10. sunnuntai helluntaista, Luuk. 12: 42-48, Martti Vaahtoranta

1.
”Olen nyt vähän hankalassa paikassa.” Ei – en vastaa puhelimeen, vaan tarkoitan, että tämä saarna on minulle ”hankala paikka”. Olen nimittäin itse saarnani aihe tai paremminkin sen kohde.
Enkä nyt tarkoita sitä, että yritän aina saarnata lakia ensimmäiseksi itselleni ja sitten vasta muille ja että myös uskossa itse turvaudun siihen evankeliumiin, jota julistan. Totta on, että ”itsestänsä paha pappi asian arvaa”. Niinpä minunkin saarnojeni taustakuvana on oma elämäni. Sitä ei voine koskaan kokonaan välttää, eikä se ole ehkä edes tarpeellista.
Harvoin olen silti itse saarnani aihe. Harvoin saarnaan suoraan itsestäni ja suoraan itselleni. Nyt kuitenkin teen niin. Ei auta muu.
Mutta pelko pois: kyllä myös koko seurakunta, on mukana saarnassa. On hyvinkin. Sillä lopulta meistä kaikista on tänään kyse.
Silti minä kuulun meidän joukossamme erityisellä tavalla niihin, joista P. Pietari kysyy juuri ennen päivän evankeliumia sijoittuvaa Jeesuksen vertausta tarkoittaen: ”Herra, sanotkos tämän vertauksen meille, eli myös kaikille?”
”Kaikki” tarkoittaa tässä koko seurakuntaa. ”Me” taas ovat ne, joiden joukkoon P. Pietari kuului. Se tarkoittaa Herran kutsumia apostoleja.
Ja vaikka minä olen kaikkea muuta kuin yksi ”niistä kahdestatoista”, apostoliseen saarnavirkaan kutsuttuna ja vihittynä minäkin kuulun siihen apostolien seuraajien joukkoon, jolle Jeesus erityisesti osoittaa päivän evankeliumin sanat. Silti ne koskevat myös ”kaikkia”. Kunkin kastetun oman kutsumuksen ja hänelle annettujen lahjojen mukaan ne kohdistuvat koko seurakuntaan.
2.
Mutta minä en pääse pois tulilinjalta, kun Jeesus alkaa puhua. Voi olla, että silloin, kun Jeesus sanoi päivän evankeliumin sanat ensimmäisen kerran, apostolijoukon nokkamiehen, Pietarin korvat kuumottivat – tai eivät ehkä vielä silloin, mutta sitäkin enemmän sitten, kun hän Herransa kieltäneenä muisteli niitä monia sanoja, joita Jeesus oli puhunut hänestä ja muista apostolin virkaan kutsutuista. Ja minun korvani kuumottavat joka tapauksessa, kun nyt puhutaan minusta ja minulle.
Pietari ei tosin vielä kysyessään tiennyt, mitä Jeesus sanoisi. Pietari tarkoitti vertausta, jonka Jeesus oli edellä kertonut. Siinä puhuttiin talon herrasta, joka oli lähtenyt häihin ja jota kotiin jätetyn palveluskunnan piti valvoen odottaa.
Nyt Jeesus tarkentaa piirtämäänsä kuvaa. Päivän evankeliumissa Hän kertoo isännästä, joka ei ole vain yhden illan hääreissulla, vaan kauan poissa, niin kauan, että hän asettaa jonkun palveluskunnasta edustajakseen huolehtimaan talosta ja ennen kaikkea muusta palveluskunnasta – että se saa ruokansa ajallaan ja epäilemättä myös kaiken muun, mikä sille kuuluu. Nykyaikaan soveltaen voisimme ajatella, että tämän ”virkaa tekevän konttoripäällikön” tehtävänä on huolehtia siitä, että työntekijöiden palkat sivukuluineen tulevat ajallaan maksetuiksi, että työterveyshuolto pelaa ja että työajoista pidetään kiinni puolin ja toisin.
Ensimmäinen kuukausipalkka tuleekin työläisille ajallaan. Myös työttömyyskassalle menee kunkin palkasta säädetty summa. Töitä tehdään kahdessa vuorossa sopimusten ja työaikalakien mukaisesti, ja ylityöstä maksetaan siitä sovittu ylimääräinen palkka.
Aikaa kuitenkin kuluu, mutta johtajaa ei vain kuulu takaisin. Ja kun hän vei työmatkalle vielä sihteerinsäkin mukanaan, tilanne firmassa alkaa muuttua. Työntekijät kyllä tulevat töihin ajallaan ja tekevät paremminkin liian pitkää kuin liian lyhyttä päivää. Tuotannossa ei ole ongelmia.
Ongelma sen sijaan istuu johtajan huoneessa, johon konttoripäällikön paikalle kutsuttu vanhempi työntekijä on asettunut. Sihteerin huone ei hänelle riittänyt. Johtajan tuoli on mukavampi.
Johtajan konjakit hän on myös löytänyt. Ne olivat lukon takana siinä mahonkikaapissa, jota hänkin oli monet kerrat lakkiaan pyöritellen katsellut isännän istuessa tuolilla, jolla hän nyt oli. Avain löytyi pöydän laatikosta, ja kaapista kalliit pullot.
Ja niin kävi, ettei palkkoja enää maksettukaan ajallaan. Säädetyt muut maksut jäivät kokonaan tilittämättä, sillä ne päätyivät ”herra apulaisjohtajan” omaan taskuun. Työntekijöiltä kyllä vaadittiin entistä enemmän, jos mielivät ylipäätään vielä joskus saada palkkaa henkensä pitimiksi. ”Herra apulaisjohtajaa” ei kuitenkaan enää paljon työpaikalla nähty, ja sikäli kuin hän sinne tuli, hän oli aina juovuksissa.
Herroiksi oli mukava elää ja vihdoinkin päästä itse käskemään ja komentamaan muita. Ei hassumpaa tämä johtajan elämä! Kelpasi sitä nostella jalkoja pöydälle sikaria poltellen ja konjakkia maistellen. Valo vain punaiselle, että tiesivät työläiset pysyä poissa varapomon rauhaa häiritsemästä ja rahojaan vaatimasta.
3.
Kuitenkin juuri silloin ja ”liikennevaloista” välittämättä ovi riuhtaistiin auki. Isäntä, oikea johtaja, astui raivosta punaisena suoraan hölmistyneen asioidensa hoitajan eteen. Hän oli palannut pitkältä matkaltaan takaisin ja näki heti, mistä oli kyse. Nyt oli tilinteon aika.
Johtajan pettymys oli suuri ja hänen vihansa hirmuinen. Hän oli luottanut tähän nokkamieheen ja pitkäaikaiseen työntekijäänsä. Mutta valta turmelee, kuten sanotaan. Niin oli nytkin päässyt käymään.
Loput arvaamme. Tai oikeastaan kuulimme päivän evankeliumista, mitä sitten tapahtui:
Mutta jos palvelia sanoo sydämessänsä: minun Herrani viipyy tulemasta ja rupee palkollisia hosumaan ja syömään ja juomaan ja juopumaan, niin tulee palvelian herra sinä päivänä, jona ei hän luulekaan, ja sillä hetkellä, jota ei hän tiedä, ja eroittaa hänen, ja antaa hänelle osan uskottomain kanssa.
”Osa uskottomain kanssa” ei kuulosta hyvältä. Siellä, minne uskottomat joutuvat, on itku ja hammasten kiristys. Heidän matonsa ei koskaan kuole. Ikuinen kuolema ikuisessa tulessa on se paikka, johon myös paha palvelija joutuu.
4.
Joudunko minä sinne? Sillä eihän tässä puhuta mistään ”firmasta” eikä ”konttoripäälliköstä” eikä edes ison talon isäntärengistä jossakin entisajan maailmassa. Tässä puhutaan Jumalan seurakunnasta, siitä ”pyhien uskovaisten” ja ”karitsojen joukosta”, joka ”kuulee paimenensa äänen”, niin kuin Martti Luther sanoo Schmalkaldenin opinkohdissa Kirkosta.
”Paimenella” Luther tarkoittaa ”talon” varsinaista Isäntää ja seurakunnan Ylipaimenta, Herraa Jeesusta Kristusta. Ja vaikka Häntä ei ruumiillisin silmin enää samalla tavalla nähdä seurakunnan keskellä kuin siihen aikaan, kun Hän vielä kulki kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin opetuslastensa ja apostoliensa joukon keskellä, Hän on silti seurakunnassaan läsnä. Hän on sen varsinainen Paimen ja oman hengellisen ruumiinsa Pää, joka ei ole kaukana eikä poissa, vaan aivan lähellä jäseniään.
Meidän ruumiilliset silmämme eivät kuitenkaan pysty läpäisemään ajan ja ajattomuuden, tämän- ja tuonpuoleisen välistä verhoa. Emme näe Herraa, joka kirkkaaseen pilveen häviten nousi taivaaseen, vaikka Hän lupauksensa mukaan on joka päivä ja joka hetki omiensa luona samaan aikaan, kun Hän täyttää taivaat ja maat ja istuu kunniassaan Isän oikealla puolella.
Jotta Herran läsnäolo olisi silti kohdattavissa ja jotta Hän voisi Pyhän Henkensä kautta toimia ja vaikuttaa uskoa ja rakkautta seurakunnassaan, Hän on järjestänyt niin, että Hänen äänensä kuullaan seurakunnassa ja että Hänet otetaan siinä myös ruumiillisesti vastaan. Vertauksen ”isäntä” oli oikeasti poissa ja kaukana, mutta seurakunnan Herra on läsnä silloinkin, kun Hän näyttää olevan poissa.
Läsnäolevana Hän puhuu niissä sanoissa, jotka liittävät Hänen salatun läsnäolonsa siihen, mitä pyhä Raamattu Hänestä opettaa, ja siihen, kuinka Hän Raamatussa näkyvästi läsnäolevana puhuu ihmisille, jotka ympäröivät Häntä. Jeesus on järjestänyt niin, että Hänen omilleen jaetaan heidän ruokaosuutensa ajallaan, että laumalle annetaan syötävää ja juotavaa niin, että se pääsee perille. Jeesus on järjestänyt niin, että vaikkemme suoraan näe Häntä, kuulemme ja näemme Hänen itsensä toimivan niiden alipaimenten, niiden huoneenhaltijoiden kautta, jotka Hän itse on siihen tehtävään kutsunut ja valinnut ruokkimaan ja kaitsemaan Hänen lampaitaan.
5.
Juuri sen tähden tämän päivän evankeliumi ja minun saarnani kehotukset ja varoitukset kohdistuvat ennen muuta minuun itseeni. Minä olen yksi niistä ”palvelijoista”, jotka ”Isäntä” on asettanut pitämään muusta palveluskunnasta huolta. Minun virkani on huolehtia siitä, että lampaat saavat ruokaa, juotavaa ja suojan susia vastaan. Minun virkani on katsoa, että jokainen saa palkkansa ajallaan eikä näänny työnsä taakan alle.
Minä myös vastaan kaikesta tästä silloin, kun seurakunnan Herra kutsuu minut eteensä tilille siitä, kuinka hoidin virkani. Silloin siltä, jolle on paljon annettu, paljon myös vaaditaan. Jolle on annettu tärkeä virka, siltä odotetaan enemmän kuin siltä, jolle on annettu vähemmän vastuullinen tehtävä. Ja niinkin varmasti on, että jolle on annettu paljon luomisen lahjoja, siltä odotetaan enemmän kuin vähemmän lahjakkaalta.
Silti myös näin on Herra Jeesus sanonut minusta ja virastani: ”Niin myös te, kuin te olette kaikki tehneet, mitä teille käsketty on, niin sanokaat: ’Me olemme kelvottomat palveliat. Me teimme sen, minkä meidän piti tekemän.’“ (Luuk. 17:10)
6.
Nämä ovat puhetta suoraan minulle ja minusta. Arvatkaa siis, miltä minusta tuntuu kuunnella niitä? Arvatkaa, koenko olevani se uskollinen palvelija, jolle Herra viimeisenä päivänä sanoo: „Hyvin, sinä hyvä ja uskollinen palvelia! Vähän päällä sinä olit uskollinen, minä panen sinun paljon päälle. Mene sinun herras iloon!“ (Matt. 25:21)
En todellakaan koe olevani tämä „hyvä ja uskollinen palvelija“. Parhaani kyllä yritän. Tai, no joo – enpä taida sitäkään uskaltaa ihan varmasti sanoa.
Sillä kyllähän sitä aina voisi vielä vähän tsempata. Voisi tehdä kaikkea enemmän ja paremmin. Voisi levätä vähemmän ja tehdä pidempää päivää. Voisi tinkiä vapaapäivistä ja lomista. Voisi ainakin yrittää toimia niin, että vaikka osa omasta rakennuksesta palaisi ja vaikka saisi vähän raippojakin, silti selviäisi siltä hirveältä kohtalolta, joka koitui päivän vertauksen lurjusmaisen isäntärengin osaksi.
Sillä vaikken nyt istuisikaan jalat pöydällä isännän tuolilla enkä juhlisi hänen työläisten hyvinvointiin tarkoitetuilla rahoillaan, voisin kuitenkin olla se, joka vetäytyy itseensä, ei koskaan tee mitään väärää, mutta ei myöskään sitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Hoitaisin vain kaikkein tärkeimmät rutiinitehtävät, mutta kaikki muu jäisi tekemättä.
Tuskin Isäntä minua siitä kehuisi. Mutta entä jos olisin ulospäin ahkera kuin mikä? Riittäisikö se, vai pitäisikö Isännälle avata myös sydän? Ja jos pitäisi, mitä sieltä mahtaisi löytyä?
Löytäisikö Herra Jeesus minusta vain vilpitöntä rakkautta laumaa kohtaan ja uupumatonta innostusta Hänen työssään. Löytäisikö Hän minusta halun uhrata mieluummin itseni kuin jättää yhdenkään laumasta suden syötäväksi? Löytäisikö Hän sydämestäni vähät arvostelusta tai ympäristön mielipiteistä piittamatonta uskon rohkeutta ja taistelumieltä?
7.
Ei löytäisi. Ei varmasti löytäisi. Ja tunteehan Herra minut jo nyt. Hän tuntee minut läpikotaisin. Mutta silti seison tässä ja saarnaan teille. Kuinka se on mahdollista?
Sen on mahdollista, koska on yksi Paimen, joka on tehnyt kaiken kunnolla alusta alkaen aivan loppuun asti. On yksi Huoneenhaltija, joka pitää koskaan pettämättä huolen niistä, jotka Hänen vastuulleen on annettu antaen jopa surmata itsensä, jotta me saisimme elää.
Jumala itse teki mahdottoman mahdolliseksi Kristuksen ristinkuolemassa ja ylösnousemisessa. Ei Hän löytänyt minusta täydellistä palvelijaansa, mutta ei Hän löydä myöskään muualta maan päältä sellaista ihmistä ja kastettua, ei maallikkoa eikä pappia, joka täyttäisi täydellisesti ne vaatimukset, joita minulle minun virkani, mutta myös sinulle sinun virkasi asettaa sillä paikalla, jolle sinut on asetettu sekä seurakunnassa että yhteiskunnassa, perheessäsi ja ystäviesi piirissä, työpaikallasi ja harrastustesi parissa. Ei kukaan meistä täytä mittaa. Jos ei muualta, niin ainakin asenteiden tasolta meistä jokaisesta löytyy paljon sellaista, mikä ei kestä päivänvaloa – minusta ensimmäiseksi, mutta varmasti myös sinusta.
Sen tähden kaiken kristittynä elämisen ja vastuunkantamisen ja myös paimenviran hoitamisen ainoa mahdollinen lähtökohta on oman synnin tunnistaminen ja tunnustaminen ja Jumalan sanomaton armo Jeesuksessa Kristuksessa. Me voimme olla kristittyjä ja vastuunkantajia vain ja ainoastaan armahdettuina syntisinä.
Se on se varsinainen lahja, jonka Jumala haluaa meille antaa – syntien anteeksiantamus Jeesuksessa ja Hänen tähtenstä ja Hänen Pyhä Henkensä, jolla Hän varustaa niitä, jotka Hänen Poikansa on kuolemallaan lunastanut synnin vallasta ja joille Hän on ylösnousemisellaan avannut tien kuolemasta elämään. Vain sellainen, joka on tässä mielessä paljon saanut, voi paljon myös antaa ja paljon kantaa.
Minä olen yksi heistä. Minulle on annettu paljon. Minulle on annettu kaikki syntini anteeksi.
Ja sinulle myös. Sinullekin on annettu paljon. Sinullekin on annettu kaikki sinun syntisi anteeksi. Sinäkin saat Jeesuksen tähden olla Jumalan lapsi. Sinäkin saat antaa ja kantaa.
8.
Jumala antaa meille kuitenkin vieläkin enemmän. „Missä on syntien anteeksiantamus, siellä on myös elämä ja autuus“, sanoo Martti Luther Vähässä katekismuksessa. Jumala armahtaa, mutta myös varustaa meitä lahjoillaan. Hän antaa meille armon hoitaa juuri sitä tehtävää, johon meidät on asetettu. Niin Hän tekee minulle, ja niin Hän tekee sinulle. Hän antaa meille voimat ja taidon hoitaa virkaamme – tai sitten uuden tehtävän, jossa jaksamme ja osaamme palvella lähimmäisissämme Häntä.
Sen tähden saamme syntiemme anteeksiantamuksen osallisuudessa lopettaa oman surkeutemme kaivelemisen ja katsoa sen sijaan Häneen, joka on meidät kutsunut ja voimallinen myös varustamaan meitä niin, ettei meitä tarvitse rangaista virkamme hoitamisesta. Tai jos meitä rangaistaankin, meitä ei silti heitetä ikuiseen tuleen yhdessä uskottomien kanssa, vaan pääsemme ansiottomina palvelijoina sittenkin Herramme iloon. Ehkä jotakin siitä, mitä olemme rakentaneet, palaa, mutta me itse pelastumme ja kaikesta huolimatta tuomme mukanamme myös muita Jumalan valtakuntaan.
Lopetan saarnani P. Paavalin sanoihin, jotka niin helposti kuulemme tuomitsevana lakina. Kuunnelkaamme sen sijaan niitä tänään iloisena kehotuksena ja rohkaisuna, jonka perusta on Jumalassa, yksin Hänessä, ei meissä:
Sentähden, minun rakkaani, niinkuin te aina olette kuuliaiset olleet, ei ainoastansa minun läsnäollessani, mutta nyt paljoa enemmin minun poissa-ollessani, laittakaat pelvolla ja vapistuksella, että te autuaaksi tulisitte. Sillä Jumala vaikuttaa teissä sekä tahdon että toimituksen, hyvän suosionsa jälkeen. Tehkäät kaikki napisematta ja kamppailematta, että te olisitte laittamattomat ja yksivakaiset, nuhteettomat Jumalan lapset pahanilkisen ja nurjan sukukunnan keskellä, joiden seassa te paistakaat niinkuin kynttilät maailmassa – että te elämän sanassa pysytte, minulle Kristuksen päivänä kerskaamiseksi, etten minä hukkaan juossut olisi eli turhaan työtä tehnyt. (Fil. 2:12-16)
Amen.