[Saarna elämän matkalla olevien messussa]
Rakkaat pyhiinvaeltajat, vaeltava Jumalan kansa,
tuntuu mukavalta nähdä teitä tänään tuomiokirkossa. Kun edellisen kerran sain mahdollisuuden saarnata täällä, kirkko oli tyhjä. Ajat eivät vieläkään ole helpot, kärsivällisyyttämme ja luottamustamme koetellaan taas. Pohjalle on menty ja alkaa jo väsyttää. Mutta onneksi toivoa silti on. Konkreettisesti sitä tuovat nyt rokotteet.
Voisiko koko maailma nousta? Miten osaisimme pitää kaikki mukana? Riittääkö rokotteita kaikille? Luettu raamatunteksti ei erottele, sen toistuva me-muoto on velvoittava ja sulkee yhteyteen kaikki.
Pyhiinvaeltaja, joka paitsi vaeltaa läpi maailman, myös siunaa ja kantaa sydämessään ihmisiä halki maailman. Tähän ohjaa pyhiinvaeltajan vakaumus: ”Hänen välityksellään on kaikki luotu” ja ”hänen luokseen olemme kaikki matkalla”.
***
Tämän kesän ajan tuomiokirkon suojissa pyhiinvaelluskeskus on ollut erilaisten elämänmatkalaisten koti ja turvasatama. Se on toiminut lähtöpisteenä matkoille lähiseudun poluille sekä matkalle omaan sisimpään.
Samaan aikaan, kun tämä keskus on Suomen ensimmäinen, vaeltaminen pyhille paikoille on ikiaikainen tapa olla maailmassa. Emme ole tällä käytävällä ensimmäisiä vaeltajia. Täällä ovat kulkeneet lukemattomat rauhaa kaipaavat pyhiinvaeltajat ennen meitä.
Raamatussa on monia erilaisia matkakertomuksia. Jumalan kansa on ymmärtänyt itsensä vaeltavaksi kansaksi ja apostolien teoissa Jeesuksen seuraajat kutsuvat toisiaan ”sen tien kulkijoiksi”. Kirkko tekee matkaa läpi maailman sivun. Matkaa ei tehdä yksin, seuralaisena on Kristus. Hän, joka on tie, totuus ja elämä.
***
Elämän matkalla teemme matkaa kohti itseä, kohti toisia ihmisiä – kohti Jumalaa. Matkanteosta kertoo myös luettu korinttolaiskirjeen katkelma: ”Hänen luokseen olemme matkalla”.
Sanat osuivat aikanaan jännitteiseen tilanteeseen. Kaksi tuhatta vuotta sitten Korintton seurakunta etsi ristiriitojen keskellä oikeaa tapaa elää kristittyinä. Silloin kyse oli epäjumalille uhratun lihan syömisestä.
Ristiriidoista ja jännitteistä emme ole päässeet. Nyt meitä kalvavat toisenlaiset kysymykset, mutta yhtä kaikki, tänäänkin vaeltava Jumalan kansa etsii oikeaa tapaa elää kristittynä.
***
”Tämä maailma on mennyt ihan sekaisin”, totesi naapurini, kun vaihdoimme postilaatikolla kuulumisia lämpimänä ja kauniina kesäiltana.
Viime päivien korona- ja ilmastouutisia seuratessa moni meistä on tuntenut samaa epätoivoa: maailma on mennyt ihan sekaisin. Ehkäpä se on yksi syy, miksi olet tänään kirkkoon tullut? Etsit rauhaa ja levollisuutta kohisevan ja toisinaan kaoottiselta tuntuvan maailmanmenon keskellä? Kenties kaipaat Jumalan kosketusta niin kuin janoinen maa vettä.
Ihmisen elämän matkalle kuuluu erilaisia vaiheita, on lempeitä tuulia ja aurinkoisia keitaita, mutta moni meistä tuntee myös pimeän yön. Pimeästä yöstä kirjoitti myös 1500-luvulla elänyt mystikko Ristin Johannes. Yö voi olla vaikea ja silti on kuljettava eteenpäin. Ristin Johannes uskoi, että pimeyden toisella puolen on valoa.
Viime päivien uutiset ovat vieneet meidät yhteiseen planeetan pimeään yöhön. Ilmastoraportti kertoo, miten meidän ihmisten toimista johtuen ilmasto on muuttunut. Maapallo kuumenee. Tuhoa aiheuttavat sääilmiöt ovat lisääntyneet. Muutos näkyy maalla, merissä ja ilmakehässä. Arktisella alueella ilmasto lämpenee jopa kaksinkertaisella vauhdilla. Muutokset ovat ennennäkemättömän laajoja ja nopeita. Monet peruuttamattomia.
Rakkaat kristityt, Jumalan luoman maailman tila on vakava. Luonto köyhtyy ja monet lajit katoavat meidän itsekkään elämäntapamme seurauksena. Olemme oppineet täyttämään kaipaustamme ja elämän katovaisuutta tavaroilla ja elämyksillä. Olemme käyttäneet luonnonvaroja itsekkäästi. Luonto ei kestä elämäntapaamme.
Olemmeko ymmärtäneet väärin paikkamme maailmassa?
Meidän tulee pysähtyä, nähdä toisin ja rukoillen etsiä uutta suuntaa.
***
Ristin Johannes uskoi, että pimeyden toisella puolen on valoa. Ilmastoraportin valo on se, että me tiedämme ratkaisun avaimet: päästöjä vähentämällä ja hiilidioksidia sitomalla voimme vaikuttaa tilanteeseen. Valoa tuo myös se, että monia toimia tehdään jo. Oman elämäntavan muuttaminen tuntuu kuitenkin ainakin minusta hankalalta ja etuoikeutetusta asemasta luopuminen on vaikeaa. Siksi tarvitsemme rukousta, siksi me kokoonnumme tähänkin messuun ja etsimme kestävää tietä eteenpäin.
Yhdessä keskinäisessä vapaudessa ja ahdingossa me voimme oppia tuntemaan lahjamme ja puutteemme – ja kykenemme myös muutokseen.
Meillä ei ole selkää opasta, mutta usko antaa suunnan. Kristityn sydämen ja katseen tulee olla suunnattuna heikoimpiin. Jumala on erityisesti siellä, missä on puutetta ja kärsimystä. Myös ilmastokriisi koskettaa eniten heitä, joiden elämä on ennestään haurasta ja joilla on kaikkein vähiten mahdollisuuksia vaikuttaa siihen. Yhdessä meidän tulee murtaa rakenteita, jotka painavat ihmistä alas.
Sama koskee kaikkea Luojan luomaa. Franciscus Assisilaisen sanoin, kaikki Luojan luomat ovat meidän sisariamme ja veljiämme.
Matkaystävät, kristityn tehtävä on julistaa kokonaisvaltaista pelastusta Kristuksessa. Hyvä sanoma kuuluu kaikille luoduille (Mark. 16:15). Ihmiskunnan kohtalo on sidottu maan hyvinvointiin. Olemme toisistamme riippuvaisia ja elämä toteutuu suhteessa tosiin.
Uudenlainen elämäntapa ei tarkoita vain luopumista. Elämän yksinkertaistaminen vahvistaa meidän yhteyttämme toisiimme ja kaikkiin luotuihin. Elämä kirkastuu, kun turhaa riisutaan pois. Silloin voimme tunnistaa kaipauksemme ja kuulla myös Jumalan äänen. Ymmärrämme, että rauha ei tule ulkopuolelta. Se odottaa sisällämme. Se odottaa, että antaisimme sille tilaa ja päästäisimme sen valaisemaan koko elämäämme.
Hiljaisuudessa ja yksinkertaisuudessa löydetty rauha ja vapaus taas auttavat meitä elämään hetkessä ja toimimaan rohkeasti Jumalan käsinä.
Luonnossa Jumalan syleilyssä kulkiessa huomaamme, miten se tekee meistä kokonaisia ja myös vahvistaa toivoamme. Hiljaisuus, rauha ja yhteys luontoon synnyttävät meissä kiitollisuuden ja kunnioituksen – aivan niin kuin täällä holvien suojissa myös luonnossa voimme kokea Kristuksen parantavaa läsnäoloa.
Pieni pyhiinvaelluskeskus täällä kirkossa on tärkeä. Se on hiljainen huokaus ja konkreettinen toimenpide kokonaisvaltaisen uskontulkinnan ja ehyen elämän puolesta.
***
Kun tuntuu, että maailma on mennyt ihan sekaisin, tarvitsemme toivoa. Luottamusta siihen, että kaiken pimeydenkin keskellä Jumala on. Meitä ennen vaeltaneet ovat kokeneet, että Jumala kulkee mukana pimeässä yössä ja on läsnä autiomaakokemuksessa. Se voi olla alku uudelle, paikka jäsentää elämän suuntaa uudestaan: ”Katso, minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa. Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle.” (Jes. 43:19)
Jumalan huolenpito ulottuu koko hänen luomaansa maailmaan – niin kuin hän ei hylkää ihmistä, eikä hän hylkää myöskään maailmaansa.
Korinttolaiskirjeen lausahdus osoittaa missä kulkee toivottomuuden ylittävä tie: ”Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla”. Kyse on matkasta alkuperäiseen yhteyteen, kristityn elämäntapaan, jossa ymmärrämme ihmisen ja maan pelastuksen olevan sidoksissa toisiinsa.
Korinttolaiskirjeen näkymä on yliajallinen. Ihmisen taival on viime kädessä kuin päättymätön kotimatka. Elämän ja matkan kuluttamaa on vastassa ”Hän”.
Silloin, kun väsymys painaa ja maailman muutos uuvuttaa, voit luottaa: Kristus on lähellä. Matkalla ”murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.”
Ota sauva käteen, lähde rohkeasti liikkeelle. Niin kauan kun maailmassa on sovituksen pyhiinvaeltajia, ihmisiä, jotka laittavat elämänsä alttiiksi, niin kauan on toivoa.