Kerrotaan, että viime vuosisadalla elänyt tunnettu saarnamies Aku Räty tapasi kerran junassa toiseen uskonsuuntaan kuuluneen miehen. Tämä alkoi keskustella Akun kanssa perimmäisistä kysymyksistä ja ilmoitti omana näkemyksenään, että Aku ei pääse taivaaseen. Aku ei halunnut ryhtyä riitelemän ja huokaisi mielessään ylöspäin etsien oikeita sanoja. Aku totesi: “Vai on siellä taivaassa remontti?” Kun mies kysyi: “Mikä remontti?”, Aku vastasi: “No, kun on ruvettu siirtelemään vanhoja ovia ja tekemään uusia. Ennen oli Kristus ovi, mutta nyt olette te.”
Samanlainen remonttimies oli myös päivän evankeliumin fariseus. Hän oli varma omasta vanhurskaudestaan eli siitä, että hän kelpaa Jumalalle ja pääsee taivaaseen. Sen sijaan taaempana seisseeltä publikaanilta hän oli valmis sulkemaan taivaan oven. Jeesus kuitenkin sanoo, että näistä kahdesta publikaani olikin se, joka lähti temppelistä vanhurskaana, Jumalalle kelpaavana.
Törmäämme usein fariseuksiin, kun luemme Raamattua tai kuulemme täällä kirkossa Jumalan sanaa – niin usein, että joutuu kysymään, miksi fariseuksista puhutaan hämmästyttävän paljon evankeliumeissa? He olivat Jeesuksen vastustajia ja ovat sen vuoksi usein esillä Raamatun lehdillä, mutta en usko, että tämä on ainoa ja perimmäinen syy. Eiköhän kysymys ole siitä, että törmäämme fariseuksiin Raamatussa siksi, että törmäämme fariseuksiin jatkuvasti myös elävässä elämässä. Raamattu haluaa opettaa meille, millaisia fariseukset ovat, ja haluaa opastaa meitä kohtaamaan nykyajan fariseukset.
Tätä tarkoitusta palvelee myös päivän evankeliumin klassinen kertomus. Mieti mielessäsi, kumpaan rukoilijaan samaistuit, kun kuulit sen. Me kaikki samaistumme luonnostamme publikaaniin. Hän on sympaattiselta vaikuttava henkilö, joka synnyttää meissä myönteisen mielikuvan. Fariseukseen sen sijaan emme halua samaistua. Onhan hän ikään kuin kertomuksen konna, omahyväinen ja itseriittoinen ihminen, jonka kanssa emme tahtoisi olla tekemisissä.
Emme kuitenkaan voi välttää fariseusten seuraa, vaikka niin ehkä kuvittelemme. Sillä emme voi mitään sille, että meidän on oltava tekemisissä itsemme kanssa. Jos tutkimme itseämme, kuten meitä tänään kehotetaan tekemään, jokainen meistä löytää nykyajan fariseuksen hyvin läheltä: törmäämme häneen itsessämme. Päivän evankeliumi haluaa ohjata meidät näkemään ja kohtaaman itsemme sellaisina kuin olemme. Tarkoitus on, että samaistumme kertomuksen fariseukseen emmekä ryhdy arvioimaan lähimmäistemme farisealaisuutta.
Farisealaisuus ilmenee lukemattomilla eri tavoilla. Meistä ei ehkä löydy ketään sellaista, joka Akun Rädyn matkatoverin tavoin katsoo itsevarmasti voivansa sulkea toisilta taivaan oven. Mutta omanlaisiamme fariseuksia mekin itse kukin olemme, ja oma farisealaisuutemme paljastuu meille vain Jumalan sanan valossa.
Pohjimmiltaan farisealaisuudessa on aina kysymys siitä, että ihminen kuvittelee voivansa määritellä itse itsensä ja samalla myös Jumalan ja suhteensa häneen. Me emme kuitenkaan voi määritellä Jumalaa, vaan Jumala määrittelee meidät. Vain hän tietää, millaisia me olemme. Kertomuksen fariseus oli rukoilevinaan Jumalaa, mutta todellisuudessa hän ilmaisi määrittelemälleen Jumalalle eli viime kädessä itselleen tyytyväisyytensä siitä, millainen hän oli omasta mielestään.
Luther sanoo, että “olla Jumala on antaa, ei ottaa” eli me emme voi antaa Jumalalle mitään, vaan ainoastaan ottaa vastaan hänen lahjojaan. Farisealaisuudessamme me kuitenkin kuvittelemme, että se ajallinen hyvä, mitä meillä on, ei olekaan pelkkää lahjaa, vaan se kuuluu meille ja olemme sen ansainneet. Emme silloin anna Jumalan olla Jumala, kaiken antaja. Vielä enemmän me halveksimme Jumalaa, kun Kristus, se ovi, jonka hän on avannut taivaaseen, ei kelpaa meille. Fariseus haluaa avata oman oven taivaaseen, olla itse itselleen ovi.
Meidän ei tarvitse pitää itseämme täydellisinä ollaksemme fariseuksia, eikä armo ole fariseukselle välttämättä vieras sana. Fariseus ei kuitenkaan ymmärrä, mistä Jumalan armossa on pohjimmiltaan kysymys, koska armo on hänelle itsestään selvä asia. Fariseus ajattelee, että armo kuuluu hänelle, että hän ei ole tehnyt mitään anteeksi antamatonta ja että hän voi ottaa armon vastaan noin vain. Näin hän armahtaa itse itseään ja antaa itse itselleen anteeksi.
Toisin kuin fariseus kertomuksen publikaani oli joutunut tutkimaan itseään. Häneenkin meillä on toki lupa samaistua, ja siihen päivän evankeliumi haluaa meitä myös ohjata, kunhan vain olemme ensin samaistuneet fariseukseen. Kunpa mekin olisimme samalla tavoin rehellisiä Jumalan edessä kuin publikaani, sillä juuri sitä Jumala meiltä odottaa. Publikaanilla ei ollut mitään tekemistä silloisen fariseusten puolueen kanssa, mutta sydämessään hänkin oli omalla tavallaan fariseus kuten me nykyajan fariseukset. Kun tämä oli paljastunut hänelle ja hän ymmärsi, ettei hän voi olla vanhurskas eikä kelvata Jumalalle, vaikka kuinka yrittäisi, hän rukoili: “Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.”
Publikaanille armo ei ollut itsestäänselvyys. Publikaani ei rukoillut tietäen jo etukäteen, että hänet armahdetaan, vaan hän jätti itsensä Jumalan käsiin, ja Jumalan asiaksi jäi, antaako hän armonsa vai ei.
Jumalan armo ei ole itsestään selvä mutta kylläkin varma asia. Tästä puhui päivän epistola, jossa sanottiin: “Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.” Me emme ymmärrä koskaan loppuun asti sovituksen salaisuutta, mutta jokainen ihminen tajuaa tai vaistoaa hämärästi syvällä sisimmässään, että synnin ja syyllisyyden ongelmaan ei ole mitään helppoa ratkaisua. Jeesuksen ristinkuolema paljastaa sen, että Jumalan armo ei todellakaan luonnostaan kuulu meille, mutta samalla se osoittaa Jumalan armon käsittämättömän suuruuden ja ehdottoman varmuuden.
Fariseus oli itsevarmasti varma armosta sekä omasta uskostaan ja kelvollisuudestaan. Mutta me syntiset publikaanit tarvitsemme sitä, että Jumala sanoo armahtavansa meitä ja antavansa syntimme anteeksi Kristuksen tähden. Yhtä vähän kuin voimme nostaa itsemme tukasta ilmaan, voimme sanoa itse itsellemme: “Ole turvallisella mielellä, syntisi on annettu anteeksi!” Mutta kun Jumala sanoo näin, hänen sanansa on varma sana, joka lahjoittaa meille syntien anteeksiantamuksen.
Jumala vakuuttaa tänään meille kaikille sanassaan, että hän tahtoo armahtaa meidät. Hän ei kuitenkaan voi tehdä niin, jos me armahdamme itse itseämme ja annamme itse itsellemme anteeksi. Jumalan armo eletään ja koetaan todeksi vain siellä, missä armoa tarvitaan, missä itsevarma fariseus murtuu syntiseksi ja rukoilee publikaanin rukouksen.
Mutta ei ansiottomuuskaan ole ansio Jumalan edessä. Farisealaisuutta on lopulta sekin, että kuvittelemme ansiottomuudellamme ansaitsevamme armon. Emme koskaan näe pohjaan saakka syntisyyttämme ja ansiottomuuttamme; tärkeintä on, että tarvitsemme Vapahtajaa.
Myös Jumalan armon käsitämme vajavaisesti. Jumalan armo on paljon enemmän ja paljon suurempi kuin osaamme aavistaa. Laitamme luonnostamme evankeliumin perään ehtoja ja lisiä: Kunhan vain teen niin ja niin, kunhan vain täytän sen ja sen ehdon, silloin Jumala armahtaa minua. Mutta eihän tällainen evankeliumi ole mikään hyvä sanoma Kristuksen ansiosta, joka luetaan meidän hyväksemme. Oikean evankeliumin perässä ei pienintäkään ehtoa tai lisää, vaan ole se lupaa: Kristus on sinulle ovi ikuiseen elämään, sinut armahdetaan hänen tähtensä. Ja juuri siksi evankeliumi on hyvä sanoma, joka yllättää ja vapauttaa. Aamen.