Eilen vietimme tässä kauniissa ja kotoisassa Tuiran kirkossa Suomen Merimieskirkko ry:n kesäjuhlaa. Oman tervehdyksensä tuonut Oulun piispa Samuel Salmi pohti, eikö vanha latinankielinen tunnuslause merenkulun välttämättömyydestä – siis tuo ”navigare necesse est, vivere non necesse est” eli “merenkulku on välttämätöntä, elämä taas ei” – ole varsin kylmää ja kovaa puhetta. Päädyttiin toki lopulta siihen, että kyllä se eläminenkin on olennaisen tärkeää, siinä sykkii itse elämä.
Vähän samoin voisi ajatella, että onko päivän evankeliumitekstikin (Matt. 25: 14-30) kylmää puhetta. Eikö tämän päivän kaikkien tulos- ja tehokkuuspaineiden alla kärvistelevä ihmispolo saa rauhaa ja levähdystä edes itse Jumalalta, kun tällaisilla tuotto-odotuksilla meitä ihmisiä piinataan?
Halusin asettua hetkesi vertauksen rikkaan miehen asemaan. Ajattelin panna rekrytointi-ilmoituksen, että löytäisin juuri oikeat palvelijat näihin kolmeen eri tehtävään.
Viiden talentin palvelijalta vaatisin ainakin seuraavia ominaisuuksia: kielitaitoinen, vahva verkostoituja, globaalisti orientoitunut, muutoskykyinen ja nopeasti eri toimintaympäristöihin sopeutuva, kyky tehdä nopeita ratkaisuja, korkea stressin sietokyky, kokemusta innovaatio-laboratorioista ja start-up yrityksistä, sosiaalisen median ja markkinoinnin taitava hyödyntäjä.
Kahden talentin palvelijalta saattaisin odottaa vähintään kohtuullisia kommunikaatio- ja vuorovaikutustaitoja, riittävää harkintakykyä ja kykyä pitkäjänteiseen työskentelyyn, kykyä tunnistaa vahvuudet ja keskittää tuottava toiminta tunnistetuille parille osaamisalueelle, hyvät projektinhallinta- ja esimiestaidot.
Ja yhden talentin palvelijalta uskaltaisin odottaa luotettavuutta, vakautta ylläpitää vahvuudet, hyvää harkintakykyä, ehkä ehdotonta lojaaliutta.
Tunnistiko itsesi joko viiden, kahden tai yhden talentin palvelijaksi? On paljon mahdollista, että jotkut meistä kokivat omaavansa kaikkien kolmen palvelijan ominaisuuksia. Itselleni tuntui kuitenkin tuo yhden talentin palvelijan kuvaus sopivan helposti. Ja kun oikein tarkkaan ajattelen, niin tuntuu helpolta ymmärtää myös tuon yhden vaivaisen talentin laittamista varmaan talteen, siis maahan kätkemistä.
***
Pelokkaan yhden talentin palvelijan osaan on helppo asettua, kun katsomme maailman menoa ympärillämme. Näytämme elävän yhä monimutkaisemmaksi ja sekavammaksi käyvän maailman keskellä? Nyt kyseenalaistetaan sellaisiakin arvoja ja periaatteita, joita olemme oppineet pitämään annettuina ja muuttumattomina. Toisen maailmansodan jälkeinen rauhanaika – ainakin omassa maanosassamme ja pohjois-Amerikassa – ja saavutukset kansainvälisissä sopimusneuvotteluissa: kuten YK:n uusi kehitysohjelma Agenda-2030 tai Pariisin ilmastosopimus näyttävätkin olleen vain hauras kupla, joka on nyt puhjennut. Viimeisten raporttien mukaan maailman nälkäisten määrä on taas lähtenyt kasvuun, ilmastonmuutoksen seurauksena kuivuus koettelee eteläistä Eurooppaa ja itä-Afrikkaa ja ihmisten ja valtioiden välinen eriarvoisuus on lisääntynyt.
Maailman kymmenen rikkainta ihmistä omistaa enemmän kuin puolet koko maailman väestöstä: puhutaan äärimmäisestä rikkaudesta. Samaan aikaan kun voimme todeta maailman pienenevän ja eri kansakuntien tulevan lähemmäksi toisiaan, olemme voineet todistaa myös vastakkaisten äänien vahvistumisen. Omien etujen korostaminen, meidän maa ensin ja kaupallisen hyöty-ajattelun tunkeutumisen liki kaikkeen inhimilliseen elämään näyttävät sanelevan tahdin.
Eikö tällaisen sekasorron keskellä olisi varsin luonnollista pystyä ainakin pysäyttämään tällainen kehitys ja pyrkiä kohti tilaa, joka vallitsi ennen tätä kaoottista maailmaamme? Silloin siis kätkemme edes sen jäljellä olevan hyvä maahan. Mutta silloin emme taida puuttua niihin syihin, jotka juuri aiheuttavat eriarvoisuutta, köyhyyttä ja uhkaavat elinympäristöämme ja luonnon monimuotoisuutta. Maahan kätkijä luottaa, että pitäytymällä vanhaan pidetään ongelmat hallinnassa. Mutta todelliset ratkaisut edellyttävät jotakin uutta, ei pitäytymistä vanhaan.
***
Eiköhän ole niin, että eriarvoisuuden vähentäminen, nälän ja köyhyyden poistaminen, elävän ekosysteeminen säilyminen ja ihmisarvoisen elämän takaaminen kaikille edellyttävät radikaalejakin muutoksia asenteissamme, ajattelu- ja elintavoissamme, ja jopa muutoksia vallitseviin valtarakennelmiin. Maahan kätkeminen, siis pään paneminen pensaaseen, ei voi olla ratkaisu. Tarvitaan jotakin uutta ja enemmän. Tarvitaan siis vähintään 1+1 talenttia, aina tietysti parempi jos 2+2 tai jopa 5+5 talenttia.
Jürgen Moltmans, saksalainen teologi, kuvaa mielestäni hyvin tuota jotakin uutta, uutta ajattelutapaa. Hän leikittelee englanninkielisillä sanoilla poverty ja property, siis köyhyys ja omaisuus. Moltmansin mukaan köyhyyttä ei voiteta hankkimalla sen tilalle paljon omaisuutta. Ainoastaan hankkiutumalla eroon riippuvuudesta ja turvallisuuden tunteesta, jota aineellisen omaisuuden haaliminen saattaa tuottaa, voi vapautua rakentamaan elämäänsä uusien periaatteiden perustalle. YK:n asiakirjoissa puhutaan monesti käsitteestä ”freedom from want” eli vapautumista omistamisen tai hallitsemisen himoitsemisesta ratkaisuna mm. luonnon antimien kohtuulliseen ja kestävään käyttöön tai resurssien tasapuolisempaan jakamiseen.
Moltmans uskoo, että muutos lähteekin yhteisöistä ja yhteisöllisyydestä, jossa vallitsee keskinäisen huolehtimisen ja yhteisvastuun henki. Paikalliset pienyhteisöt tarjoavat jäsenilleen aktiivisen osallistumisen mahdollisuuden. Niissä ihmiset pystyvät ja pääsevät myös tuomaan kykynsä ja taitonsa mukaan yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Sen sijaan päätöksenteko, joka on kaukana näistä pienyhteisöistä uhkaa lopulta passivoida ihmiset.
Minäkin uskon muutokseen, joka lähtee alhaalta ylös, pien- ja paikallisyhteisöistä ylöspäin aina valtakunnan ja miksei lopulta jopa EU-tason päätöksentekoon. Jeesus-vertaus sinapinsiemenestä on rohkaiseva: alkuun hyvin pienestä kasvaa lopulta tosi suurta ja merkittävää. Silloin se, miten pienestä lähdettiin liikkeelle ei ole ratkaisevaa: pienikin alku saa vain yhä suurempia vaikutuksia; vaikka joskus vaatien pitkänkin ajan.
Näen rohkaisevia esimerkkejä omasta lähiyhteisöstäni Merimieskirkosta, kuinka sen historian eri aikakausina ihmiset ovat rohkeasti etsineet uusia ja radikaalejakin ratkaisuja. Sigfrid Sirenius perusti ensin Antwerpenin satamaan Suomen Merimieslähetysseuran toimipisteen, siirtyi Lontooseen ja toi sieltä Suomeen settlementti-aatteen, eli kristillistä työväenliikettä lähellä olevan sivistys- ja kansanliikkeen. Merimieskirkon työ täällä Oulussa lähti myös liikkeelle paikallisen yhteisön visiosta: Oulun laivanpäällikköyhdistys rakennutti lukusalin, jonka se luovutti vuonna 1912 merimieskirkon käyttöön.
***
Päivän evankeliumitekstin vertaus pakottaa meidät myös kysymään, olemmeko me kirkot ja kristittyjen yhteisöt maahan kätkijöitä, ennallaan säilyttäjiä vai tuotammeko lisää talentteja, saammeko aikaan muutosta? J. Moltmans varoittaa juuri kirkkoja ja kristillisiä yhteisöjä muuttumasta vain sisäänpäin katsoviksi liturgia-kulttiyhteisöksi. Silloin ne vain näivettyvät, eivätkä puhuttele tai luo uutta mielekästä sisältöä ihmisten elämään.
Elävän kirkon ja kristillisen yhteisön täytyy huomioida kaikki nämä ulottuvuudet: se on oltava diakoninen, messiaaninen ja ekumeeninen. Merimieskirkon nykyisessä strategiassa koetamme tavoittaa tätä lupaamalla, että Merimieskirkko kulkee ihmisten kanssa ja rinnalla niin ilossa, surussa kuin tavallisessa. Jälkimmäisellä viitataan juuri hyvin arkisiin kohtaamisiin. Kristillinen ja kristityn usko ei jää vain juhlaviin sakraalitilaisuuksiin, vaan se vaikuttaa, luo sisältöä ja merkityksiä koko inhimillisen elämän kaikille osa-alueille.
Europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari mainitsi eilen päiväjuhlassa Mikael Agricolan ja hänen työnsä suomenkielen ja suomenkielisen raamatun aikaansaamiseksi. Reformaatio 500 vuotta sitten ja Agricolan työ Suomessa merkitsivät huimaa muutosta. Kansan lukutaito sekä Raamatun lukeminen ja tulkinta omalla äidinkielellä olivat merkittävä yhteiskunnallinen, kielipoliittinen ja silloisen katolisen kirkon valtarakennelmia horjuttava ja uhmaava teko.
Mikä on kirkon ja muutoksenteon laita tänä päivänä? Isä-Edward, katolisen merimieslähetyksen pitkäaikainen pappi Gdyniassa, Pohjois-Puolassa murehtii paraikaa sitä, että hänen kirkkonsa ei ota Puolassa vahvemmin kantaa Laki ja oikeudenmukaisuus -puoluevetoisen hallituksen toimintaan. Me taas voimme olla Suomessa iloisia mm. arkkipiispamme Kari Mäkisen ulostuloihin rasismia ja maahanmuuttokielteisyyttä vastaan. Kirkkojen ja kristittyjen yhteisöjen vastuu on tuoda heikkojen ääni kuuluville ja puolustaa ihmisoikeuksia, ihmisarvoa, kohtuullisuutta, yhteisvastuuta ja välittämistä toisesta.
***
Mitähän Jeesus tänään vertauksellaan tarkoitti?
Ensinnäkin, että meillä kaikilla on velvollisuus laittaa ja antaa meille annetut lahjat ja kyvyt käyttöön. Onkin hyvä muistaa, mistä myös lahjamme ja taitomme olemme saaneet. Sigfrid Sireniuksen ”Ihmisiä, joilta sain”-kirjan ensimmäisillä sivuilla on raamatunkohta Paavalin 1. kirjeestä Korintin seurakunnalle: ”Kuka antaa sinulle erikoisaseman? Onko sinulla mitään, mitä et ole saanut lahjaksi? Jos kerran olet saanut kaiken lahjaksi, miksi ylpeilet niin kuin se olisi omaa ansiotasi?”
Toiseksi, Jeesuksen vertaus on myös selvä poleeminen kannanotto juutalaisrabbien perinnäissääntöihin, jonka mukaan toisen huostaan antaman rahan kätkeminen maahan oli täysin hyväksyttävää. Samalla se vapautti myös kaikesta vastuusta tästä huostaan jätetystä rahasta. Tätä vastaan Jeesus asettui jyrkästi: Jumalan antamia lahjoja ja kykyjä ei voi jättää käyttämättä ja sen myötä yrittää vapautua vastuusta. Meitä kutsutaan olemaan maan suola ja valo, olemaan se joukko, joka saa aikaan muutosta parempaan.
Kolmanneksi, Jumala ei ole kuitenkaan odotuksissaan meitä kohtaan kohtuuton. Evankeliumitekstissä selvästi sanotaan, että mies antoi palvelijoille eri määrän talentteja hoitoon, kullekin hänen kykynsä mukaan. Meitä ei siis piiskata tuottamaan tulosta, joka on yli kantokykymme tai taitojemme.
Ja lopuksi haluan uskoa, että vertauksen mies, siis kaikkivaltias Jumala, ei katoa ulkomaille jättäen meidät palvelijat yksin selviytymään lahjojemme ja kykyjemme kanssa. Uskon, että Jumalamme on läsnä kaiken aikaa myös tukien, rohkaisten ja kannustaen meitä elämään rohkeasti ja tulemaan muutoksentekijöiksi, kullekin annettujen voimavarojen ja kykyjen mukaan.