Elämme parhaillaan täällä Kuhmoisissa etsikkoaikaa. Yleisessä kielenkäytössä etsikkoaika viittaa viimeiseen mahdollisuuteen ja siihen tarttumiseen. Etsikkoaika valuu hukkaan, jos viimeinenkin mahdollisuus jätetään käyttämättä. En osaa sanoa, pitäisikö Kuhmoisissa juuri nyt toimia jossain maallisessa asiassa ripeästi, ettei etsikkoaika kulu loppuun. Mutta Jumalan edessä meillä on varmasti sekä jokaisella yksityisesti että kaikilla yhdessä etsikkoaika.
Jokainen päivä, tunti ja sekunti on meille etsikkoaikaa, koska elämme jatkuvasti elämän ja kuoleman rajalla. Emme tiedä, mitä seuraava hetki tuo mukanaan. Jokainen hetki voi olla viimeisemme, ja etsikkoaikamme voi päättyä täysin odottamatta.
Etsikkoaika ja samalla armon aika meillä on aina myös siksi, että Jumala koko ajan etsii meitä ja vetää luokseen.
Kristittynä eläminen on jatkuvaa etsikkoajassa elämistä – ja etsikkoaikaan tarttumista! Tartumme etsikkoaikaamme, kun elämme syntien anteeksiantamuksessa ja vastustamme syntiä Jumalan armon avulla.
Syntien anteeksiantamus on kristillisen uskon lähtökohta ja keskipiste. Kirkossakin on nykyään tapana puhua ihmisen rikkinäisyydestä ja eheytymisestä. Varmaan näin voidaan joskus menetellä, mutta on varottava ajautumasta sivuraiteille. Sillä eihän rikkinäisyytemme ole suinkaan varsinainen ongelmamme vaan syntisyytemme, emmekä me kaipaa eniten eheytymistä vaan syntiemme anteeksisaamista.
Meitä kutsutaan jatkuvasti tunnustamaan syntimme. Ja meille vakuutetaan aina uudestaan, että syntimme on sovitettu, ja saamme ne anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä! Syntien anteeksisaamisen julistusta seuraa sitten kehotus: mene äläkä enää syntiä tee! Varmasti jokainen syntinsä anteeksi saanut haluaakin taistella syntiä vastaan. Mutta synti riippuu meissä, ja joudumme tunnustamaan yhä uudelleen, että olemme jääneet tappiolle taistelussa syntiä vastaan. Silloin meillä ei ole taas mitään muuta mahdollisuutta kuin tunnustaa syntimme ja mennä Jeesuksen luo häneltä armoa ja anteeksiantamusta vastaanottamaan.
Me emme kuitenkaan välttämättä elä niin kuin todellinen kristitty eli Kristukseen uskova ihminen elää. Voi olla, että emme ole käyttäneet meille päivittäin annettua etsikkoaikaa ja olemme joutuneet eroon Kristuksesta. Ehkä olemme loitontuneet Kristuksesta jo kauaksi tai ehkä vasta pienen matkan päähän. Sellaisiakin ihmisiä epäilemättä löytyy, jotka eivät ole koskaan oppineet elämään kristityn elämää syntien anteeksiantamuksessa, vaikka heidät on lapsena kastettu Kristuksen yhteyteen. Jumala tietysti yksin arvioi ja tietää, kuka uskoo sydämessään Kristukseen ja kuka ei. Mutta on selvää, että yhä useammalta kastetulta lapselta riistetään mahdollisuus kasvaa Kristuksen tuntemiseen, kun kristillinen kasvatus jatkuvasti ohenee kansamme keskuudessa. Lisäksi yhä useampi lapsi jätetään kastamatta varsinkin suurissa kaupungeissa.
Jokaisella, joka elää – syystä tai toisesta – erossa Jumalasta, on Kristukseen turvaavan tavoin jatkuvasti etsikkoaika. Jumala etsii aina jokaista luomaansa ihmistä ja tekee kaiken mahdollisen, jotta ihminen pääsisi yhteyteen hänen kanssaan. Lisäksi Jumala antaa myös erityisiä etsikkoaikoja. Silloin Jumala aivan erityisellä tavalla ja erityisen voimakkaasti kutsuu ihmistä yhteyteensä.
Viisaudessaan Jumala tietää, millaisen etsikkoajan hän itse kullekin antaa. Jumala toimii jokaisen kohdalla parhaalla mahdollisella tavalla. Roomalaiskirjeessä sanotaan, että Jumalan hyvyys “johtaa meidät kääntymiseen” tai “vetää meidät parannukseen”, kuten vanhassa käännöksessä sanottiin. (Room. 2:4) Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Jumala kutsuu meitä luokseen vain kaiken sellaisen välityksellä, minkä me koemme hyväksi. Jumalan hyvyys johtaa meidät kääntymykseen, koska se on kaiken hänen toimintansa takana. Jumalan hyvyyttä ovat sellaisetkin elämässämme kohtaamamme asiat ja tapahtumat, joista me emme lainkaan pidä.
Kaikki sekin, minkä me otamme mielellämme vastaan, voi toki suunnata ajatuksemme Jumalaan, mutta eikö ole niin, että me pidämme osaksemme tullutta hyvää helposti itsestäänselvyytenä? Havahdumme huomaamaan, että asia ei ole näin usein vasta sitten, kun joudumme jostain luopumaan. Niinpä monen ihmisen etsikkoaika alkaa kärsimyksistä ja vastoinkäymisistä, jotka pysäyttävät hänet.
Etsikkoaika on joka tapauksessa aina havahtumisen ja pysähtymisen aikaa. Jos oman elämän tapahtumat eivät pysäytä ihmistä, niin Jumalan sana pysäyttää hänet. Silloinkin, kun etsikkoaika saa alkusysäyksen siitä, mitä ihminen kohtaa elämässään, hänen täytyy tulla Jumalan sanan pysäyttämäksi. Jumalan sana riisuu meidät paljaiksi kaikista harhaluuloistaja ja osoittaa, että olemme syyllisiä Jumalan edessä. Todellista kristillistä uskoa ei synny ilman, että ihminen pelästyy omassatunnossaan, kun hän näkee ansainneensa tuomion ja kadotuksen.
Menneinä aikoina synnintunto saattoi herätä nopeasti, yhdessä hetkessä, vaikka ihminen ei ollut ennen juurikaan miettinyt suhdettaan Jumalaan. Varmaan näin voi jonkun kohdalla vieläkin tapahtua, mutta tämä näyttää olevan kovin harvinaista. Etsikkoaika on nykyään usein monivaiheinen. Nuoremman polven kokemusmaailma on sellainen, että syyllisyys-kysymys saattaa tulla ajankohtaiseksi vasta pitkän prosessin jälkeen, kun ensin on käsitelty muita kysymyksiä. Jokainen, jota Jumala kutsuu, joutuu kuitenkin kohtaamaan enemmin tai myöhemmin syntinsä ja syyllisyytensä.
Nuoren voi olla vaikea nähdä, mikä on hänen asemansa pyhän Jumalan edessä. Mutta sokeita, aivan erityisen sokeita voimme olla myös me, joilla on ollut tapana käydä jumalanpalveluksessa ja jotka olemme ehkä jo pitkään osallistuneet seurakunnan toimintaan. Ehkä juuri me tarvitsemme Jumalan antaman erityisen etsikkoajan?
Itseensä tyytyväinen ihminen, jonka elämä näyttää ulkonaisesta moitteettomalta ja joka luulee omistavansa jotain Jumalan edessä, on sokeampi kuin kukaan muu. Ja juuri tällaisia me olemme ja juuri tällaisia meistä tulee, jos kirkko on meille tuttu paikka, mutta emme elä syntien anteeksiantamuksessa.
Olemmeko me tyytyväisiä itseemme? Ajattelemmeko me yksityisesti ja ehkä yhdessä, seurakuntana, että kaikki on hyvin emmekä tarvitse mitään? Ilmestyskirjassa puhutaan Laodikean seurakunnasta, jonka keskuudessa ajateltiin tähän tapaan, mutta jolle sanottiin: “Et tajua, mikä todella olet: surkea ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston.” (Ilm. 3:18) Sanotaanko näin meillekin?
Me olemme varmasti köyhiä mutta emme välttämättä kaksinkertaisesti köyhiä. Olemme köyhiä ja alastomia Jumalan edessä, mutta olemmeko myös hengessämme köyhiä? Vain hengessään köyhä eli sellainen, joka näkee ja tunnustaa köyhyytensä, voi tarttua etsikkoaikaansa.
Tarkasti ottaen “etsikkoaikaan tarttuminen” on harhaanjohtava ilmaisu. Hengessään köyhä kokee, että hänestä ei ole tarttujaksi, ja hänen täytyy jäädä odottamaan, että häneen tartutaan. Sekään, että “syntien anteeksiantamus on kristillisen uskon lähtökohta ja keskipiste”, ei pidä viime kädessä paikkaansa. Kristus, uskon alkaja ja täyttäjä, on kaiken lähtökohta ja keskipiste. Hän on se, joka tarttuu rakastavalla ja armahtavalla kädellään meihin köyhiin syntisiin.
Etsikkoaika valuu hukkaan, jos se ei johda pysähtymiseen ja havahtumiseen, mutta etsikkoajan tarkoitus toteutuu vasta sitten, kun Kristus armahtaa meidät. Me olemme synneillämme naulinneet hänet ristille. Me olemme kieltäneet hänet, Vapahtajamme ja ainoan Auttajamme, kun olemme olleet tyytyväisiä itseemme ja karttaneet totuutta. Mutta meillä on tänään etsikkopäivä ja pelastuksen päivä, sillä Kristus sanoo meille jokaiselle: Syntisi on sovitettu ja annettu anteeksi! Mene rauhassa, älä luota enää itseesi äläkä muutoinkaan syntiä tee!