Päivän evankeliumin vertausta on yleisesti pidetty yhtenä hankalimmin tulkittavana raamatunkohtana. On jopa esitetty, että Luukas ei ole tallentanut Jeesuksen alkuperäistä verta-usta vaan sen jossain vaiheessa muuttuneen version. Tuskin mistään tällaisesta kuitenkaan on kysymys. Vertauksella epärehellisestä taloudenhoitajasta on oma paikkansa Jeesuksen vertausten joukossa.
Jeesus keskittyy vertauksissaan johonkin ydinajatukseen, minkä vuoksi täytyy olla varovainen, kun niiden yksityiskohdista tehdään johtopäätöksiä. Taloudenhoitaja-vertauksessa tämä seikka korostuu vielä enemmän kuin muissa vertauksissa. Siitä ei näytä löytyvän yksityiskohtien tasolla vastaavanlaisia rikkauksia kuin monista muista Jeesuksen vertauksista. Näin joutuu toteamaan, kun lukee, mitä raamatunselittäjät ovat vertauksesta kirjoittaneet.
Taloudenhoitaja-vertaus herättää useita kysymyksiä. Ensimmäiseksi meille tulee tietysti mieleen, miksi Jeesus kehuu epärehellistä taloudenhoitajaa?
Tähän kysymykseen on helppo vastata, sillä eihän Jeesus taloudenhoitajaa itseään suinkaan kehu. Jeesus ei hyväksy taloudenhoitajan epärehellisyyttä. Taloudenhoitaja ei käyttäydy Jeesuksen seuraajalle sopivalla tavalla. Hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy henkilö, joka ei ota Jumalaa huomioon toi-missaan. Niinpä Jeesus kutsuu taloudenhoitajaa “tämän maailman lapseksi”. Jeesus kehuu ainoastaan taloudenhoitajan viisautta, joka on luonteeltaan ovelaa viisautta. Luukkaan käyttämä kreikankielen sana voitaisiinkin kääntää myös oveluudeksi. Vertauksen ydinajatus ja tähtäyspiste on se, että myös Jeesuksen seuraajat tarvitsevat ovelaa viisautta. Jeesus puhui vertauksensa nimenomaan opetuslapsilleen toisin kuin monet muut vertauksensa.
Jeesus tähdensi ovelaa viisautta myös silloin, kun hän lähetti opetuslapset julistamaan sanomaa Jumalan valtakunnasta. (Matt. 10:6) Jeesus sanoi Matteuksen evankeliumin mukaan: “Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset.” (Matt. 10:16) Matteus käyttää tässä samaa viisautta merkitsevää sanaa kuin Luukas päivän evankeliumissa. Jeesus osoitti sanansa epäilemättä kaikille seuraajilleen eikä vain opetuslapsille, joilla oli vaikea tehtävä edessä.
Seuraavaksi joudumme kysymään, miksi Jeesuksen seuraaja tarvitsee ovelaa viisautta? Eikö se riitä, että hän on “viaton kuin kyyhkynen”?
Jeesus itse ei ollut epäluuloinen ihmisten suhteen, mutta hän ei ollut myöskään sinisilmäinen, koska tiesi, “mitä ihmisessä on”. (Joh. 2:25) Seuraajiaan Jeesus opetti asennoitumaan samalla tavalla. Sinisilmäisyys ja lapsenomainen avoimuus aiheuttavat henkilölle itselleen harmia eivätkä ne myöskään edistä Jumalan valtakunnan leviämistä. Siksi Jeesus lausui seuraavanlaisetkin varoituksen sanat: “Älkää antako koirille sitä, mikä on pyhää, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät ne tallaa niitä jalkoihinsa ja käy teidän kimppuunne ja raatele teitä.” (Matt. 7:6) Jeesuksen seuraajan tulee arvioida realistisesti ja rehellisesti, miten kulloinkin on hyvä menetellä, ja joskus hänen täytyy olla myös ovela.
Mutta millaisissa tilanteissa ovelaan viisauteen on sitten syytä turvautua? Näin päädymmekin kysymään: Miksi Jeesus ainoastaan viittaa ovelan viisauden tarpeellisuuteen? Miksi Jeesus kertoo ovelan viisauden käytöstä vain kielteisen mutta ei mitään myönteistä esimerkkiä.
Arvelen syyn olevan se, että myönteinen esimerkki johtaisi meidät harhaan. Jeesus ei halunnut eikä itse asiassa voinutkaan kertoa sellaista myönteistä esimerkkiä, jota me voisimme yrittää soveltaa omassa elämässämme, koska jokainen tilanne on ainutkertainen ja ainutlaatuinen. Kielteinen esimerkki antaa luvan ovelaan viisauteen, jopa kehottaa siihen, mutta jättää avoimeksi, milloin se on paikallaan.
Myönteisen esimerkin puute merkitsee sitä, että voimme turvautua oveluuteen vain poikkeustapauksissa tarkan harkinnan jälkeen. Meidän on tehtävä Jumalalle kaikesta tili tuomiopäivänä, ja silloin joudumme vastaamaan siitäkin, olemmeko me olleet jossain tilanteessa viisaita ja ovelia Jumalan tahtomalla tavalla, vain onko oveluutemme ollut “tämän maailman lapsen” oveluutta. Tämä tosiasian pitäminen mielessä, tekee meistä nöyriä ja varovaisia.
Mutta sekin on väärin, että vetäydymme vastuusta. Joskus vastuun pakoileminen on myös sitä, että emme tee, kuten ovelasti viisas tekee, vaikka juuri niin pitäisi tehdä.
Jeesus siis jättää suuressa määrin oman harkintamme va-raan sen, milloin toimimme ovelasti. Oman viisautemme varaan Jeesus ei meitä kuitenkaan jätä. Oma viisautemme johtaa väistämättä harhaan, ja meidän täytyy jatkuvasti pyytää, että Jeesus neuvoisi ja opastaisi meitä. Jeesuksen opetusten perusteella voimme myös tehdä yleisluontoisia päätelmiä siitä, miten meidän tulee suhtautua ovelaan viisauteen.
Selvää ainakin on, että ovela viisaus on paikallaan vain silloin, kun olemme tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka toimivat epärehellisesti ja jotka eivät halua muuttaa menettely-tapojaan. Jeesuksen seuraajan on omasta puolestaan oltava avoin ja rehellinen, mutta sinisilmäinen hänen ei tarvitse olla, kuten todettiin. Synnin maailmassa täytyy olla terveellä tavalla pidättyväinen ja etsiä toisinaan kiertoteitä, ehkä ovelastikin.
Missään nimessä ovelaa viisautta ei saa käyttää epärehellisen taloudenhoitajan tavoin omaksi hyödykseen. Kohtaamme Jumalan tuomion, jos menettelemme näin vähäisimmässäkin määrässä. Jeesus antaa meille luvan olla ovelia vain lähimmäistemme takia.
Oikealla tavalla ovela ei pyri olemaan ovela, vaan hän valitsee ovelan menettelytavan, kun mitään muuta vaihtoehtoa ei ole olemassa. Tähän on vielä lisättävä, että kysymys ei saa olla mistään pikku jutusta, vaan asian on oltava sen arvoinen, että sen puolesta on syytä tehdä jotain.
Se tosiasia, että joudumme tarkasti arvioimaan tekojamme ja niiden seurauksia, saattaa tuntua hämmentävältä. Oveluutta tarvitaan lopulta vain harvoin, mutta kohtaamme elämässämme jatkuvasti erilaisia valintatilanteita, joissa meidän täytyy miettiä, mikä on oikein ja mikä väärin. Olisi helpompaa, jos meillä olisi jokin selvä sääntö, jota voisimme noudattaa. Toki tällainen sääntö onkin olemassa. Siksi lienee hyvä hieman pohtia, miksi oikeiden menettelytapojen löytäminen kaikesta huolimatta edellyttää harkintaa ja joskus jopa pitkäaikaista kipuilua ja hapuilua.
Meillä on Jumalan sääntö, Jumalan laki, joka on selvä ja samalla myös lyhyt ja yksinkertainen. Se kuluu: “Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt.22:35–40) Tämän rakkauden kaksoiskäskyn jälkimmäinen osa voidaan esittää myös niin kutsutun kultaisen säännön muodossa: “Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12) Jumalan laki vaatii vain rakkautta, ei mitään muuta. Niinpä Paavali kirjoittaa roomalaisille: “Käskyt ’Älä tee aviorikosta’, ’Älä tapa’, ’Älä varasta’, ’Älä himoitse’, samoin kaikki muutkin, voidaan koota tähän sanaan: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain.” (Room. 13: 9,10). Mutta miten Jumalan rakkauden laki toimii käytännössä? Jos emme eläisi synnin maailmassa emmekä itse olisi syntisiä, Jumalan laki toimisi luonnostaan: ymmärtäisimme täysin kirkkaasti, mitä tulee tehdä, ja myös tekisimme niin. Tilanteemme on kuitenkin toinen: Jumalan laki on selvä, mutta me haluamme toimia itsekkäästi emmekä aina edes ymmärrä, mitä rakkauden laki meiltä vaatii.
Tämän vuoksi Jumala on antanut meille kymmenen käskyä. Niiden ja rakkauden käskyn välillä ei ole mitään ristiriitaa. Toi-saalta kymmenen käskyä tähtäävät rakkauden käskyn täyttämi-seen ja tiivistyvät siihen, kuten Paavali opettaa. Toisaalta kym-menen käskyä auttavat tulkitsemaan ja soveltamaan rakkauden käskyä. Samalla joudumme tulkitsemaan kutakin käskyä kussakin tilanteessa rakkauden käskyä vasten, koska kymmenen käskyäkin ovat varsin yleisiä toimintaohjeita – ja silloin harkinta astuu väistämättä kuvaan.
Jumalan käskyjen lisäksi maailma on täynnä erilaisia ihmisten laatimia ohjeita, sääntöjä, käskyjä ja lakeja. Ne saattavat olla ristiriidassa Jumalan lain kanssa, ja silloin kun asian laita on näin, kohtaamme taas harkintaa vaativan valintatilanteen. Raamattu opettaa, että meidän tulee totella Jumalaa enemmän kuin ihmisiä. (Apt. 4:19,20) Siksi on joskus oikein tai jopa välttämätöntä toimia ihmisten asettamien vaatimusten vastaisesti. Aina näin ei toki pidä menetellä. Jos inhimillisen lain rikkomisella saavutetaan vain vähän hyvää mutta aiheutetaan paljon vahinkoa, on tietysti parempi olla tekemättä mitään.
Yllättävän monet tuntuvat syystä tai toisesta ajattelevan, että inhimillisiä lakeja voidaan soveltaa jäykästi ja kaavamaisesti, ja lain kirjainta täytyy aina noudattaa. Ehkä tällainen ajattelutapa on joskus jotain sukua sinisilmäisyydelle, josta edellä puhuttiin. Hiljattain oikeusoppinut piti karkotusmääräyksen saaneiden isoäitien tapauksessa mahdollisena, että lain kirjainta rikotaan, mutta kaikki poliitikot eivät näyttäneet tätä ymmärtävän. Saattaa olla, että poliitikotkaan eivät aina muista, että Suomen laki on kehittynyt luterilaisuuden läpitunkemassa yhteiskunnassa.
Luterilainen etiikka on aina korostanut harkintaa ja sitä, että pelkkä lain kirjaimen noudattaminen ei ole oikeuden toteutumisen tae. Uskonpuhdistaja Olaus Petri laati 1530-luvulla tuomarinohjeet, jotka ovat olleet jo lähes 400 vuoden ajan Ruotsin ja Suomen lain johdantona. Näiden ohjeiden mukaan tulee tuomarien ja kaikkien muidenkin jonkinlaista valtaa käyttävien toimia. Olaus Petri toteaa tuomarinohjeissaan muun muassa: “Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään.” Mikään inhimillinen laki, joka ei edistä oikeutta ja on ristiriidassa Jumalan rakkauden lain kanssa, ei siis ole varsinainen ja oikea laki. Edelleen Petri huomauttaa: “Yhteisen kansan hyöty on paras laki; ja sen täh-den mikä havaitaan yhteiselle kansalle hyödylliseksi, se pidettäköön lakina, vaikka säädetyn lain sanat näyttäisivät toisin käskevän.” Lyhyesti sanottuna uskonpuhdistaja asettaa lähimmäisen parhaan lain kirjaimen yläpuolelle.
Olaus Petri muistuttaa myös siitä, että hyvä tuomari on parempi kuin hyvä laki, koska tuomari voi käyttää harkintaa ja “asetella kaikki kohtuuden mukaan”. Samoin Petri toistaa Lutherin ajatuksen, jonka mukaan “suurin oikeus on suurinta vääryyttä”. Kun ihminen asettaa itsensä kaiken mittapuuksi ja tuomariksi, tapahtuu suurin vääryys, vaikka lain kirjaimen mukaan näyttäisi tapahtuvan suurin oikeus.
Suurimman oikeuden ja suurimman vääryyden periaate toteutui kaikkein järkyttävimmällä tavalla silloin, kun Jeesus naulittiin ristille. Mooseksen lain mukaan jumalanpilkasta tuli rangaista kuolemalla. Jeesus näytti pilkkaavan Jumalaa röyhkeimmällä mahdollisimmalla tavalla, kun hän sanoi olevansa Jumala, ja hänen tuomarinsa näyttivät toteuttavan suurimman oikeuden. He eivät kuitenkaan ottaneet huomioon eivätkä halunneet tunnustaa, että Jeesus oli poikkeustapaus, ainoa poikkeustapaus, johon Mooseksen lakia ei voinut soveltaa. Niinpä suurimman oikeuden sijasta tapahtui suurin vääryys.
Golgatan oikeusmurhasta täytyy muistuttaa myös tänään, kun puhumme epärehellisestä taloudenhoitajasta ja hänen oveluudestaan. Vain silloin, kun pidämme joka päivä Golgatan oikeusmurhan mielessämme ja tunnustamme, että mekin olemme hyväksyneet kaikkein suurimman vääryyden, me osamme olla tarpeen vaatiessa ovelasti viisaita oikealla tavalla.