Jeesus itki, kun hän saapui viimeisen kerran Jerusalemiin. Hän ei itkenyt sen tähden, että hän tiesi joutuvansa kärsimään ja kuolemaan. Hän itki Jerusalemin kohtaloa. Jerusalemin asukkaat eivät tunteneet etsikkoaikaansa ja siksi kaupunkia kohtasi tuomio: neljäkymmentä vuotta myöhemmin roomalaisen sotapäällikön Titus Vespasianuksen joukot hyökkäsivät kaupunkiin ja hävittivät sen maan tasalle.
Jerusalem merkitsee rauhan kaupunkia. Kuitenkaan missään muussa maailman kaupungissa ei ole sodittu niin paljon kuin Jerusalemissa eikä mitään muuta kaupunkia ole piiritetty ja hävitetty yhtä paljon.
Rauhasta puhuu Jeesuskin päivän evankeliumissa. Uuden käännöksen mukaan hän sanoo: “Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on!” Vanhassa käännöksessä jälkimmäinen lause kuului: “Mitä rauhaasi sopii”. Luukkaan käyttämän kreikankielisen ilmaisun taustalla on heprean sana “shalom”, jolla on laajempi ja rikkaampi merkityssisältö kuin suomenkielen sanalla “rauha”. Tämä heprean sana merkitsee ensinnäkin ja ennen kaikkea oikeaa ja ehyttä suhdetta Luojaan ja toiseksi myös luotujen välistä yhteyttä.
Myös Jeesuksen sanoihin liittyy kaksoismerkitys. Kun Israel hylkäsi Messiaansa, se menetti rauhan Jumalan kanssa, ja tämä puolestaan johti toiseen katastrofiin, ajallisen rauhan menettämiseen Rooman maailmanvallan kanssa.
Jerusalemin kohtalo osoittaa, että ihmisten suhde Jumalaan ei ole vain ikuiseen elämään liittyvä asia, vaan se vaikuttaa ratkaisevasti myös ihmisten välisiin suhteisiin ja heidän vaiheisiinsa ajallisessa elämässä. Tämä pitää paikkansa yksityisten ihmisten, ihmisryhmien ja kokonaisten kansakuntien kohdalla.
Onko siis niin, että pystymme selittämään, mistä kärsimys johtuu? Viime kädessä kaikki kärsimys on tietysti synnin seurausta, sen seurausta, että ihmiskunta on langennut syntiin ja yhteys Luojaan on katkennut. Mutta jos yksityistä ihmistä kohtaa sairaus, onnettomuus tai jokin muu vaikea asia, johtuuko tämä siitä, että hän ei tuntenut etsikkoaikaansa? Tai onko joku kansakunta muita kansoja syntisempi, jos sitä kohtaa sota, nälänhätä tai maanjäristys? Ja päinvastoin: saammeko osaksemme ajallista hyvää siksi, että suhteemme Jumalaan on oikea, kuten niin kutsuttu menestysteologia opettaa?
Vastaus näihin kysymyksiin on kielteinen. Kärsimys on salaisuus, jota emme voi selittää. Jumalan tiet ovat salattuja, emmekä me niitä ymmärrä. Totta on toki se, että mitä ihminen kylvää, sitä hän saa myös niittää. Tämän vanhan totuuden perusteella ymmärrämme jotain, mutta paljon enemmän jää ymmärtämättä. Omassa ja toistenkin elämässä näemme, kuinka ihmisen teoilla ja valinnoilla on seurauksensa. Kansojenkin vaiheita pystymme jossain määrin ymmärtämään. Jerusaleminkin kohdalla tuhon merkit oli jo etukäteen nähtävissä. Ehkä ne näki vain Jeesus, mutta mekin voimme ainakin jälkiviisaasti käsittää, että juutalaisten väärä messiasusko kääntyi heitä itseään vastaan. Israelin johtajat halusivat pitää tarkasti kiinni juutalaisten erityisasemasta ja odottivat kansallista messiasta. Samalla he yrittivät varjella rauhaa Rooman kanssa, mutta rauha menetettiin, kun Rauhan Ruhtinas ja kaikkien kansojen Vapahtaja torjuttiin.
Oman kansamme kohdalla etsikkoaikaa eletään juuri nyt. Uskonnotonta tai aatteetonta yhteiskuntaa ei ole olemassa. Islamilaiset maat ovat ihan oma lukunsa, mutta kaikilla yhteiskunnilla on omat juurensa ja oma perustansa. Kristinusko on ollut näihin aikoihin asti suomalaisen yhteiskunnan perusta paljon suuremmassa määrin kuin yleensä ymmärretään ja tunnustetaan. En ryhdy sen tarkemmin laatimaan ennusteita kansamme vaiheista; totean vain, että jos yhteiskunta luopuu sitä koossapitävästä perustasta, se alkaa väistämättä hajota.
Oikeastaan etsikkoaikaa eletään aina niin yksityisen ihmisen kuin kansakunnan tai koko ihmiskunnan kohdalla. Jumala puhuu meille kaiken sen kautta, mitä kohtaamme elämässämme, vaikka jokaisen elämässä on toki myös erityisiä etsikkoaikoja, jolloin Jumala vetää häntä voimakkaasti puoleensa. Kaikki Jumalan lahjat ja kaikki hyvä ympärillämme on Jumalan puhetta meille. Raamatussa sanotaankin, että Jumalan hyvyys vetää meitä parannukseen. Valitettavasti vain syntinen ihminen unohtaa Jumalan kovin pian silloin, kun kaikki on hyvin. Ihmisen ajallisia asioita koskeva muisti on lyhyt ja hengellinen, jumalasuhteeseen liittyvä muisti erityisen lyhyt. Siksi on hyvä, että Jumala aika ajoin pysäyttää meidät ja puhuu meille myös vastoinkäymisten, kipujen ja menetysten kautta.
Vanhassa katekismuksessa sanottiin kohdassa “Jumala kutsuu” näin: “Pyhä Henki herättää surutonta syntistä (eli Jumalan unohtanutta ihmistä) elämänkohtaloilla, kärsimyksillä ja toisten esimerkillä, mutta erittäin Jumalan sanalla.” Ja kohdassa “Miten Jumala ilmoittaa itsensä” puolestaan seuraavasti: “Jumala kohtaa meidät luonnossa, elämämme kohtaloissa ja kansojen vaiheissa. Hän puhuu meille omassatunnossamme. Mutta erityisesti Jumala ilmaisee itsensä meille Pyhässä Raamatussa ja Jeesuksessa Kristuksessa.”
Jerusalemin asukkailla oli etsikkoaika siksi, että Jeesus oli heidän keskuudessaan. He eivät tunteneet häntä eivätkä ottaneet häntä vastaan ja siksi he eivät tunteneet etsikkoaikaansa. Ja mikä merkillisintä kaikkein sokeimpia olivat papit, kirjanoppineet ja fariseukset eli ne, jotka olivat sen ajan jumalanpalveluksen toimittajia tai jotka ahkerasti osallistuivat siihen ja jotka tutkivat Jumalan sanaa eli Vanhan Testamentin pyhiä kirjoituksia, jotka todistivat Jeesuksesta.
Meilläkin on etsikkoaika aina, kun kuulemme Jumalan sanaa tai kun nautimme Herran ehtoollista, koska Jeesus on itse läsnä keskellämme. Voimme saada hengellistä ravintoa vain armonvälineistä, Jumalan sanasta ja ehtoollisesta, mutta me myös paadumme niiden osallisuudessa, jos ne eivät saa johtaa meitä oikeaan parannukseen, vaan kuljemme etsikkoaikamme ohi.
“Kalliissa hunajan pisarassa”, vanhassa pienessä kirjasessa, sanotaan: “Huikenteleva henki muuttuu helposti epäpyhäksi hengeksi, joka samalla kertaa tekee syntiä ja rukoilee…Ellei sitä karkoteta sydämestä pois jatkuvalla ja vakavalla taistelulla ja katsomalla kaikissa tehtävissä Kristukseen, se tulee armonvälineiden osallisuudessa vain väkevämmäksi ja elävämmäksi.” Kieli on vanhanaikaista mutta itse sanoma tänäänkin mitä ajankohtaisin!
Jeesus itki Jerusalemin tähden, kun ne eivät itkeneet, joiden olisi ollut syytä itkeä. Täytyykö hänen itkeä meidän tähtemme? Hän itkee silloin, jos me emme tunne etsikkoaikaamme. Hän itkee, jos emme tarvitse häntä, jos emme ymmärrä, että hän on kuollut puolestamme, rakastaa meitä, on tänäänkin keskellämme ja haluaa armahtaa meidät.