11. sunnuntai helluntaista, Luuk. 4: 23–30, Hans-Christian Daniel

On meillä sähköä, mutta kun jatkojohto ei ylly siihen, missä sitä tarvittaisiin.
On meillä kännyköitä, mutta monet parisuhteet kariutuvat kommunikaatiohäiriöön: mykkäkoulussa moni jää luokalle. Oli niin traagista, kun aikoinaan perheneuvonta-aseman johtajan perhe hajosi avioeroon.
On meillä tietokoneita, tiedon viidakko on käynyt niin suureksi ja polkuja on niin monia, että uusavuttomuus on nostanut päätään.
On meillä ympäristöystävällistä paperia, mutta onko sellaiselle paperille kirjoitetun kirjeen sisältö ystävällinen ja suhteita rakentava?
On meillä monipuolista sivistystä, mutta uskontojen fundamentalistinen suvaitsemattomuus ja kansojen oman edun tavoittelu ovat johtaneet siihen, että elämme kovin rauhattomassa ja uhanalaisessa maailmassa.
Meillä on, mutta onko? Tämä olemisen ja olemattomuuden dialektiikka, joka on vallinnut ihmiskunnassa tähän päivän asti, on tänään käsillä.
Tänään kuulemme Jeesuksen sanovan: ”Lääkäri, paranna itsesi!” Herra kiinnittää huomiota siihen mahdottomuuteen, että asiantuntija parhaimmalla asiantuntemuksellaan voisi parantaa itseään. Lääkäri voi hoitaa, mutta Jumala parantaa luonnon kautta. Itseään lääkäri voi hoitaa vain pintapuolisesti. Kukaan ei voi vetää itseään suosta. Kukaan ei voi ottaa itseään niskasta kiinni ja vetää parannukseen. Tieto ja sen soveltaminen, osaaminen ja sen käyttörajoitukset henkilökohtaisessa elämässä, auttavat meitä tänään kyselemään hyvyyden ehtoja.
Kristus oli tullut kotikaupunkiinsa, jossa hän saarnasi lyhyesti ja ytimekkäästi, että profeetta Jesajan ennustukset olivat käyneet toteen Jeesuksen toiminnassa. Nyt hän kieltäytyy näyttämästä ihmeitä ja osoittautumasta ihmeukoksi. Ei ole kyse siitä, onko hän vonkamies, vaan siitä, että Jumalan tahto tapahtuu ja Jumalan kunnia kirkastuu Kristuksessa Pyhän Hengen kautta. Siihen kenelläkään ei ole automaattista etuoikeutta.
Entä me? Mitä tämä kauan sitten tapahtunut rajanveto meitä koskettaa?
Pyhässä kasteessa Kristus on tullut sydämeemme asumaan, ja uskossa, toivossa ja rakkaudessa hän elää ja hallitsee meissä. Meidän elämämme, meidän sydämemme on hänen kotikaupunkinsa, jossa hän asuu ja on läsnä. Meidän elämässämme hän tekee ihmeitä. Emme voi elää niin kuin sika pottuhalmeessa ja sitten trossailla sen päälle, että olemmehan kristittyjä. Meillä on kasteen armonliitto ja meillä on kasteen perusteella kaksi luontoa, inhimillinen ja jumalinen, meillä on, vai onko meillä? Tämä osallisuus Kristuksen kahdesta luonnosta ei voi näkyä tässä ruumiissa ja tässä elämässä muuten kuin rakkautena. Vain Jumala näkee uskon.
Miten monet kerrat päivässä olemme samassa tilassa, josta sanotaan evankeliumissa: He ”joutuivat raivon valtaan. He ryntäsivät paikaltaan, ajoivat Jeesuksen ulos kaupungista ja veivät hänet jyrkänteelle syöstäkseen hänet sieltä alas”. Miten monasti Herra on väistänyt ja jatkanut matkaansa meiltä ja meistä muualle?
Uskonpuhdistajamme Martti Luther toteaa (WA 40 I, 422, 18-19), että ”rakkaus on uskon olomuoto (forma) ja usko sula rakkauden rakennuspuu (materia) ja rukoilee: ”Tahtoisin, että vähäinen valo sydämessämme leviäisi koko ruumiissamme, jäseniin ja kaikkiin aisteihin, mutta se on aina vasta alustava.”