Jeesus sanoi:
”Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua ’Lääkäri, paranna itsesi!’ ja sanotte: ’Tee täälläkin, omassa kaupungissasi, kaikkea sitä, mitä sinun kerrotaan tehneen Kapernaumissa.’” Ja hän jatkoi: ”Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Uskokaa minua: Israelissa oli monta leskeä Elian aikana, silloin kun taivas ei antanut vettä kolmeen ja puoleen vuoteen ja koko maahan tuli kova nälänhätä. Silti Eliaa ei lähetetty heidän luokseen, vaan Sidonin maahan, Sarpatissa asuvan leskivaimon luo. Samoin Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen.”
Tämän kuullessaan kaikki, jotka olivat synagogassa, joutuivat raivon valtaan. He ryntäsivät paikaltaan, ajoivat Jeesuksen ulos kaupungista ja veivät hänet jyrkänteelle syöstäkseen hänet sieltä alas; kaupunki näet oli rakennettu vuorelle. Mutta Jeesus kulki väkijoukon halki ja jatkoi matkaansa.
Kuten messun alussa totesin, tätäkin tilaisuutta varjostaa perjantainen verityö Turussa. Se on virallisesti ensimmäinen terroristisessa tarkoituksessa tehty murha Suomessa.
Kuten arvata saattaa, sosiaalinen media on ollut täynnä aprikointia siitä, mistä on kyse ja – edelleen, kuten arvata saattaa – myös täynnä vihaa muukalaisia kohtaan. Tosin jonkin verran tuota someraivoa on hillinnyt se, että erityisesti ulkomaalaiset miehet – joista yksi haavoittui vakavasti – pyrkivät auttamaan ja suojelemaan uhreja sekä riisumaan hyökkääjää aseista.
Tämän sunnuntain aiheena kirkkokäsikirjassa on ”etsikkoaikoja.” Vanhassa kristinopissa, joka oli käytössä ennen tätä nykyistä katekismusta, puhuttiin paljonkin etsikkoajasta. Sen 68 kappale määrittelee etsikkoajan seuraavasti:
”Ihmisen elämässä on aikoja, joina Jumala erityisesti vetää häntä puoleensa. Sellaista aikaa sanotaan etsikkoajaksi.”
Sekulaarimmin tuo etsikkoaika –käsite näkyy erilaisissa sosiologisissa teorioissa, joissa puhutaan murroksista. Näiden teorioiden mukaan murroksille on tyypillistä, että ne pysäyttävät ihmiset pohtimaan elämän perusteita. Uudessa ennen kokemattomassa tilanteessa pyritään ensin yhteisellä keskustelulla määrittelemään tilanne. Sen jälkeen päätetään, mitä pitäisi tehdä. Molemmissa vaiheissa nojataan aikaisempiin kokemuksiin ja omiin arvoihin. Uutta tilannetta selitetään aikaisemmilla kokemuksilla. Tässä tapauksessa selitysmalleina ovat sekä muualla Euroopassa sattuneet terrori-iskut että omassa maassa aikaisemmin tehdyt verityöt. Jotenkin hälyttävää on se, että jos tämän puukotuksen olisi tehnyt joku pellavapää juovuksissa, niin selitysmallia olisi etsitty hänen kokemistaan traumoista ja mielenterveydestä. Nyt kun tekijä oli marokkolainen, selitysmallina on automaattisesti terrori-isku.
Myös sitä, miten tilanteessa tulisi toimia, pohditaan oman arvopohjan perusteella. Meillä kristityillä on taas oma etsikkoaikamme. Me emme saa hyväksyä sitä, että toimenpiteet nousevat jostain muusta kuin kristillisestä arvopohjastamme.
Päivän evankeliumitekstimme antaa esimerkin yhdestä tavasta toimia, joka sekin vaikuttaa aika tutulta: Jeesus on tullut kotikaupunkiinsa Nasaretiin ja kansa tivaa häneltä samaa, mitä hän on tehnyt Kapernaumissa. Hyysäsikö hän vain kapernaumilaisia? Miten hän auttaisi oman kaupungin köyhiä ja sairaita? Eikö oman kaupungin väestä Täytyisi pitää ensin huolta? Ei Nasaret voi olla koko maailman sosiaalitoimisto.
Kun Jeesus vastaa, esimerkeillä siitä, miten profeetat Elia ja Elisa olivat toimineet toisin, kansa raivostui. Elia ei ollut auttanut nälänhädän aikana koko Israelia vaan Foinikian rannikolla olleen Sarpatin yhtä leskivaimoa. Samoin Elia ei ollut käyttänyt lahjojaan Israelin spitaalisten parantamiseen vaan paransi vain yhden syyrialaisen.
Omituista käyttäytymistä hengenmiehiltä.
Tätä samaa kirkko on parin viime vuoden aikana saanut kokea: sekä viranomaiset että jotkut poliittiset ryhmät ovat kritikoineet kiivaasti sitä, että kirkkoon puolustanut turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksia.
Kirkko on kuitenkin pyrkinyt olemaan uskollinen omalle perussanomalleen. Kristillisen uskon mukaan jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja on siten mittaamattoman arvokas. Tähän liittyen arkkipiispa Mäkinen on huomauttanut, että Jeesus ei ollut suomalainen. Kirkon tehtävä ei ole olla ennen kaikkea suomalaisten kirkko vaan osa maailmanlaajaan Jumalan perheväkeä.
Tämän vakaumuksen pohjalta on laadittu myös meidän perustuslakimme, jossa perusoikeuksien kohdalla käytetään ilmaisuja ”kaikki ovat tasa-arvoisia” ja ”ketään ei saa asettaa eriarvoiseen asemaan ilman perusteltua syytä” sen sijaan, että puhuttaisiin siitä, että kansalaiset ovat tasa-arvoisia tai että kansalaisia ei saa syrjiä.
Tämän Turun puukotusiskun jälkeen joudumme miettimään näitä perusarvojamme. Mitä ne meille merkitsevät? Olemmeko valmiit ensimmäisessä suuttumuksessa heittämään ne romukoppaan ja antamaan ”silmän silmästä ja hampaan hampaasta?” Olemmeko valmiit tekemään nykyisin avoimesta yhteiskunnastamme kontrolloidun poliisivaltion, jossa hiemankin poikkeavamman näköisiä pidetään automaattisesti potentiaalisena uhkana? Ennen kaikkea – annammeko pelon voittaa elämässämme?
Olen viime päivinä lukenut paljon terrorismiin liittyvää. Ehkä paras puheenvuoro on eräältä saksalaiselta terrorismitutkijalta Florian Peil:iltä, jonka suomennettua tekstiä siteeraan:
”Tavallinen ihminen ei voi tehdä paljoakaan terrori-iskujen muodostamalle fyysiselle uhalle, Peil sanoo. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että terrori-iskun uhriksi joutumisen todennäköisyys on häviävän pieni. Vaikka terrori-iskut ovat viime vuosina lisääntyneet Euroopassa Isisiä vastaan käytävän sodan ja sen lieveilmiöiden vuoksi, esimerkiksi liikenne tai tupakointi ovat yhä selvästi suurempia uhkia ihmiselle.
Terrorismin teho ei perustukaan niin paljoa fyysiseen vaan psykologiseen uhkaan. Juuri psykologinen ulottuvuus tekee terrorismista kokoaan suuremman ja vaikutuvaltaisemman ilmiön. Järjestäytynyt terrorismi on kuin makaaberia markkinointiviestintää. Se pyrkii tavoittelemaan mahdollisimman laajaa julkisuutta ja siten vaikuttamaan massojen mieliin. Säikäytetty yhteiskunta on ylireagoiva yhteiskunta, jossa vastakkainasettelu ihmisryhmien välillä kasvaa ja epävakaus lisääntyy. Juuri tämä on terrori-iskujen tavoite…
Se, miten reagoimme terrori-iskuihin, voi siten vahvistaa tai heikentää iskujen tekijöitä…”
Peil antaa muutaman neuvon siihen, miten terrori-iskuun tulisi suhtautua:
”1.Anna terroristeille huomiota niin vähän kuin mahdollista. Terroristin pahin pelko on se, että kukaan ei välitä, ettei kukaan huomaa…
2. Hyväksy omat pelkosi. On täysin normaalia, että ihminen tuntee pelkoa tai voimattomuutta heti terrori-iskun jälkeen. Tärkeintä on, ettei anna valtaa hysterialle.
3. Vältä median yliannostusta… Älä raivaa terroristeille tilaa pääkopastasi yhtään enempää kuin on välttämätöntä.
4. Ei pidä provosoitua. Terrori-iskun tavoitteena on saada kohdeyhteiskunnassa aikaan ylireaktio ja nostattaa massoissa sokeaa kostonhenkeä…
5. Vastusta terroristien pyrkimyksiä polarisoida yhteiskunta… Terroristit pyrkivät tietoisesti käyttämään vastakkainasetteluja hyväkseen, jotta yhteiskunta muuttuisi epävakaammaksi. Esimerkiksi Isis pyrkii tietoisesti lietsomaan vihamielisyyttä Lähi-idästä Eurooppaan saapuneita pakolaisia ja laajemmin muslimeja kohtaan.”
Näiden ohjeiden lisäksi on hyvä muistaa myös todennäköisyydet: Kuten Peil toteaa, on paljon todennäköisempää kuolla liikenneonnettomuudessa tai tupakanpolttoon kuin joutua terrorismin uhriksi. Pelko saattaa itse asiassa lisätä vaaraan joutumisen riskiä, kuten suomalainen terrorismitutkijan Leena Malkin mainitsee ihmisten käyttäytymismuutoksesta USA:ssa WTO-iskujen jälkeen. Kun ihmiset pelkäsivät lentämistä, he tekivät matkojaan maanteitse autoilla. Lisääntynyt autoilu nosti liikenneonnettomuuksien määrää.
Meidän kristittyjen tulee lisäksi muistaa se, että elämämme on loppujen lopuksi Jumalan käsissä. Jos Herra on luvannut olla meidän kanssamme joka päivä maailman loppuun asti, mitä meillä on pelkäämistä. Kuten Luther taisteluvirressään kirjoitti: ”Jos veis he henkemme, osamme onnemme, ne heidän olkohon. Vaan meidän iät on Jumalan valtakunta.” (Vk 140:4)
Se, mihin meidän tulee keskittyä, on lähimmäistemme palveleminen. Miten me kristittyinä voisimme luoda tästä maasta sellaisen, että täällä ei ketään jätetä heitteille? Miten me voimme lievittää vihaa ympärillämme? Miten voisimme olla rakkauden lähteitä ja rauhan tekijöitä?
En minä tiedä sen paremmin kuin tekään.
Sen kuitenkin tiedän, että Herramme n luvannut, että ”minä kuljetan heitä kun he kulkevat rukoillen. (Jer 31:9)” Tuohon Jumalan lupaukseen me vastaamme nousemalla tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,
ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,
ja Pyhään Henkeen, pyhän, yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.