11. sunnuntai helluntaista, Luuk. 4: 23-30, Raimo Laine

Raimo Laine
Jyväskylä

Jeesus aiottiin surmata. Tällä kertaa kyseessä oli kuulijoiden äkkipikaisuus, joka johtui jostakin, jota Jeesus sanoi kotikaupunkinsa synagogapalveluksen saarnassa. Tämä Nasaretissa tapahtunut kertomus päättyy vain Luukkaalla näin. Hän on myös ainoa, joka kertoo saarnan sisältöä. Muissa kertomuksissa on ensin kerrottu kuulijoiden ihastuksesta, ja sitten kun he tajuavat, kuka Jeesus on, vain lyhyesti todettu, että he torjuivat hänet, ja ettei hän voinut tehdä montaakaan voimatekoa heidän epäuskonsa vuoksi.

Heidän torjumisestaan seuraa lauselma, joka on kaikissa evankeliumeissa ja meillekin tuttu sanonta: ”Kukaan ei ole profeetta kotikaupungissaan”, sillä häntä ei siellä arvosteta. Mutta Luukkaan mukaan, ja vain Luukkaan, Jeesus alkaa puhua tästä aiheesta, ja siitä seuraa jotakin dramaattista. Nasaretin väki tulee raivon valtaan ja he aikovat syöstä hänet alas vuorelta.

Luukas ei ole hirveän vahva maantiedossa, sillä hän kirjoittaa evankeliuminsa melko myöhäisessä vaiheessa, joskus 90-luvulla, joidenkin tutkijoiden mukaan jopa vasta toisella vuosisadalla (Marcus Borg). Vuori, jota on perinteisesti pidetty tämän tapahtuman paikkana, sijaitsee nykyisen Nasaretin keskustasta 2km lounaaseen. Kaupunkia ei siis ollut rakennettu aivan vuorelle. Arabiaksi tuon vuoren nimi on hyppäämisen vuori (Jebel al-Qafzeh,). Myöhemmin on nimittäin ajateltu, että Jeesus olisi hypännyt ahdistajiensa käsistä 9km:n päässä olevalle Taborin vuorelle. Tuon vuoren seinämässä on myös luola, ja erään tulkinnan mukaan tuo luola olisi syntynyt tuossa tilanteessa pakopaikaksi Jeesukselle. Siinä lähistöllä on myös kirkkorakennus, jonka sanotaan olevan paikalla, jossa Maria pelokkaana katseli poikansa kohtaloa.
Luukkaan teksti ei vahvista näitä tulkintoja. Se kertoo salaperäisellä tavallaan vain, että ”Jeesus kulki väkijoukon halki ja jatkoi matkaansa.” Vielä ei ollut hänen aikansa kuolla. Johanneksen evankeliumissa, jota on yleisesti pidetty Luukastakin myöhäisempänä, (sen ajoitukset vaihtelevat vuosien 90 – 110 välillä), kerrotaan myös vastaavanlaisesta tilanteesta Jerusalemissa. Silloin Jeesus uhataan kivittää jumalanpilkan vuoksi. Hän oli sanonut olevansa ”yhtä Isän kanssa”, ja myöhemmin ”Jumalan Poika.” Kiviä jo kerättiin, mutta tekstissä sanotaan vain, että ”hän ei jäänyt heidän käsiinsä” (Joh. 10:39). Kuinka hän tilanteen selvitti, siitä ei ole tarkempaa tietoa.

Nyt surmaamisen syy oli kuitenkin toinen: Jeesus jatkaa puhettaan siitä miksi profeettaa ei arvosteta kotikaupungissaan. Pidimme rippikoulun lähipäivää Koivuniemen leirikeskuksessa, ja siellä tästä tekstistä nousi kysymys: ”Pitääkö mennä muualle, että voi menestyä?” Näin näyttää usein olevan, jopa ihan Jeesuksen kohdalla. Jeesus tuli pitkästä aikaa kotikaupunkiinsa. Markuksen evankeliumi tietää kertoa, että opetuslapset olivat mukana, ehkä vähän niin kuin tukena.

Jeesus tuli pitkästä aikaa Nasaretiin, kotikaupunkiinsa, ikään kuin osoittamaan, että hänestä on tullut jotakin: profeetta, jolla on opetuslapsia. Kaikki näytti menneen synagogassa hyvin – häntä kehuttiin ja ihailtiin niitä viisauden sanoja, joita hänen suustaan lähti – kunnes tajuttiin, että hän on ”se rakennusmies, Marian poika” (Mark. 6:3). He tunsivat hänet siksi, jota he olivat halveksineet aiemminkin, mieheksi, jota ei nuorempana otettu joukkoon, joka oli purrut hammasta ja kestänyt pilkan ja ulossulkemisen, mieheksi, jonka ajatukset olivat silloin lähteneet linnun lailla lentoon, ja vaikka hänen ruumiinsa oli läsnä, hengessään hän oli jo muualla. Hän oli mies, joka myöhemmin niin painokkaasti sanoi, ettei pienintäkään ihmistä saa väheksyä. Ei häntä aikuisenakaan siellä arvostettu. Oli parempi toimia muualla.

Meillekin voi joskus olla parempi vaihtaa maisemaa. Sillä jos meidät on lapsuudessa ja nuoruudessa vahvasti lokeroitu tiettyyn lokeroon, ei siitä ole ulospääsyä eikä kasvun mahdollisuutta muutoin kuin repäisemällä itsensä irti. Siksi maisemanvaihdos voi olla hyväksi. Ihmisyhteisö on usein melko julma jäseniään kohtaan. Siksi voi henkisen kasvun ja oman mielenterveyden kannalta olla parempi jossakin muualla, jossa saa ikään kuin lentää siivilleen ja olla vapaa niistä vankiloista, joihin meitä pyritään sulkemaan.

Tämä ei kuitenkaan ollut syy siihen, että he raivostuivat hänelle. Tästä seuraisi vain väheksyntää ja hylkäämistä. Jeesus kuitenkin Luukkaan mukaan jatkaa puhettaan koskettaen heidän syvimpiä tuntojaan, ja se oli heistä niin loukkaavaa, että he olivat valmiita surmaamaan hänet.

Profeetat olivat israelilaisille tärkeitä. Elia ja Elisa olivat molemmat tuttuja. Jeesus sanoi: ”Uskokaa minua: Israelissa oli monta leskeä Elian aikana, silloin kun taivas ei antanut vettä kolmeen ja puoleen vuoteen ja koko maahan tuli kova nälänhätä. Silti Eliaa ei lähetetty heidän luokseen, vaan Sidonin maahan, Sarpatissa asuvan leskivaimon luo.” Elian sanan mukaisesti maahan oli tullut kuivuus. Jumala kuitenkin piti huolta Eliasta. Ja tässä on Jeesuksen pointti: Israelissa olisi ollut monia ihmisiä elättämään profeettaa, mutta Keritin puron kuivuttua Jumala lähetti hänet Israelin alueen ulkopuolelle Sidonin Sareptaan leskivaimon luokse. Tuo nainen oli keräämässä polttopuita viimeistä ateriaansa varten – itselleen ja pojalleen: ”syömme sen ja sitten kuolemme”, hän sanoi. Jauhot ja öljy olivat lopuillaan. Elia kuitenkin pyysi häneltä vettä ja myös häntä leipomaan ensin itselleen pienen leivän. Tuo nainen teki, kuten profeetta pyysi, antoi vähästään, ja niin vain kävi, että ”jauhoruukku ei tyhjentynyt eikä öljypullo ehtynyt”, ja heille riitti syötävää pitkät ajat, kunnes taas satoi, ja saatiin uutta satoa. (1.Kun.17:7-16)

Jeesus tässä sanoo, että Israelin kansan ulkopuolella on hyviä ihmisiä, joista Jumala välittää ja joita hän käyttää. Onkohan siinä ehkä vähän piikkiä siihenkin, että olisikohan Israelista edes löytynyt niin hyväsydämistä ihmistä? Jumalan oman kansan keskuudessa vastaus olisi voinut olla toisenlainen. ”Tiedäthän, ettei meillä ole mitään. Miksi antaisin sinulle, kun itsekin olen kuolemaisillani?” Tässä tulee hakemattakin mieleen laupias samarialainen. Oman kansan jäsenet kulkevat ohi, mutta vieraan kansan jäsen – samarialainen – auttaa.

Jeesus ottaa vielä toisenkin esimerkin: syyrialainen sotapäällikkö paranee spitaalistaan, vaikka Israelissa olisi ollut Elian seuraajan, profeetta Elisan aikana, varmasti monta spitaalista, jotka olisivat tarvinneet parantumista. Vain hänen kerrotaan parantuneen. Syyrialaiset olivat ryöstöretkensä aikana vieneet Israelista vankien joukossa pienen tytön, joka pääsi Syyrian sotapäällikkö Naamanin vaimon palvelijaksi: Hän kertoi Naamanille israelilaisesta profeetasta, joka voisi parantaa hänet (2.Kun. 5:1-19). Moninaisten vaiheiden jälkeen Naaman sitten profeetan ohjeen mukaisesti peseytyi Jordanissa seitsemän kertaa ja tuli terveeksi. Jumala siis välittää kaikista – paransi jopa viholliskansan sotapäällikön spitaalista. Eikä tuolta ajalta kerrota kenenkään Israelissa parantuneen vastaavasta taudista. Tässäkin Jeesus ikään kuin kärjistäen asettaa vieraan kansan, jopa viholliskansan, jäsenen, etusijalle Jumalan kansan jäseniin verrattuna.

Nämä esimerkit olivat heille liikaa. Eikö oman, ”Jumalan valitun kansan”, tulekaan aina olla etusijalla – eikö tuollainen puhe olekaan epäisänmaallista? Eikö olekaan niin, että Jumala on meidän puolellamme, ja meidän ei tarvitse välittää muista, vihollisistamme? Ei. Jos muistelemme, niin Jeesus kyllä sanoi, että meidän tulee rakastaa vihollisiamme ja rukoilla niiden puolesta, jotka vainoavat meitä (Matt. 5:44).

Olen aika ihmeissäni seurannut kovenevia äänenpainoja täällä Suomessa muunmaalaisia ja jopa Suomen kansalaisia kohtaan. Rajoja vedetään ja luodaan viholliskuvia. Maaliskuussa eräs merkittävä henkilö muistutti Iltalehden haastattelussa, 34 vuotta sitten tekemästään linjauksesta, ettei hänen yrityksensä anna markkaakaan ulkomaisiin hyväntekeväisyyskohteisiin, niin kauan, kunnes kaikki asiat ovat kotimaassamme jokaisella suomalaisella kunnossa. Kuulostaa kauniilta, ja totta kai poliitikkojemme ja meidän kaikkien tulisi pyrkiä tekemään parhaamme, että kaikkien olisi täällä hyvä olla. Mutta ajatellaanpa hetki tuota Sarpatin leskeä. Hänellä eivät olleet asiat hyvin, ja kuitenkin hän antoi vieraan maan profeetalle vähästään. Hän oli keräämässä polttopuita viimeistä ateriaansa varten, mutta vielä hän oli valmis antamaan siitä vähästään muukalaiselle.

Tiedättekö: ”Antaessaan saa.” Jauhoruukku ei tyhjenekään, öljypullo ei ehdy. Ei minulla tarvitse kaiken olla kunnossa, jotta voin antaa toiselle.

Tiedättekö, kaikki me ihmiset olemme samaa perhettä – tärkeitä Jumalalle – rakkaita ja läheisiä – emme enää vihollisia, meikäläisiä ja muita, ei raja-aitoja eikä muureja.
Paavalin sanoin: ” Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista, ei suomalaista eikä afgaania, ei syyrialaista eikä irakilaista, ei venäläistä eikä ruotsalaista, ei somalia eikä sudanilaista ei…

https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/7b3d194a-e30a-4625-b9e4-c716d9e8a6e2?fbclid=IwAR2UD_SAYZwGF8jeMXxhog2HYIiiC0b5kQUHaSjXLvmGkmio6QI3zq87Rrs