiin ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Apostoli Paavalin sanoin: ”Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden.” Aamen.