11. sunnuntai helluntaista, Matt. 11: 20-24, Hans-Christian Daniel

Tämän päivän evankeliumi on rankaa tekstiä kuultavaksi. Eteemme vyörytetään liuta kaupunginnimiä. Niistä Jeesus lausuu aika kielteisiä asioita. Mikä on meidän sijaintipaikkamme yhteisönä, kaupunkina ja maana pelastuksen janalla? Voidaanko sijoita meidät tämän tekstin janalle: Voi sinua, Suomi! Voi sinua, Espoo! Voi sinua, Espoonlahti! Osuisiko näin erittelemätön arvio oikeaan vai asettuisiko saarnaaja näin vain kaikkien muiden yläpuolelle ja joutuisiko paitsioon?
Vanhan Testamentin tekstissä tänään juuri eritellään ja vältetään kaikkia koskeva kokonaistuomiota. Abraham käy sellaista kauppaa Jumalan kanssa, että zoomataan yhä lähemmäksi ja haetaan yhä pienempiä perusteita Jumalan vapauttavaan tuomioon eli turmion välttämiseksi, vaikka Abrahamin kokemukset juuri Sodomasta olivatkin pöyristyttävät.
Yleisesti puhutaan siitä, että Jumalan armo Kristuksessa on kristinuskon ydinsanoma ja Jeesuksen nimi merkitsee ”Herra Jumala pelastaa”, ”sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä”, niin kuin lausutaan Jeesuksen nimen perustelussa (Matt. 1: 21). Olemme niin tottuneet näkemään lempeän Vapahtajan hänen kutsuessaan syntisiä ja seurustellessaan heidän kanssaan. Hieman tämän tekstimme jälkeen Herramme lausuukin kuuluisan vapahtajakutsunsa: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” ( Matt. 11: 28-30). Mutta pelkistetysti tämän päivän evankeliumin mukaan hän joutuu aivan erilaiseen valoon: hän osoittautuu tuomariksi ja kiukkuiseksi, pettyneeksi tulenkivenkatkuiseksi saarnaajaksi. Tämän päivän Jeesuksen puheessa Voi sinua -huudot asettuvat riipaisevaan ristiriitaan vuorisaarnan vienojen autuaaksi julistamisten kanssa. Vaikeneeko tänään evankeliumin muuten niin lempeä ääni, joka lahjoittaa uskon ja välittää pelastuksen?
Nyt on syytä katsoa hieman tarkemmin. Kotiseuturakkaus ei sumenna Jeesuksen katsetta siitä, että hänen kotikaupunkinsa asukkaat tahtoivat kivittää hänet ja syöstä jyrkänteeltä kuolemaan, kun hän oli saarnannut Jesajan ennustuksen toteutuneen hänen toiminnassaan ja hänen persoonassaan. Jeesuksen lausuma tuomio ja kova puhe juontuvat siitä, että hänen kansalaisensa, aikalaisensa, leikkitoverinsa, naapurinsa kaikki tyynni olivat hylänneet hänet. Sensaatiohakuisesti eräät kulkivat hänen perässään, jotkut itselleen tehtävän ihmeen toivossa, mutta sitten kaikki hylkäsivät hänet peräti ristinkuolemaan. Katkera ja pettynyt mies puhuu kovia ja tylysti.
Mitä se meille? Me elämme kristillisessä maassa. Olemme vauvasta asti olleet kristityt. Pyhäkoulusta lähtien meille on opetettu, mitä on oikea ja mitä väärä. Mummo on jo sulkenut sielumme iltarukoukseen ja äiti laittanut enkelin viereen. Koulumatkallakin läsnä oleva Kristus on saattanut. Mutta miltä näyttää kristillisyytemme? Eräs Afrikan lähetyskentältä ensimmäisen kerran Eurooppaan saapunut matkalainen katseltuaan maanosamme jumalatonta menoa totesi, että teille pitäisi lähettää lähetyssaarnaaja. Saatamme uskoa, niin kauan kuin meille puhutaan kauniisti, säyseästi ja lempeästi ja elämme elämän myötämäkeä.
Miltä kristillinen elämämme näyttää, miltä tekomme näyttävät? Esimerkiksi avioerotilastomme osoittavat aikamme vakavimpiin tauteihin kuuluvan sydämen kovuuden olevan tavattoman laajalle levinneen. Ja kaikki tunnustavat, että avioeroissa eniten joutuvat kärsimään lapset, jotka itse asiassa ovat syyttömiä perheen hajottamiseen. Samalla voidaan puhua siitä, että olemme maailman luterilaisimpia maita ja jonkinasteisiksi uskoviksi lähes kaikki kansalaisemme itseään luonnehtivat. Elämme siis hyvin lähellä kristinuskoa. Maassamme läsnä olevan sanan ja sakramentin mukaan voidaan luonnehtia meitä Jeesuksen aikalaisiksi.
Mitä olemme tehneet yhdelle hänen vähimmistä veljistään, sen olemme tehneet hänelle, myös laiminlyöntimme kohdistuvat häneen. Lähisuhteessamme olevat lyönnit, sydämemme kovuus, rakastamatta jättämisemme: ne kaikki kohdistuvat Vapahtajaan ja lyövät hänet ristiin. Olemmeko lähellä kristinuskoa mutta kaukana Kristuksesta? Historiassa on nähty ja päivittäisissä uutisissa nähdään, että yhteisöt, kaupungit ja kokonaiset kansat saattavat elää harhassa noudattamatta ihmisyyden ääntä, joka kutsuu sääliin ja suvaitsemiseen.
Tämän päivän evankeliumi on kuin koivuherra lastenkammarissa. Kilttien lasten ei tarvitse pelätä sitä. Mutta estääkö rangaistuksen pelko ilkikurisuutta? Ihmiselämässä Jumala useasti käyttää vitsaa, jolloin ihminen vaikeroi. Herran pelko on viisauden alku (Ps. 111:10). Varsinkin vastoinkäymisten kohdatessa on pysähdyttävä kysymään syytä ja seurausta. Mielettömältä tuntuva sairastuminen on ymmärrettävä Jumalan puheena elämässä, jolloin rukousvoitto saattaa kuiskata toivorikkaana Mutta minä elän! Minun on opittava suostumaan ristiin ja vastoinkäymisiin, sillä ne valmentavat minua siihen, että viimeinen vastoinkäyminen, kuolema, on tie ylösnousemukseen ja ikuiseen elämään. Jos olen Kristuksen matkakumppanina, minua ei voi odottaa parempi kohtalo kuin Herrallani oli, ja tähän kohtalooni saan käydä Kristuksen kanssa. Se tulee Jumalan rakkaasta kädestä, ja hänen kädessään olen.
Jokainen toivoo turvallisuutta. Viisaalla varannolla pyritään ennakkoon hoitamaan kaikki mahdolliset turvajärjestelyt. Kaikkien sattumusten varalle on otettu vakuutuksia korvaamaan mahdollisia menetyksiä. Mutta kukaan ei voi vakuuttaa itseään sairautta, tyhmyyttä, aikaa, syntiä tai kuolemaa vastaan. Mahtavien tornien romahtaessa monet ihmiset etsivät suurempaa ja parempaa turvaa kuin mihin pystyy itse. Kuolinvuoteellaan eräs vanhus itki: Voi, miksi en ole tätä aikaisemmin etsinyt, miksi en kuunnellut enkä välittänyt siitä taivaallisesta sanasta, joka ohjaa kestävään Jumalan rauhaan: niin paljon turhaa olisi jäänyt pois ja olisin elänyt oikeaa elämää. Sain lohduttaa häntä sillä sanalla, että jo kaivatessasi olet jo itse olevaisen Jumalan kädessä, sillä armon ikäväsi on jo valonsäde hänen sydämeltään sinun sielullesi.
Tämän päivän aiheeksi on laitettu Etsikkoaikoja. Etsikko on ehkä hieman vieras sana, johon sisältyy etsimistä. Se merkitsee ensiksi vierailua tai käyntiä jonkun luona ja Jumalan tulo jonkun luo. ”Kahdella tavalla minä etsin valituitani, nimittäin koettelemuksin ja lohdutuksin” (Erkki Kaila). Ensimmäisen vuosikerran evankeliumissa kreikan alkukielessä puhutaan etsikosta tarkoittaen tarkastuksen aikaa (kairos tees episkopees Luuk. 19: 44), joka on tilaisuus sekä katsastukseen että paimentamiseen ja sellaisenaan myös huolenpitoon ja hoitoon. Siksi sanan merkitykseen kuuluu myös juuri tarjoutuva mahdollisuus jonkun asian toteuttamiseen. Se on siis avautuvan oven tai raottavan verhon hetki, joka suo mahdollisuuden.
Jumala lähettää meille jatkuvasti etsikkoaikoja, jatkuvasti hän vierailee luonamme ja katsastaa meitä. Hän tulee enkelien välityksellä, lähimmäisten kautta tarkastamaan kristityn kuntoamme ja uskon sekä rakkauden läpäise¬mää ymmärrystämme ja tajuntaamme. Hän tulee avuttoman lapsen muo¬dossa tai pulassa olevan naapurin hahmossa, hän tulee luoksemme murrosikäisenä, avuttomana lyttyyn lyötynä, vankina, väsyneenä, sairaana ja kiusattuna. Etsikkoaikoja eivät ole ainoastaan kansojen suuret vastoinkäymisten ajat tai hengelliset korkeasuhdanteet, vaan Kristuksen suoma etsikko eli Jumalan vierailu luonamme on myös arkipäivämme ja sen haasteet rakkauteen. Hän tulee koteihimme ja tarjoaa tilaisuutta avioliiton hoitoon ja rakkauden vaalimiseen. Tänään Vapahtajamme soimauksillaan pysäyttää meidät näkemään Jumalan suuret työt elämässämme ja Vapahtajan ihmeteot, joiden perusteella vielä elämme.
Nimensä mukaan Vapahtaja Jeesus Kristus vapauttaa meidän elämämme vaatimusten ahnaista äänistä ja oman itsemme toteuttamisesta toisten kustannuksilla. Hän verellään ja ruumiillaan puhdistaa sydämemme temppelin vääryydestä ja tekee siitä Jumalan hiljaisen läsnäolon huoneen, jossa Jumala on läsnä Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä. Hän avaa lukkoon lyötyyn elämäämme ristimuotoisen kanavan, joka yhdistää meidät Jumalaan, elämän antajaan, ja lähimmäiseemme. Hän tänään pyhällä sanallaan pysäyttää meidät ja muuttaa meidät avaamaan sydämemme ja kätemme lähimmäiselle, elämän kumppanille. Hänen sanansa antaa ymmärrystä ja oman tilanteen tajuntaa. Vapahtajana hän tänään pitää meille tulenkivenkatkuisen saarnan, koska hän tänään puhdista sydämemme, jotta eläisimme uskossa, toivossa ja rakkaudessa hänen läsnäolostaan; jotta usko näkyisi rakkaudessa. Aamen.