Rakkaat kristityt,
Ei vain yhdessä, eikä kahdessa pappeinkokouksessa suomalaisissa seurakunnissa pohditaan joka kevät, olisiko mahdollista saarnata tänä sunnuntaina, yhtenä suosituimmista konfirmaatiopyhistä, jostain muusta kuin tästä tekstistä, jossa Jeesus itkee Jerusalemin kohtaloa. Teksti, joka lienee tullut kirkkovuoteemme Jerusalemin temppelin hävityksen muistopäivää lähimmäksi sunnuntaiksi, ei oikein tunnu tänä aikana sopivan yhteen leirimuistojen ja nuoren rippikouluun liittyvien aikuistumispohdintojen kanssa.
Tätä tekstiä kaksi viikkoa sitten Dresdenissä lukiessani se tuntui kuitenkin poikkeuksellisen läheiseltä ja todelliselta. Istuessani Ristin kirkon penkissä ja lukiessani näitä evankelistan kovia sanoja, ajattelin, mitä tapahtui helmikuussa 1945, kun useassa hyökkäyksessä liittoutuneet pudottivat Dresdeniin yhteensä lähes 4000 tonnia pommeja. Näen silmissäni kaupungin, jonka asukkaat juoksevat hälytyssireenien ulvoessa henkensä hädässä etsien suojaa kuka mistäkin. Kuulen äidit ja lapset, jotka tulevat Ristin kirkkoon etsien suojaa ilmasta satavalta kuolemalta. Kuvittelen mielessäni heidän hätäänsä, lasten itkun ja pakokauhun sekä kuoleman pelon, joka oli suurimmillaan silloin, kun heille selvisi, että palopommien aiheuttamasta kuumuudesta kirkon paksut kiviseinät alkoivat sulaa ja valua heidän päälleen kuin laava ja että tämä kirkko tulisi olemaan heille kaikille viimeinen kuva tästä maailmasta.
Noina päivinä Dresdenin asukkaat saivat kokea, mitä tarkoittivat sanat:” he murskaavat sinut ja sinun asukkaasi maan tasalle. Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle”.
Tiedot pommitusten uhreista vaihtelevat. Varovaistenkin arvioiden mukaan niissä sai surmansa muutamana yönä ainakin 20 000 kaupungin asukasta.
Mietin, oliko Dresdenin kohtaama tuho oikeutettu rangaistus – ja mikä oli se etsikkoaika, jonka he ohittivat. Dresdenin pommituksista päättäneet perustelivat myöhemmin niitä epäsuotuisien seikkojen yhteen sattumisella. He, sanoivat, että ne, jotka antoivat käskyn pommittaa Dresden maan tasalle, eivät olleet pahoja tai julmia ihmisiä, mutta ehkä he olivat modernin sodan todellisuudesta niin kaukana, etteivät kyenneet kuvittelemaan, millainen tuhovoima ilmapommituksilla suurkaupungissa voisi olla.
Luulen kuitenkin, että heidän mielessään enemmän kuin tuhovoiman arvioiminen oli se, mitä oli tapahtunut viisi vuotta aikaisemmin Britanniassa. Ehkä he ajattelivat niitä naisia ja lapsia, jotka turhaan etsivät suojaa Lontoon ja muiden Britannian kaupunkien kaduilta tai niitä, jotka kuolivat Coventryn keskiaikaisen katedraalin tuhoutuessa saksalaisten aloittamassa ilmasodassa. Silmä silmästä, lapsi lapsesta.
”Niin se käy”, kertaan mielessäni joskus lukiossa lukemani Kurt Vonnegutin, Dresdenin tuhon ja vainajien raunioista esiin kaivamisen omin silmin nähneen kirjailijan toteamusta hänen klassikkoteoksessaan Teurastamo numero 5. ”Niin se käy” – siinä lauseessa on Vonnegutin koko analyysi tapahtuneesta, välttämättömyyden logiikka; se, että Dresden pommitettiin maan tasalle ilman, että kukaan olisi tehnyt mitään virhettä.
Vonnegutin vastaus ei tyydytä minua. Se on liian kyyninen tai fatalistinen . Yritän löytää jotain muuta selitystä. Kirkossa istuessani pohdin, voidaanko Dresdenin tuhoaminen ymmärtää siten, että nostaessaan valtaan kansallissosialistit kaupungin asukkaat avasivat ehkä tahtomattaan oven pahalle, joka lopulta johti mittaamattomaan kärsimykseen ja kuolemaan. Siinäkö he ohittivat etsikkoaikansa? Oliko tuho siis välttämätön seuraus poliittisesta virhearviosta?
Tätä asiaa miettiessäni kuva Ristin kirkkoon palaneista lapsista nousee uudestaan voimakkaana mieleeni. Minkä etsikkoajan he ohittivat? Politiikan suhteen he ainakin olivat viattomia. Eikö elämä suurena etsikkoaikana olisi ollut heillä vasta edessä? Eikö heidänkään joukossaan ollut yhtä hurskasta, jonka vuoksi kaupunki olisi ansainnut elää?
Jostain ulkoa alkaa kuulua laulua. Pakolaisena Saksaan uutta elämää etsimään tullut nainen laulaa puhtaasti ja moitteettomalla saksalla Schubertin Ave Mariaa. Istun pitkään vaiti ja kuuntelen. Laulu kulkee pitkin selkäpiitä vastaansanomattomasti. Kuulen siinä heidän sielunmessunsa. Teen hiljaa mielessäni ristimerkin ja siunaan tämän kammottavan tapahtuman uhrit saksalaiset ja englantilaiset: ”rauha teille”.
Kirkosta tultuani mietin, mikä olisi ollut se etsikkoaika niille saksalaisille, jotka eivät koskaan halunneet sotaa tai saaneet voimaansa vihasta. Uhrien joukossa oli epäilemättä myös niitä, jotka inhosivat sydämestään kansallissosialismia, vaikkeivät enää vuoden 1933 jälkeen voineet sanoa sitä ääneen omaa ja läheistensä henkeä vakavasti vaarantamatta. Olisivatko he voineet toimia toisin tai olisivatko he voineet välttää väistämättömän?
Kirkon seinässä on taulu, jossa puhutaan surusta ja häpeästä; niistä vuoden 1933 henkikirjoituksen lähes 4700 Dresdenin juutalaisesta, joista pommituksen aikaan keväällä 1945 oli jäljellä vain 71. Jään miettimään, löysikö Dresden oman etsikkoaikansa, omatuntonsa, liian myöhään?
Hetken aikaa ajattelen, että Dresdenin kohtalolla saattoi olla jokin tarkoitus, jos se sai aikaan sellaisen häpeän ja katumuksen, joista taulussa puhutaan ja joiden vallassa saksalaiset kirkon johtajat vuosia sodan päättymisen jälkeen omantunnontuskissaan rypivät. Ehkä kirkkoon kuolleet olivat uhreja, joiden kuoleman tarkoitus oli siinä, ettei sama tapahtuisi koskaan enää. Siis että se viesti, jonka toisillemme välitämme toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa, olisi kirouksen sijasta rauhantoivotus: shalom – rauhaa, siunausta – johon teksti kirkon seinässä päättyy.
Myöhemmin kirjakaupassa törmään paksuun tutkimukseen Pegida-liikkeestä. Nimi on lyhenne saksankielisestä termistä Patriotische Europäer gegen die Islamisierung des Abendlandes, isänmaalliset eurooppalaiset länsimaiden islamisoitumista vastaan. Liike on syntynyt Dresdenissä, mutta se ei ole vain paikallinen ilmiö, tutkijat vakuuttavat. Kirjan 650 sivulla liikkeestä piirretään seikkaperäinen kuva.
Huomaan pohtivani, onko Pegida vain oire siitä, että kaikki alkaa taas alusta – että viha muukalaisia kohtaan on jälleen keskuudessamme tällä kertaa katkeruutena ja epäluulona maahanmuuttajia kohtaan. Onko alkamassa jälleen jotain sellaista, jolloin aluksi sanotaan: he eivät voi elää keskuudessamme muslimeina; sitten: he eivät saa elää keskuudessamme; ja lopuksi: he eivät ansaitse elää.
Selaan kirjan kuvia: mielenosoitusta ja lippuja torilla. Taustalla näkyy Ristin kirkko. Huomaan miettiväni, muuttiko Dresdenin tuho sittenkään mitään, onko mikään perustaltaan toisin kuin silloin, kun kaikki alkoi, kun kaiken pahan takana olivat meidän sijastamme toiset.
Tällainen kuva Pegidasta on liian yksinkertainen. Pilakuva, jonka varaan on helppo rakentaa viholliskuva, opetella vihaamaan vihaajia. Kirjaa silmäillessäni huomaan lisäksi, että ymmärrän monia liikkeeseen kuuluvien ajatuksia ja varsinkin tunteita. Tuoreet kuvat jihadismin mädistä hedelmistä Ranskasta ja pian tämän hetken jälkeen myös Baijerista, kertovat, ettei pelko ole aiheeton, eivätkä kaikki maahanmuuttajat ole liikkeellä vilpittömin mielin.
Kun viattomien ihmisten silmitön murhaaminen keskellä aivan tavallista päivää on tullut osaksi keskieurooppalaista arkea, on luonnollista, että syntyy sellaisia liikkeitä kuin Pegida, joka ilmaisee ihmisten tuntemaa suurta pelkoa ja ahdistusta. Kuka tahtoisi väkivallan osaksi omaa elämäänsä!
Pelko ja ahdistus ovat perustavia inhimillisiä tunteita. Niissä ei ole mitään luonnotonta, päinvastoin. Outoa olisi, jos terrorismi ei synnyttäisi mitään vastareaktioita. Ilman pelkoa ja suojautumisen tarvetta ihmislaji olisi kai lisäksi tuhoutunut jo aikaa sitten.
Ymmärrettävä pelko ei kuitenkaan oikeuta vihaa tai väkivaltaa. Siirtyminen pelosta vihaan ei ole luonnollista, ei hyväksyttävää eikä oikein. Siirtyminen pelosta ja terveestä, oikeusvaltioon kuuluvasta suojautumisentarpeesta vihaan ja sen synnyttämiin vihapuheeseen ja vihatekoihin on syntiä riippumatta siitä, millaisista motiiveista viha alun perin kumpuaa. Raja voi näyttää hiuksenhienolta, mutta se on olemassa ja se ylitetään silloin, kun pelko muuttuu vihaksi ja viha kohdistetaan oman itsen ulkopuolelle kaikkiin muukalaisiin, kaikkeen erilaiseen.
Tämän sunnuntain evankeliumin ytimessä on mielenkiintoinen ja tärkeä käsite, etsikkoaika, alkukielellä o kairos tees episkopees. Mistä siinä oikeastaan on kysymys?
Ollessani rippikoulussa etsikkoaika selitettiin erityiseksi ajaksi, jolloin Jumala etsii ihmistä. En muista, sanottiinko oppikirjassa, että kyse on yksittäisen ihmisen elämästä, mutta sellaisena sen muistan ymmärtäneeni. Taisi joku opettajista lisäksi vihjata, että nuoruus on erityistä etsikkoaikaa rippikoululaisille, joille oli mielessään kaikki muu kuin kristinoppi.
Ajatus, jonka mukaan etsikkoajassa on kysymys yksittäisistä ihmisistä ja heidän hengellisestä heräämisestään on pietismin perintöä. Wegeliuksen postillassa 1745–1747 asia ilmaistaan selvästi ensimmäistä kertaa suomenkielellä. Se, mitä tapahtui ensin juutalaisille, tapahtuu sittemmin myös muille yksittäisille kristityille, siis myös minulle. Wegelius ei kuitenkaan ollut ensimmäisenä pappia kyydissä. Jo Ericus Erici Sorolaisen postillassa sata vuotta aikaisemmin 1621–1625 puhutaan erityisestä etsikkoajasta, mutta erotuksena Wegeliukselle monikossa: ”että me, jotka nyt elämmä, tundisimme meidän etzikon aikam”; siis meidän, ei minun eikä sinun. Siirtämällä etsikkoajan painopisteen meistä minuun, kollektiivista yksilöön, koko elämästä yksilön sieluntilaan, pietistit muuttivat ratkaisevasti etsikko-käsitteen luonnetta.
Kun vanhassa maailmassa etsikkoaika viittasi kokonaisen kansan tai kansakunnan moraaliseen itsetutkisteluun, yhteisöetiikkaan tai omantunnon kanssa painimiseen julkisesti, siitä tuli 1700-luvulta lähtien omien syntiensä kanssa kamppailevien ja pelastusta kaipaavien yksilöiden asia, katumuskamppailu. Tämä siirtymä vaikutti siihen, että koko ymmärryksemme etsikosta muuttui olennaisesti. Vasta tällöin puhe ”etsikosta” alkoi muuttua yhteisön itsetutkistelusta ”helvetin pelkoisten mummujen asiaksi”, Tuomas Enbusken syvästi loukkaava ilmausta käyttäen.
Kreikan kielen ilmaus ”kairos tes episkopes”, etsikkoaika, on uudessa testamentissa harvinainen. Pelkästään siihen liittyvä substantiivi ”episkope” esiintyy vain neljä kertaa, viitaten näissäkin tapauksessa kahdesti kaitsijan tai piispan virkaan.Sanan yksiselitteinen kääntäminen suomeksi on vaikeaa. Uuden testamentin tutkimuksen yliopistolehtori Outi Lehtipuu on ehdottanut muotoja ”tarkastusaika”, ”vierailuaika” tai ”kohtaamisen aika”. Sanan latinankielinen vastine tempus visitations tarkoittaa samaa.
Puhuessaan etsikkoajasta Jeesus näyttää tarkoittavan sellaista aikaa, jolloin Jumala katselee ihmisiä; seuraa heidän tekemisiään erityisellä tavalla kuin tarkastusta seurakunnassa tekevä piispa; ehkä myös asettaa heidät sellaiseen tilanteeseen, jossa heidän on tehtävä moraalisia valintoja, kysyttävä aidosti itseltään yhdessä toisten kanssa, mitä me oikein teemme; onko se, mitä olemme tekemässä oikein; mikä on se raja, jota emme voi ylittää.
Valitessaan käytettävistä olleista sanoista ”etsikon” edellä mainitun kreikankielisen ilmauksen suomalaiseksi vastineeksi Agricola tuli valinneeksi hyvin monisäikeisen ja – merkityksellisen sanan. Sanalla etsikko on nimittäin vanhassa kirjasuomessa ainakin neljä hieman toisistaan poikkeavaa merkitystä. Etsikko tarkoittaa ensiksi etsimistä tai tavoittelua. Tavaran, ihmisten, kiitoksen tai peräti Jumalan kunnian etsimistä. Toinen merkitys on vierailu, jonkun luo tuleminen. Tästä merkityksestä kertoo vanha ilmaus, Marian etsikkopäivä, jolla tarkoitettiin Marian vierailua Elisabetin luona, josta Luukkaan evankeliumissa kerrotaan.
Kolmas merkitys on rangaistus: koston aika, tuomion aika. Etsikko voi tarkoittaa näiden merkitysten lisäksi myös kotitarkastusta jopa varastetun tavaran etsimistä, kuten esimerkiksi kuningas Kristofferin maanlain suomennoksessa 1570-luvulla todetaan. Keskiajalla ennen hovioikeuksien perustamista pidettiin erityisiä etsikkokäräjiä. Niiden tarkoituksena oli tuoda esiin kuninkaan edessä aiemmin langetettu tuomio ja kysyä julkisesti, oliko se oikea ja vastasiko se paikalla olleiden käsitystä oikeasta. Kirjoitetulla lailla oli tuolloin vielä viitteellinen merkitys tapaoikeuden taustalla.
Näiden monien merkitysten takaa paistaa etsikko-sanan ydinmerkitys: kyse on tutkittavana olemisesta; tarkastuksesta, josta ei voi paeta tai hetkestä, jolloin totuus on läsnä ja pakottaa meidät yhdessä kysymään, mitä me oikeastaan teemme; onko se, mitä luulemme oikeaksi, todella sitä, vai elämmekö vain lumetodellisuudessa tai suoranaisessa valheessa. Onko aika tehdä korjausliikkeitä tai peräti kollektiivinen parannus. Kyse on siis tilanteesta, josta emme selviä toteamalla ”niin se käy”. Juuri tämä totuuden väistäminen on tämän päivän evankeliumissa Jeesuksen itkun syy; Jerusalemin asukkaiden haluttomuus kohdata totuutta itsestään. Samaan syntiin lankeavat evankeliumissa ne, jotka ahneuttaan ovat tehneet temppelistä myyntipaikan haluamatta nähdä ja tunnustaa, miten tällainen toiminta loukkaa temppelin pyhyyttä.
Mitä enemmän tätä evankeliumia luen, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että se on juuri nyt ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan. Me elämme juuri nyt maailmassa, jossa me joudumme uudella tavalla kansana ja kansakuntana yhdessä muiden kansojen kanssa kysymään, miten me selviämme niistä haasteista, joita esimerkiksi maahanmuutto tuo; miten me suhtaudumme niihin, jotka ovat tulleet Eurooppaan ja Suomeen etsimään turvapaikkaa siten, että myös itse voimme tuntea olevamme turvassa. Miten me selviämme globaalien ympäristöhaasteiden kuten ilmaston lämpenemisen tai päästöjen kanssa? Miten me vältämme sivilisaatioiden ja kulttuurien väkivaltaisen yhteen törmäämisen, jolla menneisyydessä olemme sen kohdanneet – oli sitten kyse islamista, Turkista, Syyriasta, Ukrainasta tai Venäjästä.
Me elämme etsikkoaikaamme. Meidän on yhdessä tehtävä ratkaisuja ja päätöksiä, joiden seuraukset ulottuvat pitkälle tulevaisuuteen. Mutta näitä asioita pohtiessamme emme ole yksin. Meidän kanssamme on Kristus, joka pysäyttää meidät mutta on meidän rinnallamme, kun kysymme, annammeko vallan vihalle, ylikansallisille markkinavoimille tai itsekkyydelle – vai teemmekö yhdessä sen, mihin hän kutsuu meitä: opettelemme kunnioittamaan kaikkia ihmisiä niin vaikeaa kuin se onkin, kannamme vastuumme uudenlaisella tavalla tästä maailmasta yhdessä, etsimme yhdessä kestäviä ja luomistyötä kunnioittavia ratkaisua ja kaiken tämän tehtyämme kuiskaamme yhdessä: ”Herra Jeesus Kristus, Maailman Vapahtaja, armahda meitä syntisiä”.