Jeesus oli joutua surmatuksi omassa kotikaupungissaan. Kyseessä oli kuulijoiden äkkipikaisuus, joka johtui siitä mitä Jeesus oli sanonut. Tämä Nasaretin tapahtuma, jossa Jeesus oli ensin saarnannut synagogassa, päättyy vain tässä kuulemassamme Luukkaan evankeliumissa siihen, kuinka he aikovat työntää Jeesuksen jyrkänteeltä alas. Luukas on myös ainoa, joka kertoo mitä Jeesus oli saarnannut ennen näitä dramaattisia tapahtumia.
Hän oli lukenut profeetta Jesajan sanoja:
” – Herran henki on minun ylläni,
sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen
ja julistamaan Herran riemuvuotta.”
Tämän luettuaan hän oli sanonut, että juuri sinä päivänä heidän sitä kuunnellessaan, se kirjoitus oli käynyt toteen.
Muissa evankeliumeissa on samoin kerrottu kuulijoiden ihastuneen hänen sanoistaan, kunnes he tajuavat, kuka Jeesus on. Sen jälkeen on vain lyhyesti todettu, että he torjuivat hänet, ja ettei hän voinut tehdä montaakaan voimatekoa heidän epäuskonsa vuoksi. Heidän torjumistaan seuraa lauselma, joka on kaikissa evankeliumeissa ja meillekin tuttu sanonta: ”Kukaan ei ole profeetta kotikaupungissaan.” Mutta Luukkaan mukaan, ja vain Luukkaan, Jeesus alkaa puhua tästä aiheesta, ja siitä seuraa tämä dramaattinen tapahtuma, josta Jeesus kuitenkin selviää vahingoittumattomana. Nasaretin väki tulee raivon valtaan, ja he aikovat syöstä hänet alas vuorelta.
Luukas ei ole hirveän vahva maantiedossa, sillä hän kirjoittaa evankeliuminsa melko myöhäisessä vaiheessa, joskus 90-luvulla, joidenkin tutkijoiden mukaan jopa vasta toisella vuosisadalla (Marcus Borg). Vuori, jota on perinteisesti pidetty tämän tapahtuman paikkana, sijaitsee nykyisen Nasaretin keskustasta 2 km lounaaseen. Kaupunkia ei siis ollut rakennettu aivan vuorelle, vaikka Luukas niin sanoo. Arabiaksi tuon vuoren nimi on ”Hyppäämisen vuori” (Jebel al-Qafzeh,). Myöhemmin on nimittäin ajateltu, että Jeesus olisi hypännyt ahdistajiensa käsistä 9 km:n päässä olevalle Taborin vuorelle. Vuoren seinämässä on myös luola, ja erään tulkinnan mukaan tuo luola olisi syntynyt tuossa tilanteessa pakopaikaksi Jeesukselle. Siinä lähistöllä on nykyään kirkkorakennus, jonka sanotaan olevan paikalla, jossa Maria pelokkaana katseli, mitä hänen pojalleen tapahtuisi.
Luukkaan teksti ei vahvista tulkintoja hyppäämisestä tai luolaan piiloutumisesta. Se kertoo salaperäisellä tavallaan vain, että ”Jeesus kulki väkijoukon halki ja jatkoi matkaansa.” Vielä ei ollut hänen aikansa kuolla.
Johanneksen evankeliumissa, jota on yleisesti pidetty Luukastakin myöhäisempänä, (sen ajoitukset vaihtelevat vuosien 90 – 110 välillä), kerrotaan vastaavanlaisesta tilanteesta Jerusalemissa. Silloin Jeesus uhataan kivittää jumalanpilkan vuoksi. Hän oli sanonut olevansa ”yhtä Isän kanssa”, ja myöhemmin ”Jumalan Poika.” Kiviä jo kerättiin, mutta tekstissä sanotaan vain, että ”hän ei jäänyt heidän käsiinsä” (Joh. 10:39). Kuinka hän tilanteen selvitti, siitä ei ole tarkempaa tietoa.
Nyt surmaamisen syy oli kuitenkin toinen: Jeesus jatkaa puhettaan siitä miksi profeettaa ei arvosteta kotikaupungissaan. Johtuukohan se siitä, että tuttua henkilöä ei osata arvostaa. Pitäisikö siis mennä muualle, jotta voisi saada arvostusta? Näin näyttää usein olevan, jopa ihan Jeesuksen kohdalla. Markuksen evankeliumi tietää kertoa, että opetuslapset olivat mukana, ehkä vähän niin kuin tukena, kun hän pitkästä aikaa palaa Nasaretiin, kotikaupunkiinsa.
Paluuseen liittyy osoitus siitä, että hänestä on tullut jotakin: profeetta, jolla on opetuslapsia. Kaikki näytti menneen synagogassa hyvin – häntä kehuttiin ja ihailtiin niitä viisauden sanoja, joita hänen suustaan lähti – kunnes tajuttiin, että hän on ”se rakennusmies, Marian poika” (Mark. 6:3). He tunsivat hänet siksi, jota he olivat aiemmin halveksineet, mieheksi, jota ei nuorempana otettu joukkoon, mieheksi, joka oli purrut hammasta ja kestänyt pilkan ja ulossulkemisen, mieheksi, jonka ajatukset olivat niissä tilanteissa lähteneet linnun lailla lentoon, ja vaikka hänen ruumiinsa oli läsnä, hengessään hän oli jo muualla. Hän oli mies, joka myöhemmin niin painokkaasti sanoi, ettei pienintäkään ihmistä saa väheksyä. Ei häntä aikuisenakaan siellä arvostettu. Oli parempi toimia muualla.
Meillekin voi joskus olla parempi vaihtaa maisemaa. Sillä jos meidät on lapsuudessa ja nuoruudessa vahvasti lokeroitu tiettyyn lokeroon, ei siitä ole ulospääsyä eikä kasvun mahdollisuutta muutoin kuin repäisemällä itsensä irti. Siksi maisemanvaihdos voi olla hyväksi. Ihmisyhteisö on usein melko julma jäseniään kohtaan. Siksi voi henkisen kasvun ja oman mielenterveyden kannalta olla parempi olla jossakin muualla, jossa saa ikään kuin lentää siivilleen ja olla vapaa niistä vankiloista, joihin meitä pyritään sulkemaan.
Tämä ei kuitenkaan ollut syy siihen, että he raivostuivat hänelle. Tästä seuraisi vain väheksyntää ja hylkäämistä. Luukkaan mukaan Jeesus jatkaa puhettaan koskettaen heidän syvimpiä tuntojaan, ja se oli heistä niin loukkaavaa, että he olivat valmiita surmaamaan hänet.
Profeetat olivat israelilaisille tärkeitä. Elia ja Elisa olivat molemmat tuttuja. Jeesus sanoi: ”Uskokaa minua: Israelissa oli monta leskeä Elian aikana, silloin kun taivas ei antanut vettä kolmeen ja puoleen vuoteen ja koko maahan tuli kova nälänhätä. Silti Eliaa ei lähetetty heidän luokseen, vaan Sidonin maahan, Sarpatissa asuvan leskivaimon luo.” Elian sanan mukaisesti maahan oli tullut kuivuus. Jumala kuitenkin piti huolta Eliasta. Ja tässä on se mikä Jeesuksen sanoissa ärsytti: Israelissa olisi ollut monia ihmisiä elättämään profeettaa, mutta Keritin puron kuivuttua, Jumala lähetti hänet Israelin alueen ulkopuolelle, Sidonin Sareptaan, leskivaimon elätettäväksi.
Tuo nainen oli keräämässä polttopuita viimeistä ateriaansa varten – itselleen ja pojalleen: ”syömme sen ja sitten kuolemme”, hän sanoi. Jauhot ja öljy olivat lopuillaan. Elia kuitenkin pyysi häneltä vettä ja myös, että hän leipoisi ensin hänelle, profeetalle, pienen leivän. Tuo nainen teki, kuten profeetta pyysi, antoi vähästään, ja niin vain kävi, että ”jauhoruukku ei tyhjentynyt eikä öljypullo ehtynyt”, ja heille riitti syötävää pitkät ajat, kunnes taas satoi, ja saatiin uutta satoa (1.Kun.17:7-16).
Jeesus sanoo tässä, että Israelin kansan ulkopuolella on hyviä ihmisiä, joista Jumala välittää ja joita hän käyttää. Onkohan noissa sanoissa vähän piikkiä siihenkin, että olisikohan Israelista edes löytynyt yhtä hyväsydämistä ihmistä kuin tuo leskivaimo? Jumalan oman kansan keskuudessa vastaus olisi voinut olla toisenlainen. ”Tiedäthän, ettei meillä ole mitään. Miksi antaisin sinulle, kun itsekin olen kuolemaisillani?” Tässä tulee hakemattakin mieleen ”Laupias samarialainen”-kertomus. Oman kansan jäsenet kulkevat ohi, mutta vieraan kansan jäsen – samarialainen – auttaa.
Jeesus ottaa vielä toisenkin esimerkin: ”Samoin Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen.” Vain syyrialainen sotapäällikkö paranee spitaalistaan, vaikka Israelissa olisi ollut Elian seuraajan, profeetta Elisan aikana, varmasti monta spitaalista, jotka olisivat tarvinneet parantumista. Vain hänen kerrotaan parantuneen. Syyrialaiset olivat erään ryöstöretkensä aikana vieneet Israelista vankien joukossa pienen tytön, joka pääsi Syyrian sotapäällikkö Naamanin vaimon palvelijaksi: Hän kertoi Naamanille israelilaisesta profeetasta, joka voisi parantaa hänet (2.Kun. 5:1-19). Moninaisten vaiheiden jälkeen Naaman sitten profeetan ohjeen mukaisesti peseytyi Jordanissa seitsemän kertaa ja tuli terveeksi.
Jumala siis välittää kaikista – paransi jopa viholliskansan sotapäällikön spitaalista. Eikä tuolta ajalta kerrota kenenkään Israelissa parantuneen vastaavasta taudista. Tässäkin Jeesus ikään kuin kärjistäen asettaa vieraan kansan, jopa viholliskansan, jäsenen, etusijalle Jumalan kansan jäseniin verrattuna.
Nämä esimerkit olivat heille liikaa. Eikö oman, ”Jumalan valitun kansan,” tulekaan aina olla etusijalla – eikö tuollainen puhe vieraiden kansojen jäsenistä ole epäisänmaallista? Eikö olekaan niin, että Jumala on aina vain meidän puolellamme, ja meidän ei tarvitse välittää muista, ei ainakaan vihollisistamme? Ei! Jos hieman muistelemme Jeesuksen puheita, niin hän kyllä sanoi, että meidän tulee rakastaa vihollisiamme ja rukoilla niiden puolesta, jotka vainoavat meitä (Matt. 5:44).
Onpa Raamatussa muitakin, jotka ovat yrittäneet sanoa samaa. Joku on kirjoittanut kirjan Jobista. Hän oli hurskas mies Uusin maasta, ei siis Israelista. Hänestä on kuitenkin tullut esikuva todellisesta hurskaudesta. Miksi tällaisia tekstejä sitten tarvittiin? Esran ja Nehemian aikana, kun pakkosiirtolaisuudesta palattiin, tehtiin kohtalokkaita päätöksiä. Esra ja Nehemia pakottivat Jumalan lakiin vedoten (Dtr) niitä juutalaisia, jotka olivat ottaneet itselleen vaimon muiden kansojen keskuudesta, luopumaan näistä ja myös lapsistaan. Heidät tuli lähettää pois. Oli siellä neljä nimeltä mainittua miestä, jotka tätä vastustivat, mutta heidät jyrättiin. He olivat: Jonatan, Asaelin poika ja Jahseja, Tikvan poika, sekä Mesullam ja Sabbetai. Oletko koskaan lukenut näitä kahta lyhyttä kirjaa? Suosittelen, vaikkakaan ei niitä voi sydän särkymättä lukea. Esran kirjan lopussa on lista miehistä, ja lopuksi sanotaan: ”Kaikki nämä olivat ottaneet vaimokseen muukalaisnaisen, ja he lähettivät heidät pois, sekä vaimot, että lapset” (10:44).
Mistä sitten tuollainen laki oli peräisin? Pakkosiirtolaisuuden aikana pohdittiin paljon sitä, miksi sinne oli jouduttu. Mikä oli se synti, joka oli Jumalan niin vihastuttanut, että hän ei estänyt vihollista viemästä heitä pois omasta maastaan? Siellä kirjanoppineiden kynästä syntyi viides Mooseksen kirja, Deuteronomium, eli käännettynä: ”toinen laki.” Sitä siellä Jerusalemin raunioilla sitten kansalle luettiin, ja sen johdolla näita ikäviä päätöksiä tehtiin. Viidennen Mooseksenkirjan seitsemännessä luvussa sanotaan: ”Älkää avioituko näihin kansoihin kuuluvien kanssa. Älkää myöskään antako tyttäriänne heille vaimoiksi älkääkä ottako heidän tyttäriään vaimoiksi pojillenne” (5. Moos. 7:3). Huomaamme siis, että Raamattu on aika vaarallinen kirja, jos sitä luetaan vain yhdestä kohdasta. Tätä lakia vastaan Jeesuskin nousee, ja siksi häneen kiivastuttiin ja hänet haluttiin tappaa. Hän puolusti vierasmaalaisia. Raamatun kirjat keskustelevat keskenään. Tähän lukeutuu myös Ruutin kirja, joka osoittaa, että itsensä Daavidin esiäiti on moabilainen.
Joonan kirja on myös vastaus tällaiseen julmuuteen. Sen merkitys ja sanoma ei ole siinä, että Joona oli kalan vatsassa kolme päivää ja kolme yötä. Sen yksityiskohdan tarkoitus on vain kiinnittää huomio siihen, että tällä kertomuksella on syvempi merkitys. Ja se merkitys on siinä, että Joona suostuu lopulta saarnaamaan Niinivessä, viholliskansan keskuudessa. Nämä sitten tekevätkin parannuksen, ja Jumala peruuttaa tuomionsa. Hän antaa Joonan ymmärtää, että hän välittää näistäkin ihmisistä, vaikka Joona siitäkin lopulta pahoittaa mielensä. Hänestä olisi ollut parempi olla menemättä saarnaamaan heille, jotta he eivät olisi tehneet parannusta, ja Jumala olisi tuhonnut heidät.
Olemme joutuneet kesän aikana seuraamaan keskustelua pakolaisista ja rasismista, siitä kuinka hallituksemme jäsenet ovat syyllistyneet ikävään kirjoitteluun Suomeen tulleita pakolaisia ja jopa Suomen kansalaisia kohtaan. Rajoja on vedetty ja viholliskuvia luotu. Kaikkein ikävintä on, että niistä puheista ei oikeasti haluta sanoutua irti, ja rasismi vaikuttaa myös hallitusohjelman pohjalla, kun yritetään etsiä keinoja, kuinka pakolaiset ja ulkomaalaistaustaiset ihmiset voitaisiin sosiaalietuuksia jaettaessa asettaa eriarvoiseen asemaan kantaväestön kanssa, myös kuinka heidät voitaisiin työttömyyden kohdatessa pikaisesti poistaa maasta. Ystävät, ei tämä ole kristillistä toimintaa. Ajattelussa on myös suuri ristiriita, kun puhutaan siitä, että heitä tulisi auttaa heidän lähtömaissaan, ja silti halutaan tehdä suuret leikkaukset kehitysapuun, joka on juuri toimintaa, joka tapahtuu heidän lähtömaissaan.
Ajatus syötetään kauniisti sanomalla, ettei tule antaa rahaa kehitysapuun, niin kauan, kunnes kaikki asiat ovat kotimaassamme jokaisella suomalaisella kunnossa. Kuulostaa toki hienolta ihanteelta, ja totta kai poliitikkojemme ja meidän kaikkien tulisi pyrkiä tekemään parhaamme, että kaikkien olisi täällä hyvä olla. Ehkäpä emme kuitenkaan tosissamme edes yritä tehdä niin. Emme halua jakaa edes lii’astamme, vaikka Raamattu antaa siitäkin selkeän ohjeen. Viime sunnuntaina luimme:
”Nyt on teillä yllin kyllin ja voitte lievittää heidän puutettaan, sitten voivat taas he yltäkylläisyydestään lievittää teidän puutettanne, ja näin toteutuu oikeus ja kohtuus. Onhan kirjoitettu:
– Sillä, joka oli koonnut paljon, ei ollut liikaa, eikä siltä, joka oli koonnut vähän, puuttunut mitään. ”
Ja ajatellaanpa hetki tuota Sarpatin leskeä. Hänellä eivät olleet asiat hyvin, ja kuitenkin hän antoi vieraan maan profeetalle vähästään. Hän oli keräämässä polttopuita viimeistä ateriaansa varten, mutta vielä hän oli valmis antamaan siitä vähästään muukalaiselle.
Tiedättehän: ”Antaessaan saa.” Jauhoruukku ei tyhjenekään, öljypullo ei ehdy. Ei minulla tarvitse kaiken olla kunnossa, jotta voin antaa toiselle.
Tiedättehän: Kaikki me ihmiset olemme samaa perhettä – tärkeitä Jumalalle – rakkaita ja läheisiä – emme enää vihollisia; meikäläisiä ja muita, ei raja-aitoja eikä muureja.
Paavalin sanoin: ” Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista, ei suomalaista eikä afgaania, ei syyrialaista eikä irakilaista, ei venäläistä eikä ruotsalaista, ei somalia eikä sudanilaista ei…