1. sunnuntai pääsiäisestä (Quasimodogeniti), Joh. 20:19-31, Martti Vaahtoranta

1.
Pääsiäisestä on nyt kulunut viikko. Käsillä on sunnuntai, jolla on oudolta kuulostava latinankielinen nimi ”Quasimodogeniti”. Siinä ei puhuta Notre Damen kummituksesta, vaan viitataan tämän päivän antifoniin, psalmin esisäkeeseen. Se on otettu P. Pietarin 1. kirjeestä, sen ensimmäisistä jakeista, jotka kuuluvat näin:
Niin pankaat pois nyt kaikki pahuus ja kaikki petos, ja ulkokullaisuus ja kateus, ja kaikki panetus, ja halaitkaat sitä terveellistä sanan rieskaa, niinkuin äsken-syntyneet lapsukaiset, että te sen kautta kasvaisitte. (1. Piet. 2:1-2)
Quasi modo geniti – ”niinkuin äskensyntyneet lapsukaiset”. Pietarin kirjeen kehotus oli Vanhassa Kirkossa varmasti erityisellä tavalla kohdistettu tiettyyn seurakuntalaisten joukkoon, ”vasta uudesti syntyneisisiin” eli niihin uusiin kristittyihin, jotka oli edeltävän opetusjakson jälkeen pääsiäisyönä kastettu. Viikon he olivat nyt kantaneet albaa, puhtaan valkoista vaatetta, joka Kristuksen voiton ja vanhurskauden vertauskuvana oli kasteen yhteydessä puettu heidän ylleen. Tänään oli aika riisua se ja astua kristityn, vastasyntyneen kristityn arkeen ja siinä vahvistumaan ja kasvamaan.
Näen sieluni silmillä valkoiseen vaatteeseen puettujen kulkueen seurakunnan veisatessa psalmia ja sen antifonia: ”Halaitkaat sitä terveellistä sanan rieskaa niinkuin äskensyntyneet lapsukaiset, että te sen kautta kasvaisitte.”
Tämä kehotus sopii kuitenkin myös meille kaikille. Myös meille, kauan sitten kastetuille, pääsiäinen on oman uudestisyntymisemme ja kasteemme liiton muistopäivä. Eikä se tarkoita pelkkää vanhojen, menneisyyteen kuuluvien asioiden muistelemista, vaan sen uudistumista, mitä muistellaan, sen nykyistymistä tai ”päivittymistä”, kuten tietokonekielellä sanottaisiin.
Sillä oikeastaan mekin olemme kristittyinä aina ”vastasyntyneitä” myös silloin, kun ajat sitten olemme jättäneet opin alkeet ja alkaneet syödä aikuisten ruokaa. Sillä pohjimmiltaan Jumalalla on vain ”päivän vanhoja lapsia” – tai ehkä viikon. Meitä kutsutaan aina uudelleen nauttimaan Jumalan sanan terveeksi tekevää maitoa, siten uskossa kasvaaksemme ja rakkaudessa vahvistuaksemme.
Ja niin kuin kasteessamme jo kerran tapahtui, meitä myös kutsutaan aina uudelleen ja uudelleen sanoutumaan irti perkeleestä, maailman ruhtinaasta ja hänen menoistaan ja uskossa seuraamaan ylösnoussutta Herraamme. Meitä kutsutaan aina uudelleen pesettämään likaantunut kastepukumme. Ja kun se on ripissä puhdistettu ja kun meidät on sanalla varustetttu ja Kristuksen ruumiin ja veren kautta yhdistetty Häneen itseensä ja Hänen meille ansaitsemaan ja hankkimaan armahdukseen, meitä kutsutaan arjen vaellukseen ja vaivannäköön omassa maallisessa kutsumuksessamme uskovina Jumalan lapsina ja Kristuksen todistajina – ihan niin kuin niitä Vanhan Kirkon vasta kastettuja, jotka tänä sunnuntaina tulivat vielä kerran valkoisissa vaatteissa kirkkoon.
2.
Niillä Herran opetuslapsilla, joista tämän päivän evankeliumi kertoo, ei sen sijaan ollut valkoisia vaatteita yllään. Tai jos olikin, he varmasti kokivat niiden olevan liasta harmaita. Murheellinen, syyllinen ja pelokas joukko istui suljettujen ovien takana risahdustakin kauhistuen.
Mitä siis luulet: jos Ylösnoussut Herra olisi juuri silloin kolkuttanut ovelle, olisivatko sisällä istujat avanneet sen Hänelle? Ehkä he olisivat kysyneet: ”Kuka siellä?” Mutta jos Jeesus olisi vastannut, ”minä se olen”, he olisivat varmaan kauhistuneet sydänjuuriaan myöten ja luulleet aaveen puhuvan. Tai sitten he olisivat kuulleet Jeesuksen sanoissa pyhän Jumalan äänen, Hänen, joka sanoo nimekseen ”minä olen se, joka minä olen”. Ehkä he olisivat ajatelleet Kaikkivaltiaan ja Pyhän Jumalan tulevan nyt tuomitsemaan niitä, jotka heidän omatuntonsa oli jo tuominnut pettureiksi ja kavaltajiksi.
Jeesus ei kuitenkaan kolkuttanut ovelle. Ovea ei tarvinnut avata. Jeesus vain yksinkertaisesti tuli huoneeseen lukitun oven läpi! Kukaan ei itse avannut Hänelle sydäntään eikä huonettaan.
Eikä Jeesus tullut tuomitsemaan sisällä istuvia, eikä Hän tullut tyhjin käsin. Hän toi mukanaan anteeksiantamuksen ja ilon. P. Johannes kertoo, kuinka Jeesus tuli ”ja seisoi heidän keskellänsä ja sanoi heille: rauha olkoon teille! Ja kuin hän sen sanonut oli, osoitti hän heille kätensä ja kylkensä. Niin opetuslapset ihastuivat, että he näkivät Herran.”
Opetuslapset ihastuivat siitä, että Jeesus oli voittanut kuoleman vallan ja noussut haudasta. Ehkä he ihastuivat myös siitä, tai ainakin heidän olisi kannattanut ihastua siitäkin, että ylösnousseella Herralla oli käsissään ja kyljessään kärsimyksen merkit. Ne olivat sovituksen merkkejä. Ne olivat suurimman mahdollisen rakkauden arpia.
Haavojen jäljet Herran muuten kokonaan terveessä, ihanassa uudessa ruumiissa kertoivat, että Hän oli se sama Jeesus, joka oli kulkenut ystäviensä kanssa saarnaten ja parantaen. Ne kertoivat myös, että Hän oli totisesti kärsinyt ja kuollut. Ja kun Hän levitti kätensä ja näytti kylkensä ja sanoi omilleen: ”Rauha olkoon teille”, opetuslapset tiesivät, että kauhujen yö oli ohi, että Kristuksen tähden heillä oli sovitettu Jumala. Nyt armon aurinko paistoi ilman pienintäkään pilveä sen edessä.
Se paistaa myös meille. Kristus-aurinko lämmittää meitäkin. Sillä mekin kuulemme: ”Herran rauha olkoon teidän kanssanne”. Ja niin Herra itse näyttää totisessa ruumiissaan ja veressään ”kätensä ja kylkensä”.
Herra itse tulee seurakuntansa keskelle, ja me huudamme hänelle ”Herra, armahda meitä”, mutta myös ylistämme yhdessä pyhien enkelien kanssa kaikkivaltiasta Jumalaa, joka on Pojassaan armahtanut meitä, tullut luoksemme, meidän kaltaiseksemme, kuitenkin ilman syntiä, mutta kaikki syntimme sovittaen. Herra puhuu meille vakavasti, rakkaasti ja lämpimästi. Lopulta Hän vyöttää itsensä ja palvelee meitä pyhässä pöydässään ruokkien meitä itsellään, ruumiillaan ja verellään ja voitollaan synnistä ja kuolemasta.
3.
Jeesus ei kuitenkaan vain lohduttanut omiaan. Hän myös lähetti heidät kertomaan sanomaa syntien anteeksiantamuksesta Hänessä. Aivan erityisellä tavalla Hän uskoi tämän tehtävän apostolien ja apostolisen saarnaviran tehtäväksi, niin kuin päivän evankeliumista näemme.
Apostoleista itsestään ei siihen tehtävään kuitenkaan ollut eikä olisi tänäkään päivänä. Sen tähden Herra Jeesus puhalsi apostolien päälle antaen heille Pyhän Hengen lahjan. Näin Hän valtuutti ja varusti heidät toimimaan Hänen, Jumalan Pojan lähettiläinä maailmassa ja seurakunnassa, niin kuin Taivaallinen Isä oli lähettänyt Hänet kirkastamaan ja toteuttamaan näkymättömän, pyhän ja kaikkivaltiaan Jumalan totuutta ja rakkautta meidän näkyvässä ja synninalaisessa maailmassamme.
Jeesus kyllä kutsui myös kaikki uskovansa eli koko Kirkkonsa todistamaan maailmalle syntien anteeksiantamuksesta Hänen pyhässä nimessään ja veressään, Hänen ristinsä ja ylösnousemuksensa voimasta. Se on se tehtävä, joka apostolien kuoltua on meillä kaikilla suhteessa koko maailmaan: Kristuksesta todistaminen ulkopuolisille sanoin ja teoin.
Päivän evankeliumissa Herra Jeesus kuitenkin ennen muuta asetti seurakunnan sisällä toimitettavan pyhän ripin ja sen rajoilla käytetyn avainten vallan päästää kasteen sakramentin kautta syntisiä seurakuntaan sisälle ja sulkea ulkopuolelle ne, jotka eivät halua ottaa Jumalan armoa vastaan. Herra valtuutti apostolinsa ja näiden seuraajat pyhässä saarnavirassa yksityisesti ja yhteisesti julistamaan katuville synninpäästö ja kutsumaan heitä Herran pöytään tai sitomaan synteihinsä ja sulkemaan Herran pöydästä ne, jotka eivät katso anteeksiantamusta tarvitsevansa tai jotka eivät suostu siihen elämän parannukseen, joka on kyllä aina keskeneräistä ja vajaata, mutta joka välttämättä seuraa anteeksiantamuksen lahjasta – ainakin vilpittömänä toiveena saada vastedes elää Jumalan rakkauden arvon mukaisella tavalla.
Huomaamme myös, että se, mikä tapahtuisi Helluntaina Herran jo noustua taivaan kirkkauteen, että se tapahtuu myös jo nyt, kun Hän ylösnousseena Vapahtajana, mutta silti omiensa luona todellisena ihmisenä läsnä ollen antaa Pyhän Hengen apostoleille. Niinpä Pyhä Henki ei nytkään, ei tänä päivänä eikä koskaan muulloinkaan toimi meitä pelastavalla tavalla muuten kuin Herran Jeesuksen, Jumalan ja ihmisen Henkenä.
Emmepä me muuten Hengen työtä voisi vastaan ottaakaan! Olemmehan me aikaan ja paikkaan sidottuja aineellisia olentoja. Sen tähden Pyhä Henki tekee työnsä Herramme Jeesuksen ihmisyyden kautta eli armonvälineisiin sitoutuen ja niissä ja niiden kautta vaikuttaen.
Juuri armonvälineet, joita käytetään näkyvän seurakunnan keskellä, juuri sana ja sakramentit sitovat Herran Jeesuksen historiallisen ihmisyyden meidän aistiemme maailmaan: meidän korviimme, jotka kuulevat Herran sanat, meidän silmiimme, jotka näkevät pyhät sakramentit, joita myös ”näkyväksi sanaksi” nimitetään, ja jopa meidän suuhumme, joka alttarin sakramentissa ”maistaa, kuinka Herra on hyvä”.
Niin kuin Jeesus ihmisenä opetuslastensa luona ollessaan puhalsi heidän päälleen Pyhän Hengen, niin Henkeä on nytkin etsittävä sanasta ja sakramenteista ja näkyvän kirkon eli uskovien seurakunnan yhteydestä. Pyhää Henkeä ei pidä tavoitella korkeuksista, joihin me maahan sidotut ihmiset emme koskaan pääse. Iankaikkista ja kaikkivaltiasta Pyhää Henkeä emme omin vajavaisin ajatuksin tai tunteidemme voimalla tavoita tämän näkyvän ja kuultavan maailman ulkopuolelta. Hän tosin ”puhaltaa, missä Hän tahtoo”, mutta myös yksinäisessä rukouksessa tai yllättävässä näyssä Hän aina kirkastaa ihmiseksi tulleen, meidän puolestamme kärsineen ja ylösnousseen Vapahtajan, Jumalan ja ihmisen armokasvot.
4.
Kaikki yksitoista apostolia eivät kuitenkaan olleet paikalla, kun Jeesus viikon ensimmäisenä päivänä ylösnousseena ilmestyi heille. Tuomas sattui olemaan poissa. Ja Tuomas epäili.
Tuomaasta onkin tullut suorastaan hengellisen epäilyn esikuva. Hän halusi varmistua siitä, ettei uutinen, jonka muut olivat hänelle kertoneet, olisi mikään aprillipila eikä pelkkää hurskasta kuvittelua. Hän ei uskoisi ennen kuin näkisi Herran! Niin Tuomas sanoi.
Ja kahdeksan päivän kuluttua hän olikin paikalla, kun apostolit jälleen olivat juutalaisen laskentatavan mukaan kahdeksan päivän kuluttua pääsiäisestä eli jälleen viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina koolla, ihan niin kuin edelliselläkin kerralla, joka evankeliumissa mainitaan. Sillä toisin kuin nykysuomalainen kalenteri, kristityt ovat juutalaisten tavoin pitäneet juuri sunnuntaita viikon ensimmäisenä päivänä.
Sunnuntai on meille kristityille viikoittainen vapaa- ja juhlapäivä. Se ei tosin ole samalla tavalla Jumalan säätämä pakko kuin sapatti juutalaisille. Silti sille, että juuri sunnuntaiaamuna kokoonnumme yhteen sanan ja sakramenttien ääreen, on hyvät perusteensa. Se julistaa väkevästi Jumalan suuria tekoja viikosta viikkoon, aina uudelleen ja uudelleen. Näin tehtiin jo Uuden testamentin aikoina.
Sunnuntai lepo- ja juhlapäivänä kuuluttaa Jumalan kokonaan uuden ajan alkamista Herran ylösnousemisen päivänä. Juutalainen sapatti päätti työviikon lepoon, joka katseli taaksepäin, menneitä päiviä, niiden aherrusta ja kaikesta jo saadusta kiittäen, niin kuin Jumalakin lepäsi seitsemäntenä päivänä luomisen työstä ja sen hyvistä hedelmistä iloiten. Meidän viikoittainen juhlapäivämme sen sijaan aloittaa uuden työviikon, joka katselee eteenpäin kohti sitä lopullista täyttymystä, jolloin Jumala luo uudet taivaat ja uuden maan. Vasta siellä pääsemme Jumalan kansan sapatinlepoon sitten, kun aikaa ei enää ole.
Tämä viikon ensimmäinen päivä on samalla, kuten kuulimme, seitsenpäiväisen viikon ”kahdeksas päivä”. Raamatussa se tarkoittaa ”Jumalan päivää”, sellaista, joka jättää taakseen meidän ajallista elämäämme määrittävän seitsemän päivän viikon, sen työn ja levon vuorottelun. ”Kahdeksas päivä” viittaa siihen ajattomaan aikaan, joka alkaa Jumalan valtakunnassa, ja se nivoutuu yhteen ”viikon ensimmäisen” eli ”Herran päivän” kanssa. Ja juuri ”kahdeksantena päivänä”, joka oli samalla ”ensimmäinen päivä”, apostolit olivat onnetonta Juudasta lukuun ottamatta täysilukuisina koolla, kuten Johannes kertoo. Se oli juuri tämä päivä, jota nyt vietämme viikon päästä pääsiäisestä. Ja nyt oli Tuomaskin mukana.
5.
Juuri epäilevälle Tuomaalle Jumala olikin varannut suuren todistajan tehtävän. Juuri hän oli se, joka lopulta putosi polvilleen ja ääneen tunnusti: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!”
Sillä tästä oli kysymys. Samoihin aikoihin Tuomaan tunnustuksen kanssa Rooman keisari alkoi vaatia aina vain suurempaa kunnioitusta ja lopulta suorastaan palvontaa. Keisari Augustusta pidettiin yleisesti odotettuna ”jumalaisena poikalapsena”, joka toisi rauhan maailmaan, ja keisari Domitianus alkoi vaatia, että häntä puhuteltaisiin ”herrana ja jumalana”.
Näiden keisarien vallan alla olivat suuren Rooman asukkaat kärsineet, osa heistä maallisen esivallan laillisen, mutta kovin karusti tuomitsevan miekan heilahtaessa, mutta monet lopulta myös Kristuksen nimen tunnustuksen tähden kuollen heidän kieltäydyttyään taivuttamasta polviaan jumalana pidetylle keisarille. Kaikki nämä keisarit ja heidän myötään lopulta myös pakanallinen Rooman imperiumi ovat kuitenkin kuolleet ja kaatuneet. Moni muinaisista hallitsijoista on jäänyt enää vain historiankirjojen sivujen maininnaksi, niin mahtailevasti kuin he valtaansa käyttivätkin sen rajatun ajan, joka heille oli annettu.
Todellinen jumalainen lapsi sen sijaan syntyi kaukaisen provinssin pikkukaupungissa, Beetlehemissä. Aivan tuntematon Hän ei tosin ollut: jo silloin maallinen hallitsija yritti raivata Hänet tieltään. Sen jälkeen Hän kuitenkin hävisi jonnekin, mistä vasta aikuisen miehen kaste Jordanilla toi Hänet kaikkien tietoisuuteen siinä pienessä, kaukaisessa provinssissa, jossa Hän oli syntynyt. Lyhyen aikaa julkisesti opetettuaan, sairaita parannettuaan ja ihmeitä tehtyään Hänen uransa ja elämänsä näytti päättyvän siihen, että hengellinen ja maallinen esivalta yhteisvoimin ottivat Hänet kiinni ja lopulta teloittivat orjan tavoin ristillä. Hänen ystävänsä hautasivat Hänet kallioon hakattuun hautaan.
Ja kuitenkin Hän oli alusta, salatusta sikiämisestään asti ollut paitsi pieni, avuton vauva äitinsä kohdussa ja rinnoilla, myös ja ennen muuta Jumala, Jumala itse eikä mikään itsetehty epäjumala, niin kuin Rooman keisarit. Tätä julistaa meille Johanneksen evankeliumi alusta asti: että ”alussa oli sana, ja se Sana oli Jumalan tykönä, ja Jumala oli se Sana” ja että ”tämä oli alussa Jumalan tykönä” ja että ”kaikki ovat sen kautta tehdyt, ja ilman sitä ei ole mitään tehty, joka tehty on” ja että ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus, ja valkeus paistaa pimeydessä, jota ei pimeys käsittänyt”. (Joh. 1:1-5)
”Pimeys ei sitä käsittänyt”. Jeesus itsekin vasta vähitellen paljasti puheissaan ja teoissaan omaa jumalallista olemustaan. Lopulta ne kuitenkin kaikki huipentuivat siihen, mikä ihmisten silmissä näytti olevan lopullinen tappio – Hänen ristinkuolemaansa. Ristin puussa, Hänet kuitenkin ylennettiin ja kirkastettiin.
Sillä toisin kuin palvottujen ja ihailtujen Rooman keisarien elämä, tämä tappiolta näyttänyt kuolema ei ollutkaan kaiken loppu, vaan, päinvastoin, lopullinen voitto kaikesta pahasta, synnin ja kuoleman vallasta – sellainen voitto, jonka vain Elämän Jumala itse voi saavuttaa. Sen tähden epäilevän Tuomaan valtavaan tunnustukseen ”minun Herrani ja minun Jumalani” päättyy se, mikä alkaa jo enkelin ilmoituksesta Marialle. Herra Jeesus on luopumalla ja rakastamalla ja lopulta vapaaehtoisesti kuolemalla voittanut iankaikkisen elämän kaikille, jotka Tuomaan tavoin Hänen kylkihaavaansa ja kättensä naulanjälkiä katsoen tunnustavat sen, mitä ne julistavat: Herra Jumala, taivaan ja maan Luoja, on tullut ihmiseksi, kantanut omassa ruumissaan minun syntini ristin puulle, sovittanut ne viimeistä myöten ja lopulta noussut kuolleista uuteen, katoamattomaan elämään: että Hän elää, elää aina ja iankaikkisesti ja että Hän lähettää nyt myös minut viikon ensimmäisenä Herran päivänä iloiten viemään viestiä Hänen voitostaan Hänen todistajanaan ja palvelijanaan maailmassa. Amen.