11. sunnuntai helluntaista, Luuk. 4: 23-30, Martti Vaahtoranta

1.
Rakas Pyhän Marian seurakunta! Olemme enemmän kuin kahden ja puolen vuoden ajan kokoontuneet sunnuntaisin ja pyhäpäivisin tänne Poselliin eli vanhalle Evankeliselle rukoushuoneelle. Olemme tehneet täällä sitä, mitä Kristuksen Kirkko on aina tehnyt: olemme Herran päivänä viettäneet messua sanan ja sakramenttien osallisuudessa.
Sillä tavoin muodostumme osaksi Jumalan pyhää pappiskansaa. Sen Hän on sanallaan kutsunut erilleen maailmasta. Hän on vienyt sen ahtaan portin läpi omaan lammashuoneeseensa. Hän on pessyt Poikansa verellä sen syntien syyllisyyden pois ja tehnyt heistä, kadotuksen lapsista, kasteen ja uskon kautta Poikansa hengellisen ruumiin jäseniä ja Taivaan valtakunnan kansalaisia.
Jeesuksen tähden me, pahat, kelpaamme pyhälle Jumalalle. Saamme korvin kuulla ja uskoa sen, ja syntiemme anteeksiantamuksen ja uuden elämän lahja tarjotaan meille Alttarin sakramentissa ihan suuhun saakka. Sillä ravittuina saamme lähteä takaisin arkeen. Kristuksen rakkaus Pyhässä Hengessä on voimamme, kun kilvoittelemme Hänen hyvien käskyjensä täyttämisessä.
3.
Kaksi ja puoli vuotta ja vähän päälle olemme Pyhän Marian seurakuntana olleet täällä Posellissa näiden aarteiden äärellä. Kaksi ja puoli vuotta olemme myös ajatelleet, että kun aarteet ovat piilottamatta esillä, ne vetävät puoleensa ja tuovat armon valkeuteen yhä uusia etsiviä, löytyviä ja löytäviä syntisiä sen saman armon osallisuuteen, josta itse elämme ja johon aina uudelleen palaamme.
Mutta onko näin käynyt? Ei oikeastaan. Tosin ei meitä myöskään vähän ole. Ei minulla ole koskaan sellaista oloa, että ”näinkö pienelle joukolle pitäisi kattaa pöytä”. Onhan se paljon suurempi kuin ”kaksi tahi kolme”, ja silti heidänkin keskellään on Ylösnoussut Vapahtaja luvannut olla.
Mutta totta on myös toinen puoli: tänne Poselliin mahtuisi paljon enemmän väkeä, kuin meitä on silloinkaan, kun meitä on paljon. Vapaita paikkoja olisi myös muille vaivaisille, jotka saisivat kanssamme polvistua synnintunnustukseen, kuunnella Sanan saarnaa ja nauttia Herran ruumiin ja veren.
On tietysti niinkin, että ”Herra antaa kasvun” ja että Jumalan myllyt jauhavat joskus hitaasti, paljon hitaammin, kuin me kärsimättömät myllärit toivoisimme. Meidän velvollisuutemme on lopulta vain olla uskollisia omalla paikallamme niin pappina kuin seurakuntalaisinakin ja luottaa siihen, että ajan kanssa Pyhän Marian seurakuntakin saa olla se ”ylhäällä vuorella oleva kaupunki”, joka pelkällä olemassaolollaan kutsuu viluisia kulkijoita Jumalan rakkauden valoon ja lämpöön.
3.
Mutta olisiko silti jotakin, mitä voisimme tehdä, jotta nykyistä useampi löytäisi tiensä Pyhän Marian seurakunnan messuun? Pitäisikö aloittaa seurakuntamme nimestä? Nimihän on kuin käyntikortti, joka annetaan vieraalle siinä toivossa, että tämä ottaisi yhteyttä. Ja firman nimen olisi hyvä olla vetävä.
Miltä siis kuulostaisi vaikkapa Congregatio Sanctae Mariae Virginis? – Mitä? Eikö kuulostanut hyvältä? Mutta sehän oli puhdasta latinaa! Latina taas on vanha kirkollinen kieli, joka elää myös monissa nykyajan kielissä. Ja kyllähän vieraskieliset nimet aina hienommilta kuulostavat kuin sellaiset, jotka jokainen heti ymmärtää!
Mutta, aivan niin, ja pitihän minun se tietää: englantia pitää nimien nykyisin olla, tai ainakin jotakin englannilta kuulostavaa. Kuinka siis olisi vaikka ”Poselli Group”? Siinä olisi sopivasti vähän italialta kuulostava sana ”Poselli” ja sitten turvallisen englanninkielinen sana ”Group” sen jälkeen. Eikös sillä tavalla syntyisi vetävä brändi?
Muuttihan myös Itella Oy juuri nimensä. Nyt se on ”Posti Group Oy”. Jos siis tällainen toimii suuren suomalaisen valtion omistaman firman nimessä, niin miksei sitten meillä? Hyvästi ”Pyhän Marian seurakunta”! Eläköön ”Poselli Group”!
Ja sitten tietysti luvataan, että ”ihmeitä tapahtuu”. Eiköhän siis ala väki kiinnostua: seurakunnalla on englanninkielinen nimi, jonka merkitystä ei oikein ymmärrä, ja ihmeitä on luvassa!
4.
Mutta kyllähän meillä jo nyt ihmeitä koetaan. Niitä tapahtuu joka pyhä. Pian siis alkanee uteliaita tulla ovista ja ikkunoista kirkkoon, ja kolehdit kolminkertaistuvat.
Mutta mikä pettymys! ”Poselli Group” olikin vain uusi nimi sille, mikä jo ennestään tunnettiin ja tiedettiin. Ja ne ihmeet – nekin olivat ”vain” hengellistä sorttia.
Eli syntejä annettiin anteeksi, Jeesuksen nimessä saarnattiin lakia ja evankeliumia, leivän ja viinin hahmossa tarjottiin Hänen ruumiinsa ja verensä armahduksen ateriaksi ja iankaikkisen elämän lääkkeeksi. Joku tuli silmiään pyyhkien Herran pöydästä, mutta kukaan ei kaatunut. Myöskään kultahippuja ei varissut katosta, ja sairaidenkin puolesta piti myös tänä pyhänä rukoilla, niin kuin edellisenä ja sitäkin edeltävänä pyhänä.
Eikös tämä siis ollut vain sitä tuttua ja vanhaa? Uutta oli vain nimi! Ja olkoon, että messussa oli paljon hyvää ja että seurakunta oli lämmin ja kutsuva ja pappi kotikaupungin tuttu kasvatti – mutta kannattiko tämmöiseen toimintaan silti rahojaan haaskata. Vähän enemmän ja jotakin erikoista olisin odottanut ”Poselli Groupin” kokouksesta!
5.
”Oikeastaan aika harmittava koko ’Pyhän Marian seurakunta’. Ovat niin olevinaan! Luulevat kai olevansa jotakin enemmän kuin muut uskovat!
Ja sitten se pappi! Kyllä siltä puhe tuntuu luistavan, ja titteleitäkin on mies koonnut. Mutta onko kaverilla katetta jutuilleen? Eikös se ole vain yksi Tehtaankadun poika? Mitä sillä muka on enemmän annettavanaan kuin muilla Rauman papeilla?”
Niin. Siinäpä se. Ei ehkä olekaan.
Mutta siitä ei myöskään ole kyse. Ja minustakin on parempi, että pidämme vain oman nimemme. On parempi, ettemme lähde kosiskelemaan ihmisiä englanninkielellä emmekä ihmeillä, joita muka vain meillä tapahtuu.
Silti on mielenkiintoista, jos niin ylipäätään uskaltaa sanoa, että jotakin siitä, mitä olen tässä kuvitellut, tapahtuu päivän evankeliumin kertomuksessa. Se on samalla lohduttavaa. Jos nimittäin itse Jumalan Poika joutuu kokemaan sellaista, mistä tänään Raamatussa kerrotaan, kuinka emme sitten me, Hänen heikot ja syntiset seuraajansa! Jos Häneen suututtiin, jos Häntä halveksittiin ja vihattiinkin, niin miksi sitten ei meitä? Jos Hänenkään saarnansa ei kaikille kelvannut, kuinka sitten kaikki uskoisivat Hänen heikon palvelijansa puhetta?
6.
Mitä siis tapahtui? – Jeesus oli aloittamassa julkista toimintaansa. Luukas sijoittaa päivän evankeliumin tapahtumat heti Jeesuksen kasteen ja sitä seuranneiden kiusausten jälkeen. ”Niin Jesus täynnänsä Pyhää Henkeä palasi Jordanista ja vietiin Hengeltä korpeen ja kiusattiin neljäkymmentä päivää perkeleeltä” (Luuk. 4:1-2), kertoo evankelista:
Sitten Luukas toteaa lyhyesti Jeesuksen palanneen kiusausten voittajana ja Hengen voimassa Galileaan ja saarnanneen siellä. Ihmeistä ei puhuta, mutta mainitaan kaikkien ylistäneen häntä.
Varmasti myös ihmeistä tiedettiin. Niistä kerrotaan toisaalla. Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa, joka oli Hänessä tullut käsinkosketeltavan lähelle kadotettuja syntisiä. Ihmeet, joita Hän teki, todistivat Jumalan rakkauden voimasta. Sillä Jeesuksen sanat eivät olleet pelkkiä tyhjiä sanoja, vaan ne olivat voimakkaita, vaikuttavia sanoja, ja ne koskivat koko ihmistä, eivät vain hänen ajatuksiaan ja tunteitaan.
7.
Nyt Jeesus oli Nasaretissa, lapsuutensa kotikaupungissa. Sinne Jeesuksen perhe oli asettunut palattuaan pakomatkalta Egyptiin. Siellä Jeesus oli kasvanut isoksi.
Tänään Hän saarnasi synagoogassa, rukoushuoneessa, jonne sapatinpäivänä kokoonnuttiin sanaa kuulemaan ja rukoilemaan. Ehkä se oli Nasaretin ainoa synagooga. Ehkä se oli Jeesukselle jotakin samanlaista kuin minulle Rauman kirkko tai Nuortentalo, joissa olen pienestä pitäen monen monta kertaa istunut ja sittemmin myös pappina palvellut.
Maine Jeesuksesta oli kulkenut Hänen edellään. ”Meidän kylän pojasta on tullut kuuluisa saarnamies! Nyt kyllä mennään kaikki kuuntelemaan häntä!” Niin varmasti puheltiin Nasaretin kaduilla ja kujilla.
Synagoogassa lieneekin ollut täyttä, kun Jeesus astui saarnastuoliin. Häntä kuunneltiin hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa. Myös niin otaksun.
Näin evankelista kertoo tilanteesta:
Hänelle annettiin Jesaias prophetan Raamattu. Ja kuin hän Raamatun avasi, löysi hän sen paikan, kussa kirjoitettu on: ”Herran Henki on minun päälläni, sen tähden on hän minut voidellut ja lähettänyt minun saarnaamaan köyhille hyvää sanomaa, parantamaan särjetyitä sydämiä, saarnaamaan vangeille lunastusta ja sokeille näkönsä jälleen saamista, särjetyitä vapauteen saattamaan, saarnaamaan Herran otollista vuotta.” Ja kun hän pani Raamatun kiinni, antoi hän sen palvelialle ja istui. Ja kaikkein silmät, jotka synagogassa olivat, katselivat hänen päällensä. Ja hän rupesi heille sanomaan: ”Tänäpänä on tämä kirjoitus täytetty, jonka te nyt kuulette.” Ja kaikki antoivat hänelle todistuksen ja ihmettelivät niitä armon sanoja, jotka hänen suustansa läksivät ulos. (Luuk. 4:17-22)
8.
”Kaikki lausuivat hänestä hyvän todistuksen”, sanoo uudempi raamatunkäännös. ”Aikamoinen tämä meidän Jeesus! Armon sanoja! Hienosti saarnaa Joosefin poika.” Tähän tapaan nasaretilaiset varmaan kuiskivat keskenään synagoogassa.
Mutta sitten tapahtuu jotakin merkillistä. Tilanne ja tunnelma vaihtuu hetkessä toiseksi. „Hyvä todistus“ muuttuu murhanhimoiseksi vihaksi. Miksi niin tapahtuu?
Päivän evankeliumin alun ja sitä edeltävän kertomuksen välillä on pitänyt tapahtua jotakin, mistä Luukas ei meille kerro. Hän ei ehkä selitä kaikkea siitä, mitä Jeesus tarkoitti, kun Hän sanoi profeetan ennustuksen täyttyneen nasaretilaisten silmien edessä.
„Joosefin poika“, sanoivat nasaretilaiset ja pudistelivat päätään. „Hyvä saarnamies, mutta Joosefin poika“, he sanoivat.
Ja olihan Jeesus Joosefin poika. Oli Hän sitä sikäli, kuin hänet ja hänen perheensä oli Nasaretissa opittu tuntemaan. Oli isä ja äiti ja poika, tämä Jeesus, tämä „Joosefin poika“.
Mutta mitä „Joosefin poika“ oikein mahtoi puhua Nasaretin saarnastuolista? Hän julisti Jumalan riemuvuotta kansalle. Alunperin se tarkoitti esimerkiksi orjien vapauttamista ja pois annetun maan palauttamista sen alkuperäisille perijöille. Jeesuksen aikana sillä saatettiin kuitenkin ymmärtää vielä suurempia asioita eli Saatanan vallan murskaamista ja messiaanisen ajan alkamista.
Tällaista Jumalan riemuvuotta Jeesus julisti puheensa siinä osassa, jonka P. Luukas on meille tallettanut. Silti päivän evankeliumi päättyy kokonaan toisenlaisin tunnelmiin: sama Jeesus, josta juuri oltiin ylpeitä, haluttaisiin nyt tappaa. Ilo ja kunnioitus on vaihtunut tappavaksi raivoksi. Väkijoukko ajaa Jeesuksen jyrkänteen rinteelle toimiakseen, kuten Mooseksen laki vaati väärälle profeetalle tehtävän (vrt. 5. Moos. 13:1-5): hänet piti surmattaman ja sillä tavoin poistettaman kansasta.
9.
Luukas antaa ymmärtää, että Jeesus suututti nasaretilaiset viittaamalla siihen, kuinka Elian ja Elisan profeetalliset ihmeet tapahtuivat pakanoiden parissa eikä niille, jotka olisivat juutalaisen syntyperänsä tähden olleet siihen oikeutettuja. Jotakin oli kuitenkin tapahtunut jo ennen päivän evankeliumin alkua. Oliko Jeesus siis sanonut ennen sitä jotakin, mikä muutti nasaretilaisten silmissä tilanteen kokonaan toiseksi? – P. Johannes saattaa evankeliumissaan antaa meille vastauksen tähän kysymykseen. Näin Jeesus Johanneksen mukaan saarnaa Kapernaumin, toisen kotikaupunkinsa synagoogassa:
Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, hän on minussa ja minä hänessä. Niinkuin elävä Isä minun lähetti ja minä elän Isäni tähden, niin myös se, joka minua syö, hän elää minun tähteni. Tämä on se leipä, joka taivaasta tuli alas. Ei niinkuin teidän isänne söivät mannaa ja kuolivat: joka tätä leipää syö, hän saa elää ijankaikkisesti. (Joh. 6:56-58)
Tätä puhetta eivät edes Jeesuksen opetuslapset kestäneet kuulla, muista kuulijoista puhumattakaan. Jeesuksen ympärillä alkoi väki vähentyä, kun Hän puhui Jumalasta Isänään ja väitti, että Hänet itsensä voisi syödä ja juoda ja että sillä tavoin kuolevainen voisi saada iankaikkisen elämän! Näin puhui Joosefin poika, jonka kaikki tunsivat, tai ainakin joitakin hänen sukulaisistaan. Sillä tavoin Jeesus teki itsensä Jumalan vertaiseksi. Ihmisen suusta kuultuna sellainen sai juutalaisten korvat soimaan kauhistuksesta.
Niinkö Jeesus puhui myös Nasaretissa? Tekikö Hän myös siellä itsensä Jumalan vertaiseksi? Sekö oli syynä siihen, että tyytyväisyys ja innostus vaihtuivat vihaksi?
Vai loukkasiko nasaretilaisia myös se, ettei Jeesus tehnytkään ihmeitä, joita Häneltä odotettiin, mutta antoi ymmärtää pakanoiden pääsevän niistä osallisiksi? Odotettiin Jeesuksen parantavan sairaat eikä puhuvan pilkkaavasti Jumalasta omana Isänään!
Niin kuitenkin tapahtui. Jeesus antoi ymmärtää olevansa Jumalan Poika jollakin paljon syvemmällä tavalla kuin muut uskovat. Ihmeteot Häneltä sen sijaan jäivät Nasaretissa tekemättä. Näin samasta tilanteesta kertoo P. Matteus:
Ja kuin hän tuli isänsä maalle, opetti hän heitä heidän synagogassansa, niin että he hämmästyivät ja sanoivat: ”Kusta tällä on tämä viisaus ja nämät väkevät työt? Eikö tämä ole tuo sepän poika? Eikö hänen äitinsä kutsuta Mariaksi ja hänen veljensä Jakob ja Joses ja Simon ja Juudas? Ja hänen sisarensa, eikö ne kaikki ole meidän tykönämme? Kusta siis tällä on nämät kaikki?” Ja he pahenivat hänessä. Niin sanoi Jesus heille: ”Ei prophetaa kussakaan halvempana pidetä kuin isänsä maalla ja kotonansa.” Ja ei hän siellä monta väkevää työtä tehnyt, heidän epäuskonsa tähden. (Matt. 13:54-58)
10.
Jeesus oli nasaretilaisille yhä sittenkin vain tuttu naapurin poika. Heidän epäuskonsa sai Jeesuksen piilottamaan jumalallisen valtansa. Silti Häneen pahennuttiin, niin kuin sellaiseen pahennutaan, joka on lähtenyt poikasena maailmalle ja tulee nyt herrana takaisin saattaen oman kylän mahtimiehet kalpenemaan rinnallaan. Ja totisesti Jeesuksessa suurin mahdollinen Herra tuli nasaretilaisten luo. Sillä Hän ei vain sanonut itseään Jumalan Pojaksi. Hän oli ja on Jumalan Poika, Jumala itse, herrain Herra ja kuningasten Kuningas.
Loukkasiko Jeesus kotikaupunkinsa mahtimiesten ja valtasukujen itsetuntoa? Vai oliko Jeesuken puhe itsestään Jumalan Poikana syy siihen, ettei Häntä enää pidettykään oman kaupungin kuuluisana poikana, vaan vaarallisena vääränä profeettana, joka oli viettelemässä kansaa pois oikeasta uskosta. Oliko Hänet sen tähden leikattava irti kotikaupungista ja Jumalan kansasta, ettei mätä pääsisi leviämään koko ruumiiseen. Paha piti poistaa. Paha piti tappaa.
11.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Yksikään kivi ei lentänyt. Kukaan ei koskenut Jeesukseen. Sillä nyt Hän todisti oikeaksi sen, mistä Hän ehkä juuri oli saarnannut:
Silloinkin, kun Jeesusta tultiin Getsemanessa viimeisen kerran ottamaan kiinni, kiinniottajat kaatuivat ensin maahan. Vasta sitten, kun Hän itse antoi siihen luvan, Hänet saatettiin vangita. Samoin Jeesus nyt käveli kenenkään estämättä kivittäjien joukon halki ja jätti kallion, josta piti tulla Hänen teloituspaikkansa. Golgatan uhrin aika ei ollut vielä tullut.
Sillä Jeesus, Joosefin poika, ei todellakaan ollut Joosefin, vaan Jumalan Poika. Sen tähden Hänessä itsensä Jumalan kirkkaus kulki vahingoittumatta pimeyden halki sulkien syyttäjien suun ja lamaannuttaen heidän kätensä. Niin ajattelen tapahtuneen.
12.
Ja nyt palaamme takaisin Raumalle. Kapernaumin tapahtumista on pitkä aika. Sillä välin Jumalan oma kansa on kääntänyt Herralleen selkänsä. Vain osa siitä tunnusti P. Tuomaan tavoin Jeesuksen eteen maahan langeten: ”Minun Herrani ja minun Jumalani.” (Joh. 20:28) Vielä tänäkin päivänä juutalainen kansa kokonaisuutena torjuu Messiaansa, vaikka sen yksittäisissä jäsenissä on Häneen uskovia veljiämme ja sisariamme.
Jumalan valittu kansa käänsi selkänsä Herralleen, ja me, kaukaisen, pakanallisen Pohjolan asukkaat, saamme kuulua Jumalan kansaan. Meidät on kuitenkin villeinä oksina ympätty siihen jaloon öljypuuhun, josta päivän epistolassa kuulimme. Me emme siihen oikeastaan kuuluisi. Että silti saamme olla Jumalan lapsia, ei ole vähimmässäkään määrin meidän omaa ansiotamme. Jumalan armosta, Jumalan pelkästä armosta emme ole enää muukalaisia emmekä vieraita, vaan Jumalan perheväkeä Kristuksessa.
Silti meillekin voi käydä niin kuin Nasaretin asukkaille. Mekin saatamme kääntää selkämme Jeesukselle. Hän tuntuu meistä vain tutulta hahmolta osana kristillistä kulttuuriamme, mutta Hänen puheitaan emme ota vakavasti.
Tai sitten Jeesuksen puheet suututtavat meidät. Ajattelemme ja sanomme: ”Mikä tuo pappi on puhumaan Jeesuksen nimissä minulle elämästäni ja ratkaisuistani? Naapurin poika hoitakoon vain omat asiansa!”
Rukoilemme siis, ettemme itse vihassamme ala kivittää niitä, jotka Jeesuksen nimissä saarnaavat parannusta ja uskoa ja Jumalan riemuvuotta. Etsikäämme sen sijaan nöyrinä ja kiitollisina Hänen armokasvojaan ja pyytäkäämme myös, että toteutuisi se, mitä P. Paavali toivoi: että peite otettaisiin pois myös Jumalan omaisuuskansan silmiltä ja sydämeltä ja että sekin voisi tulla uudelleen ympätyksi siihen jaloon Runkoon, josta se nyt on oman epäuskonsa tähden leikattu pois – ja jossa me, Jumalan suuresta armosta ja ilman minkäänlaista omaa ansiotamme, saamme pysyä, elää, iloita ja päästä vihdoin myös perille. Aamen.