Valkealan kristillisen kansanopiston 70-vuotisjuhlamessu
”Jumalan oman kansan historia osoittaa, että elämässä on aikoja, jolloin ihminen ja ihmisyhteisöt erityisesti joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen. Omiin kykyihin, ihmisviisauteen ja omaan erikoisasemaan luottaminen estävät usein näissä tilanteissa kuulemasta Jumalan ääntä ja noudattamasta hänen kutsuaan. Etsikkoaikaan pätee sana: »Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne» (Hepr. 3:15).”
Näin Evankeliumikirja kuvaa tätä sunnuntaita, jonka aiheena on ”Etsikkoaikoja” ja jolloin vietetään myös Valkealan kristillisen kansanopiston 70-vuotisjuhlaa.
”Elämässä on aikoja, jolloin ihminen ja ihmisyhteisöt erityisesti joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen.” Tällaisia etsikkoaikoja on Kymenlaaksossa ja Valkealan kristillisessä kansanopistossa ollut monia. Jo 1920- ja 1930-luvuilla syntyi ajatus oman herännäisopiston saamisesta näille seuduille. Kevättalvella 1939 tehtiin päätös opiston perustamisesta. Talvi- ja jatkosota katkaisivat valmistelut moneksi vuodeksi. Kevättalvella 1944, sodan vielä jatkuessa, päätettiin opiston rakentamisesta Valkealaan. Syksyllä 1945 opisto aloitti toimintansa väliaikaisissa tiloissa Valkealan kirkonkylällä. Vuonna 1949 opisto sijoittui Selänpäähän Hasulaan Saanjärven rannalle, kun uusi opistorakennus valmistui.
Tänään on juhlan ja kiitoksen aika. Lukemattomat nuoret ja aikuiset ovat saaneet opistosta tietoja ja taitoja sekä elämän eväitä opiskeluvuosinaan. Monille aika opistossa on ollut hyvin merkittävää. Tähän opistoperheeseen liittyy myös oma sukuni siten, että isäni sisko, kummitätini Auli Häkkinen (myöh. Eerola) opiskeli Valkealan kristillisessä kansanopistossa lukuvuonna 1950–1951.
Uskolliset ja sitoutuneet vastuunkantajat ovat olleet opistolle ratkaisevan tärkeitä. Erityisesti tänään muistamme opiston ensimmäistä ja pitkäaikaisinta johtajaa, rovasti Kalevi M. Nykästä. Hänen syntymästään tuli kesäkuussa kuluneeksi 100 vuotta. Sirkka ja Kalevi Nykänen olivat Valkealan kristillisen kansanopiston johdossa 33 vuotta. Vastuunkantajien joukkoon liittyvät lukuisat opiston ystävät ja tukijat, talkoolaiset, kannatusyhdistyksen jäsenet, luottamushenkilöt. Tähän joukkoon kuulun itsekin, kun toimin johtokunnan jäsenenä 1990-luvun lopulla. Suurin kiitos kuuluu ennen kaikkea Jumalalle. Opiston lippuvirsi sanoittaa sen oivallisesti: ”Soi, virteni, kiitosta Herran. Hän on hyvä, armollinen.” (Siionin virret 173:1).
Opiston etsikkoajat käytettiin oikein. Valkealan kristillinen kansanopisto sai syntynsä ja opistotoiminta alkoi. Seitsemän vuosikymmenen aikana on monesti uudelleen jouduttu tärkeiden ratkaisujen ja valintojen eteen. Viime vuosina ikäluokkien pieneneminen, julkisen talouden kiristyminen ja koulutuspoliittiset linjaukset ovat johtaneet koko kansanopistokentän suurten muutosten ja epävarmuuden keskelle. Näin on myös Valkealassa.
Juhlapäivän evankeliumissa Jeesus muistuttaa oikeiden ratkaisujen ja valintojen tärkeydestä. Hän mainitsee nimeltä kuusi kaupunkia. Kolme niistä, Tyros, Sidon ja Sodoma, ovat tuttuja Vanhasta testamentista. Tyros ja Sidon olivat nykyisen Libanonin alueeseen kuuluvia rannikkokaupunkeja. Ne kävivät kauppaa Välimerellä, menestyivät hyvin ja olivat siitä hyvin tietoisia. Asukkaat palvoivat omia jumaliaan. Sodoma oli samanlainen kaupunki. Se on tuttu Raamatun kuvaaman tuhon takia. Tämän päivän Vanhan testamentin lukukappale kertoo, että Sodomasta ei löytynyt kymmentäkään Jumalaan turvaavaa ihmistä.
Toinen kaupunkikolmikko on Korasin, Betsaida ja Kapernaum. Nämä kolme kaupunkia sijaitsivat Galilean maakunnassa, Gennesaretin järven pohjoisrannalla, noin 15 kilometrin säteellä toisistaan. Tämä oli Jeesuksen toiminnan ydinaluetta. Arkeologiset kaivaukset ovat osoittaneet Korasinin olleen aikanaan loistelias ja suuri kaupunki. Opetuslapsista peräti viisi, Pietari, Andreas, Filippus, Jaakob ja Johannes olivat kotoisin Betsaidasta. Sittemmin Pietarin kotitalo sijaitsi Kapernaumissa. Se oli myös Jeesuksen kotikaupunki koko hänen julkisen toimintansa ajan.
Jeesus sanoi, että jos muutosta ei tulisi, Korasinin, Betsaidan ja Kapernaumin tulisi käymään huonommin kuin pakanallisten Sodoman, Tyroksen ja Sidonin. Miksi Jeesus oli näin ankara kotiseutunsa kaupunkeja kohtaan? Siksi, että ne eivät olleet tunnistaneet etsikkoaikaansa, Jumalan puhuttelua. Niissä oli nähty paljon Jeesuksen ihmetekoja. Kapernaumissa Jeesus paransi halvaantuneen (Mk 2:1–12) ja herätti tytön kuolleista (Mk 5:35–43). Betsaidassa hän paransi sokean (Mk 8:22–26) ja ruokki viisituhatta miestä (Lk 9:10–17). Jeesus oli julistanut noiden kaupunkien kaduilla Jumalan ääretöntä armoa ja rakkautta. Esimerkillään ja opetuksellaan hän oli opettanut ihmisiä oman edun ajamisen sijasta rakastamaan toisiaan.
Kaikki tämä oli kuitenkin ollut turhaa. Kaupungit eivät ymmärtäneet omaa tilaansa. Ne eivät halunneet muutosta vaan antoivat elämän soljua vanhoissa uomissa. Itsekkyys ja oman edun tavoittelu jatkuivat. Matka kohti rappiota ja tuhoa jatkui ulkonaisesta rauhasta ja hyvinvoinnista huolimatta.
Lopulta noille kaupungeille tapahtui Jeesuksen ennustuksen mukaisesti. Kapernaumista on nykyisin jäljellä kappale synagogan lattiaa ja muutama kaatunut kivipylväs. Korasinin rauniot löytyivät joitakin vuosikymmeniä sitten Kapernaumin luoteispuolelta, rauniokummusta. Betsaidasta tiedetään vain, että se on sijainnut lähellä paikkaa, jossa Jordan laskee Gennesaretin järveen. Vastaavasti Tyros ja Sidon taas ovat tänäkin päivänä suuria, eläviä kaupunkeja nykyisen Libanonin alueella.
Jeesus nosti esille oman aikansa ihmisten paatumuksen. Kaupunkien asukkaat olivat saaneet kuulla, mikä Jumalan tahto on. Heitä oli kehotettu parannukseen, mutta he eivät katsoneet parannusta tarvitsevansa. Jeesuksen sanat kaikuivat kuuroille korville. Jumalan oman kansan historiassa yksityiset ihmiset ja koko kansa joutuivat valitsemaan tien, jota kulkea. Itsekkyys ja omahyväisyys kuitenkin johtivat väärään valintaan. He sulkivat sydämensä Jumalan sanalta ja torjuivat Jumalan kutsun. He luulivat selviävänsä omin voimin, ilman Jumalaa.
Herramme vakavien sanojen ääressä vietämme tänään juhlaa. Miten Vapahtajamme tänään arvioisi meitä ja meidän yhteisöjämme? Kaikkina aikoina ihmistä ja hänen yhteisöjään uhkaa vaara ajautua harhaan. Usein sitä ei ole helppo tunnistaa ja myöntää. Vastuu on meillä jokaisella. Emme voi ulkoistaa omaa vastuutamme joillekin toisille. Herramme kutsuu meitä kaikkia henkilökohtaisesti parannukseen. Hän varoittaa meitä paatumasta, koska hän rakastaa meitä.
Omilla voimillamme emme pysty elämäämme parantamaan. Kirkkomme tunnustuksen mukaan parannus ei ole muuta kuin katumusta synnin vuoksi sekä samalla kuitenkin uskomista Kristuksessa meille valmistettuun armoon. Etsikkoaika valuu hukkaan, jos se ei johda pysähtymiseen ja parannukseen, mutta etsikkoajan varsinainen tarkoitus toteutuu silloin, kun Kristus armahtaa meidät. Valkealan opiston juhlasalin suuri puinen risti on tästä merkkinä. Se julistaa opiston tärkeintä viestiä: Kristus armahtaa. Hän armahtaa sen, joka ei itse kykene omaa elämäänsä parantamaan. Hän armahtaa sen, joka tuntee itsensä uskossaan heikoksi ja elämässään epäonnistuneeksi. Hän armahtaa syntisen ihmisen. Opiston lippuvirren sanoin: ”Soi, virteni, kiitosta Herran. Hän aivan on ihmeellinen, Kun suurinta syntistä armahtaen Hän, laupias, lahjana kerran Suo rauhansa taivaallisen.” (Siionin virret 173:6).