10. su helluntaista, Luuk. 16:1-5, Tomi Karttunen

”Ja Herra kehui epärehellisen taloudenhoitajan viisautta.” Jeesuksen kertomus itselleen paikkaa petaavasta taloudenhoitajasta – kreikaksi oikonomoksesta, ekonomista – on varmasti herättänyt hieman hämmentyneitä ajatuksia jokaisessa tekstin kuulleessa ja lukeneessa. Ei ole ihme, että evankeliumissa on vertauksen jälkeen selkeää Herramme opetuspuhetta: ”Joka on vähimmässä luotettava, se on luotettava paljossakin, ja joka on vähimmässä vilpillinen, se on vilpillinen myös paljossa.” Kolmantena osana sitten on fariseusten tekopyhyyden moittiminen. Fariseukset kaikkien aikojen ulkokultaisten silmänpalvojien epäkiitollisina edustajina.
Voisimme jäädä pohtimaan erilaisia mahdollisuuksia juuttumalla vertauksen yksityiskohtiin ja kehitellä hyviä selityksiä lieventävien asianhaarojen löytämiseksi – toimia ikään kuin taloudenhoitajan ja samalla Herramme puolustusasianajajina. Voisimme esimerkiksi kiinnittää huomiota riittämättömiin irtisanomisperusteisiin. Kertomuksen perusteella vaikuttaa, että irtisanomispäätös tehtiin pelkästään kuulopuheiden, kantelun perusteella. Sanottiin epämääräisesti, että taloudenhoitaja tuhlaa omaisuutta. Ei kuitenkaan käy ilmi, että olisi suoritettu perusteellinen tutkinta. Saattaa myös olla, että taloudenhoitaja oli toiminut velallisten hyväksi aiemminkin isännän ottaessa Mooseksen lain vastaisesti kiskurikorkoja. Hän olisi toiminut siis urhoollisesti epärehellisesti sen estämiseksi, että isäntänsä saattaisi perikatoon velallisensa. Pienempi paha suuremman estämiseksi, kun kerran isäntä oli rikas, vaikka pikkuvilppiä harrastettiinkin. Voitaisiin myös sanoa, että herra viittaa isäntään eikä Jeesukseen. Tämä ei ole kuitenkaan merkityksellistä eikä uskottavaa, sillä Jeesushan nimenomaan kehuu maailman ihmisten viisautta toisiaan kohtaan verrattuna valon lapsiin. Pikkuvilppi ei kuitenkaan ole koskaan kannustettavaa – sen kuuluisan pikkusormen antaminen vie helposti pitemmälle.
Evankeliumin ydin löytyneekin, kun tarkataan mihin kehuminen kohdistuu. Hän kehui taloudenhoitajan viisautta. Tällä oli kykyä tilannearviointiin, ennakointiin ja luovaan ongelmanratkaisuun, ihmistuntemusta ja rohkeutta nopeaan päätöksentekoon sekä suunnitelman toteuttamiseen. Näitä tarvitaan kaikessa inhimillisessä toiminnassa – ei vain ekonomin hommissa vaan yleensä asioita hoidettaessa – eikä vähiten evankeliumin asialla oltaessa. Taloudenhoitaja on viisas, koska hän tietäessään osalleen tulevasta tulevaisuudesta antaa sen johtaa itseään. Näin vertaus käsittää nykyajan mahdollisuudeksi antaa suunnata itsensä tulevaisuuteen. Kristinuskon valossa olennaisinta tulevassa on tuleva täyttymys – iäisyysperspektiivi. Tulevaisuus joka on läsnä jo nyt eikä kuitenkaan vielä täytenä.
Matkan osoite ei olekaan vain ajan rajan tuolla puolena. Jokainen ihminen on näet päämäärä sinänsä – heissä kohtaamme Kristuksen ja palvellessamme lähimmäisiä palvelemme häntä, jonka luona on kristityn varsinainen päämäärä. Niinpä voimme nähdä, että Jeesuksen sanat: ”hankkikaa väärällä rikkaudella ystäviä, jotka ottavat teidät iäisiin asuntoihin, kun tuota rikkautta ei enää ole”, eivät tarkoita sitä, että lahjomalla ystäviä ostettaisiin tai että vanhaa anekauppiaan mainoslausetta muistellen voisimme sanoa: ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.” Kristuksen kohtaamme veljissämme; hän on se portinvartija.
Tältä paikalta muisteltiin pari kuukautta sitten Helsingin raamattukoulun vanhan opettajan Kerttu Venäläisen sanoja: ”Taivaan portilla ei ole dogmatiikan tenttiä vaan diakonian tentti.” Näin voimakasta erottelua ei kuitenkaan voida tehdä – molemmathan voivat olla teoriaa tai käytäntöä. Molemmat tähtäävät kristillisen kirkon tehtävän toteutumiseen. On varmasti haluttu sanoa sitä, että usko ei ole vain pään tietoa tai luottamusta, vaan sen tarkoitus on tulla todeksi yhteiselämässä: näkyä elämän valinnoissa. Usko on rakkaudessa vaikuttavaa uskoa. Omalla painollaan omassa voimassaan, Kristuksen saadessa hahmoa meissä. Jos ja kun näin ei ole, voi vain tunnustaa alituisen keskeneräisyytensä ja käydä armopöytään palvelevan rakkauden lähteille Kristuksen seuraan. Rakkauden näkökulmasta kristillisyytemme on aina alkavaa.
Ei siis puhuta rahasta ja lahjonnasta armonvälineenä, mutta viitataan väärän rikkauden tai väärän mammonan oikeaan käyttöön. Yleensä elämän lahjojen oikeaan käyttöön lähimmäisten parhaaksi. Ne on todellakin annettu käyttöä varten eikä niistä luopuminen ole itsetarkoitus. Ei ole tarkoitus kieltää Jumalan luomistöiden arvoa ja eristyä johonkin oman hengellisyyden ja pyhyyden vyöhykkeeseen. Yksinkertaiseen, luontoa mahdollisimman vähän kuormittavaan elämäntapaan on toki suotavaa pyrkiä, hoitamaan vastuullisena huoneenhaltijana luomakunnan varjelutehtävää, mutta mitään kuluttamatta ei myöskään elä. Paluuta paratiisiin ei ole, kuten näinä aikoina utopioiden kuoltua voimme harvinaisen painokkaasti sanoa. Luottamus Jumalaan mahdollistaa kohtuullisuuden elämänasenteen. Elämän lahjoja voi käyttää, mutta niistä tulee olla valmis myös luopumaan jos se on välttämätöntä. Vähintäänkin ylellisyydestä.
Jo kirkkoisä Augustinus teki erottelun uti ja frui. Sen mukaisesti elämän antimia tulee käyttää Jumalan hyvinä lahjoina hyvän yhteiselämän toteuttamiseen omassa elämänpiirissä ja laajemmaltikin mikäli se itsestä riippuu. Meidän ei siis tule olla ikään kuin hurskaampia kuin Jumala ja torjua hänen lahjojaan. Kuitenkin vain Jumalasta itsestään löytyy se perimmäinen nautittava hyvä. Elämän päämäärä on lepo Jumalassa, suuri sapatti. Kuten Heprealaiskirjeessä sanotaan: ”Jumalan kansalla on siis yhä sapattijuhla edessään. Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään.”
Vuosikymmenen takaisessa elokuvassa Kuolleiden runoilijoiden seura painotettua vanhaa roomalaista sanontaa lainaten: carpe diem, tartu hetkeen! Ei merkityksessä ”elää viimeistä päivää” vaan ”päivä vain ja hetki kerrallansa” täydesti. Kuitenkin niin, että päämäärä ja tehtävä on selvä. ”Tämä on se päivä”, pelastuksen päivä. Ihminen on kokonainen vain ikuisuusolentona – kun yhteys Jumalaan on kunnossa. Tämä ei merkitse sitä, että kiellettäisiin elämän lahjan arvo ja vastuu tästä elämästä vaan kokosydämistä, läsnäolevaa työtä Jumalan tahdon toteuttamiseksi tässä maailmassa eikä vähiten omassa elämässä.
Luulen, että yksi peruste Jeesuksella ottaa vähän provosoivasti vertauksen viisaaksi toimijaksi talousrikollinen liittyy juuri fariseuksiin kohdistettuun kritiikkiin. Nämä olivat olevinaan moraalisia esimerkkejä ja toisten opettajia, mutta tosiasiassa omassakin sisimmässä kyti rahanahneus. Fariseuksen paikalle ei ole mikään vaikea joutua tai huomata olevansa. Se on varsin inhimillistä: olla asenteeltaan fariseus tai tuhlaajapojan vanhempi veli. Kuitenkin Jumalalle kriittiseen valoon asetettu teeskentelevä hurskastelu on iljetys. Hän näkee todelliset motiivit: onko tekomme tarkoituksena todellakin lähimmäisen paras vai oman salonkikelpoisuuden varmistaminen ja ylemmyydentunteen helliminen.
Maailman lasten viisauden kehuminen asettaa kriittiseen valoon myös pienen eliittiuskovien joukon moraalisen nuhteettomuuden. Maailman ihminen on läsnä kaikissa tämän maailman ihmisissä – vanha Aatami. Valon lapsi voi olla vain osallisena maailman valosta. Sanoma rististä kertoo rakkaudesta, joka on ottanut kannettavakseen kaikki maailman synnit ja antaa meille kaikki pelastushyvyydet uskon kautta ilmaiseksi – valon elämään yhteydessä maailman valoon. Tämä sanoma edellytyksettömästä armosta kutsuu meitä kantamaan toistemme taakkoja, kuuntelemaan ja rohkaisemaan kohti oikeaa, kun omassakaan vaelluksessa ei ole kehumista. Laupeudesta elämme, laupeus auttaa veljeä pysymään mukaan matkasaatossa, ei kynnysten asettaminen. Ojentaa voi vain rakkauden hengessä – se joka näkee myös omat virheensä.