Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa
Elämämme kulkee vääjäämättömästi kohti loppuaan. Miten sen käytimme? Miten elimme? Mikä teki meistä kristittyjä? Näkyikö se mistään? Huomiomme kiinnittyy tänään tuohon palvelijaan, joka kätki maahan isäntänsä rahan. Miksi hän sen teki? Siksi, että hän pelkäsi. Hän ajatteli, että säästyypähän ainakin isännän raha. Isäntä saa omansa takaisin; ja niinhän siinä sitten kävi – ja kyllähän tuon isännän olisi tullut olla todella tyytyväinen. Kokonaistuotto oli huima, vaikka tuo yksi talentti jäikin tuottoa vaille.
Mutta onko tuollainen isäntä meidän Jumalamme? Usein ajatellaan, että Jeesuksen kertomuksen päähenkilö olisi aina Jumala, mutta onko niin tässäkin? Palvelija tiesi, että hänen herransa on ankara mies. Hän leikkaa sieltä, minne ei ole kylvänyt, ja kokoaa sieltä, minne ei ole siementä viskannut. Ja kaiken kukkuraksi hän heittää voittoa tuottamattoman palvelijan sinne missä itketään ja kiristellään hampaita. Minun Jumalani ei ole tällainen.
Onkohan niin, että tällä palvelijalla yhden talentin saaneella palvelijalla on vääränlainen kuva Jumalasta. Hänen jumala-kuvansa saa hänet lamaantumaan. Hän kangistuu pelosta niin, ettei uskalla elää vapaasti. Koko elämä kulkee pelossa ja hukkaantuu.
Nuo kaksi muuta eivät pelänneet. He uskalsivat ottaa elämässään riskejä. He olisivat voineet menettää saamansa talentit, mutta he eivät ajatelleet sitä. He asioivat saamillaan tallenteilla rohkeasti. Se on tässä esikuvallista.
Meidän elämämme voi käpertyä monenlaisen lamaannuttavan pelon alle: Ankara isäntämme voi olla taloudellisen turvallisuuden varmistaminen. Tiedämme, että on tehtävä kovasti töitä, hankittava omaisuutta ja on jotenkin pystyttävä säästämään ja kartuttamaan eläkettä, niin että olisimme turvattuja, kun ajan tullen työuramme päättyy. Meille voi käydä niin, että elämme peläten, ettei meillä kuitenkaan lopulta ole tarpeeksi ja joudumme vanhuudessamme kituuttamaan sosiaalituen varassa.
Entäpä sitten sellainen ankara isäntä, joka vaatii meiltä menestynyttä urakehitystä – Hän vaatii meitä juoksemaan pää kolmantena jalkana paikasta toiseen, osallistumaan kokouksesta toiseen, kääntämään kaikki kivet pyrkiessämme ylemmäksi menestyksen tikapuilla. Pelkäämme jatkuvasti, että emme kaikesta huolimatta ole saavuttaneet tarpeeksi, että aikamme ei ole riittänyt kaikkeen, ettemme ole miellyttäneet niitä, joita olisi pitänyt.
Tai entäpä se ankara isäntä, joka vaatii meiltä täydellisyyttä eikä sallisi meidän tekevän ainuttakaan virhettä. Virheiden tekemisen pelko lamaannuttaa niin, ettet lopulta teekään mitään.
Tai se ankara isäntä, joka vaatii meitä sopimaan muottiin. Niinpä pelkäämme, että emme ole tarpeeksi kauniita, emme tarpeeksi nuorekkaita, vetovoimaisia tai hoikkia.
Tai entäpä se ankara isäntä, joka sanoo meille, että mikäli emme ole hyvin tarkkoja kaikessa, elämämme hajoaa kappaleiksi. Niinpä elämme huolehtien kaiken olemassa olevan säilyttämisestä, emmekä koskaan ota mitään riskejä, sillä tiedämme, että vain siten voimme säilyttää elämämme juuri sellaisena kuin se on.
Pelaamme jatkuvasti varman päälle. Ystävät. Se on elämää, jota hallitsee pelko. Meidän Jumalamme ei ole sellainen. Hän sanoo, että rakkaudessa ei ole pelkoa.
Jeesus sanoi, että tulee ottaa risti. Hän sanoo, että joka tahtoo pelastaa elämänsä kadottaa sen; ja myös toisaalta: joka kadottaa elämänsä, löytää sen.
Elämässä on olemassa kaksi perusmallia: voimme varmistella elämäämme kaikin tavoin – elää aina varman päälle – elää ottamatta minkäänlaisia riskejä. Jos olen ymmärtänyt oikein, silloin elämä jää elämättä. Se on sitä elämän kadottamista. Se mitä meillä on, kaivetaan maahan – pelätään epäonnistumista, pelätään vararikkoa, pelätään kaiken hajoamista. Elämää hallitsee pelko, ja se lamaannuttaa. Hyvät ideat tukahdutetaan aina sillä, mitä pahaa voisi tapahtua, ja niinpä ei tehdä mitään, ei enää edes unelmoida.
Toinen vaihtoehto on elää elämänsä rohkeasti. Siten, että sitä ei hallitse pelko. Elämänrohkeus on sitä, että otetaan myös riskejä – pannaan peliin se mitä on – ei pelätä uusia haasteita. Vihin eilen avioliittoon parin, jotka sanoivat, että he eivät vielä tiedä, mihin elämä heitä johtaa, mutta ovat varmoja siitä, että Jumalalla on käyttöä heidän elämälleen. Olisiko tässä meille kaikille rohkaisua siihen, kuinka me saamamme elämän lahjan käytämme – ei käpertyen ja piilottaen, vaan rohkeasti uuteen ja tuntemattomaan pyrkien, antaen elämämme alttiiksi rakkauteen – toisten palvelemiseen.