12. sunnuntai helluntaista, Luuk. 18:9-14, Martti Vaahtoranta

1.
Rakas Pyhän Marian seurakunta! Raamattu, ja niin myös äsken kuultu päivän evankeliumi, on Jumalan puhetta meille ihmisille ja meidän kanssamme. Iankaikkinen Jumala keskustelee luotujensa kanssa ihmiskielellä eikä ainoastaan luomisen valtavissa teoissa.
Kuinka se on mahdollista? Se on mahdollista, koska Jumala on tullut ihmiseksi. Jeesus Kristus on yhdistänyt itsessään yhdeksi persoonaksi Jumalan ja ihmisen ja toimii sillä tavoin yhdistävänä ”linkkinä” Luojan ja luodun välillä. Viime kädessä Jeesus itse keskustelee kanssamme, kun kuulemme Jumalan sanaa ja luemme Raamattua.
Mutta mitä Hän meille sanoo? Mitä Hän puhuu? – Hän saarnaa meille lakia ja evankeliumia.
Laki on se, joka pitää Jumalan pyhyyden peiliä silmiemme edessä. Se näyttää, mitä tekoa olemme ja mikä olisi iankaikkinen osamme, jos meidät tuomittaisiin ansiomme mukaan. Niinpä Jumalan laki Jeesuksen itsensä täydellisen pyhyyden peilissä osoittaa meidät Hänen hyvän tahtonsa rikkojiksi, joiden oikeudenmukainen rangaistus olisi kadotus eli ikuinen ero Hänen rakkaudestaan.
Laki myös kaikuu kaikkialla Raamatussa – ei siis vain Vanhassa, vaan myös ja aivan erityisellä tavalla Uudessa testamentissa. Kaikkein ankarimmillaan laki on siellä, missä sen sekä elämällään, teoillaan että suorin sanoin saarnaa meille Jeesus Kristus itse. Hän, Jumalan lihaksi tullut Sana, julistaa meille lakinsa keskellämme eläen ja kanssamme keskustellen, mutta silti Jumalan itsensä täydellä ja rajoittamattomalla arvovallalla.
Sama kuitenkin koskee evankeliumia. Evankeliumia se vasta koskeekin! Sillä lain, Jumalan pyhän tahdon, ihminen voi jollakin tasolla ymmärtää myös ilman Hänen erityistä ilmoitustaan. Meillä kaikilla on syntiinlankeemuksesta huolimatta jonkinlainen käsitys ”hyvästä” ja ”pahasta” ja siitä, että hyvä palkitaan ja paha saa palkkansa. Tosin tämä tieto on meissä pahasti hämärtynyt ja usein kääntynyt aivan nurin niskoin. Lisäksi ajattelemme joko olevamme aika hyviä ihmisiä, jotka varmaan saavat palkan hyvyydestään, tai sitten päinvastoin, että olemme niin pahoja, ettei kukaan voi meistä tykätä ja ettei kukaan voi meitä myöskään auttaa, vaan ainoastaan inhoten tuhota meidät.
2.
Jollakin tasolla ymmärrämme tämän siis myös ilman Raamatun ilmoitusta. Sitä vastoin evankeliumi, Jumalan ilosanoma Hänen armostaan syntisiä kohtaan, siitä armosta, joka on Jumalalle maksanut kaiken, mutta jota ihminen ei voi ansaita, siitä armosta, joka perustuu Jumalan Pojan ihmiseksi tulemiseen, ristinkuolemaan ja ylösnousemiseen –sitä emme ymmärrä luonnostamme. Voimme oppia ja omaksua sen vain Pyhän Hengen armosta Jeesuksen Kristuksen kautta ja Hänessä sellaisena, kuin Hänet Raamatusta opimme tuntemaan.
Hänessä Jumala kyllä julistaa meidät syyllisiksi, mutta riisuu sitten lakinsa pelottavan naamarin ja hymyilee rakkaasti meille. Sen Hän tekee Raamatussa. Sillä syntisten Vapahtaja Jeesus Kristus on koko Raamatun Keskus, Lähtökohta ja Päämäärä. Sen tähden myös evankeliumi, Jumalan ilosanoma syntien anteeksiantamuksesta Hänessä, läpäisee koko Raamatun sen alkulehdiltä alkaen sen viimeisille sivuille asti.
Niin kuten voimme sanoa, että Raamattu on ”sataprosenttisesti lakia”, niin vielä varmemmin se on ”sataprosenttisesti evankeliumia”. Ja tämä ”sataprosenttinen evankeliumi” kirkastaa meille Jumalan, joka rakkautensa tähden jätti pyhyytensä kirkkauden ja kunnian ja tuli ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa. Evankeliumi julistaa sitä sovintoa, jonka Jumala Hänessä, Hänen uhrinsa ja ylösnousemuksensa kautta teki ihmiskunnan kanssa. Se suorastaan lahjoittaa meille Kristuksen ja Hänessä syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän.
3.
Ei ole kuitenkaan syntien anteeksiantamusta ilman synnin tunnistamista itsessä eikä ilman sen tunnustamista. Ei ole armoa ilman syyllisyyttä. Ei ole pelastusta ilman kadotuksen uhkaa.
Sen tähden laki ja evankeliumi kuuluvat aina yhteen. Toista ei ole ilman toista. Vaikka ne on yhtäältä osattava pitää tarkasti erillään, edellyttävät ne silti toisiaan. Sanotaan, että ”hämärässä kaikki kissat ovat harmaita”. Vasta aurinko paljastaa toisten niistä olevan mustia ja toisten valkoisia. Vain maissa nousevaa mustaa ukonpilveä vasten mereltä paistava ehtooaurinko paljastaa koko kirkkautensa, ja vain synnin pimeydessä evankeliumin valo näkyy koko loistossaan.
4.
Sen tähden kysyn nyt itseltäni ja sinulta: mikä tämän päivän evankeliumissa eli Jeesuksen vertauksessa fariseuksesta ja publikaanista on sinulle ja minulle tuomitsevaa ”lakia”, mikä taas pelastavaa ”evankeliumia”?
Kumpikin evankeliumin kertomuksen miehistä oli tullut temppeliin rukoilemaan. Kumpikaan heistä ei ollut jumalaton ateisti, eipä edes ”suruton syntinen”. Ei heitä temppeliin tuonut pelkkä tapa, eivät siskonpojan rippijuhlat, ei itsenäisyyspäivän kirkkotilaisuus eikä kotiseutupäivän perinnekirkko. Kyllä he olivat tositarkoituksella temppelissä. He olivat tulleet sinne kohtaamaan elävää Jumalaa.
Nämä kaksi miestä olivat siis ”meikäläisiä”. Meistä vertauksessa puhutaankin, meistä, jotka myös tulemme tosissamme kirkkoon. Emme tule tänne Poselliin vain sen tähden, että sellainen on hyvä tapa tai että kun kaikki muutkin tekevät niin. Eivät he tee. Ei säännöllinen kirkossa käyminen kuulu enää hyvään tapakulttuuriin, ei varsinkaan Pyhän Marian seurakunnan messuun osallistuminen.
Eli emme nyt katsele jotakin meille vierasta näytelmää emmekä arvioi meille täysin outojen ihmisten käytöstä, kun tarkastelemme fariseusta ja publikaania temppelissä. Katselemme itseämme ja toinen toistamme. Jeesus saarnaa meille lakia ja evankeliumia noiden kahden hahmon välityksellä.
5.
Ja laki kohtaa vertauksessa ennen muuta fariseuksen. Evankeliumi, ilosanoma syntien anteeksiantamuksesta, näyttää sen sijaan koskevan publikaania: ”Tämä meni kotiansa hurskaampana kuin toinen.” Näin Jeesus sanoo hänestä.
Kuitenkin fariseus oli kunnon kansalainen ja hyvä ihminen. Voi olla, että hän oli lähimmäisenä hiukan rasittava ja ehkä myös etäiseksi jäävä persoona. Niin hyvä ihminen hän oli.
Mutta oli hänellä hyvät perusteet onnitella itseään. Hän ei todellakaan ollut varas eikä avionrikkoja eikä väärän voiton ahnehtija. Päinvastoin: hän paastosi useammin kuin Mooseksen laki edellytti, ja kymmenykset hän ilmeisesti maksoi myös siitä, minkä hän osti, eikä vain siitä, minkä hän myi, siltä varalta, että myyjä olisi jättänyt säädetyt verot maksamatta. Omantunnon tarkka mies siis, yhteiskunnan tukipylväitä ja seurakunnassakin arvostettu.
Publikaani oli sen sijaan toista maata. Rahoissaan hänkin varmaan oli, muttei sen tähden, että olisi ollut jämtti ja nuuka, vaan koska rahaa tuli, jos sitä ehkä vähän menikin. Sitä koottiin niiltä oman maan kansalaisilta, joilta publikaani kokosi veroja roomalaisten vallanpitäjien laskuun, mutta myös moneen muuhun taskuun.
Ei siis mikään ihme, että fariseus halveksi tätä veronkantajaa. Niin halveksivat muutkin. Publikaani puolestaan ihaili fariseusta. Niin uskon. Ehkä publikaani myös kadehti häntä: miestä, jolla oli asiat kunnossa niin ihmisten kuin Jumalankin edessä ja joka sen tähden saattoi pystypäin lähestyä Taivaan ja Maan Herraa Hänen temppelissään. Siellä hän, varmaan mahdollisimman lähellä Kaikkeinpyhintä, kiitti Jumalaa siitä, ettei ollut niin kuin tuo siivoton publikaani. Ja publikaani häpesi itseään, häpesi niin, ettei kehdannut katsettaan maasta nostaa.
6.
Ja nyt siis kysyn, kumpaan näistä kahdesta miehestä meidän on helpompi samastua. Kumpi muistuttaa enemmän meitä? Olemmeko kertomuksen ”fariseus” vai ”publikaani”. Osuuko meihin laki vai evankeliumi?
En vastaa kysymykseen teidän puolestanne. Puhun vain siitä, mikä Jeesuksen vertauksessa on minulle lakia, mikä taas evankeliumia.
Lakia siinä on minulle se, että samastun voimakkaasti kunnollista elämäänsä esittelevään fariseukseen. Minulle on Jumalan ankaraa lakia juuri se, että Jeesus saarnaa sitä fariseukselle, kunnon miehelle ja hurskaalle uskovalle, ei siis publikaanille jossakin kirkon takanurkassa. Jeesus näyttää tuomitsevan minut sellaisena, kuin olen.
7.
Niinpä ajattelen, että olisi varmaan parempi olla se publikaani. Olisi parempi, jos voisi samastua häneen, nöyrään lurjukseen. Silloin varmaan myös evankeliumi koskisi minua.
Mutta auttaisiko se, jos siitä pelosta, ettei evankeliumi koskekaan minua, alkaisin elää ja toimia niin kuin vertauksen publikaani? Pitäisikö minun alkaa tehdä ehdoin tähden syntiä, huijata lähimmäisiltäni heidän rahojaan ja ties mitä muuta, että voisin pitää itseäni armon ansainneena? Vai riittäisikö, että alkaisin muuten vain syyttää itseäni ja painaisin nöyrästi katseeni maahan? Olisiko se Jumalan silmissä ansio, jonka perusteella minut julistettaisiin vanhurskaaksi?
Ennen kuin vastaan kysymykseeni, avaan vertausta vielä vähän. Sen hahmot ovat meille kyllä tuttuja. Silti elämme ratkaisevalla tavalla erilaisessa ajassa kuin se, jossa Herra vertauksen ensimmäisen kerran kertoi.
Meille on nimittäin jo tuhannen vuoden ajan tai ainakin viimeistään uskonpuhdistuksesta lähtien kerrottu, että ”fariseus on paha”. ”Fariseus” lienee rumimpia haukkumanimiä, joita voimme toisistamme käyttää, ja ”fariseuskortti” on se, jolla hengellisissä keskusteluissa sujuvimmin vaiennetaan väittelykumppani. ”Senkin fariseus”, kähistään yhteen puristettujen hampaiden välistä, ja siihen on vaikea sanoa mitään.
Me toisin sanoen tiedämme ja olemme syvästi sisäistäneet, että ”joka itsensä ylentää, se alennetaan” ja että itsensä kehuminen ihmisten ja Jumalan edessä on vastenmielistä ja suuri synti. Olemme oppineet, että on hyvin ja oikein ja siivoa käytöstä vähätellä itseään kaikissa mahdollisissa asioissa ja erityisesti kyseenalaistaa oma hengellinen vaellus. On sopivaa ja kaunista pitää itseään epäonnistuneena kristittynä ja sanoa se myös ääneen.
”Minä olen vain semmoinen suuri syntinen” on lause, jota mielellään kuullaan ja josta uskovaa ja pappia kehutaan. ”Se on niin nöyrä ja alhainen”, sanotaan. Ja se taas on parasta, mitä ihmisestä saatetaan sanoa.
8.
Näin ei kuitenkaan ollut Jeesuksen aikoihin. Silloin julkihurskasta ihmistä kehuttiin. Niinpä myöskään ’fariseus’ ei nähtävästi ollut silloin mikään haukkumanimi, vaan paremminkin osoitus siitä, että sillä tavoin karahteerattu kuului uskonsa vakavasti ottavien kilvoittelijoiden piiriin, vähän niin kuin nykypäivän ”pietisti”, ”tunnustusluterilainen” tai ”oikea rukoilevainen” niiden parissa, jotka pitävät uskoa arvossa.
Jeesus siis kääntää nurin niskoin sen, mitä yleisesti arvostetaan. Me taas emme enää arvosta ”fariseuksia”, vaan paremminkin niitä, jotka publikaanin tavoin istuvat kirkon perimmäisessä nurkassa itseään moittien. Ja silloinhan käy niin, että nyt Jeesuksen tuomio kohdistuukin meihin, jotka teemme itsestämme vertauksen publikaanin, jotta meitä pidettäisiin arvossa.
Niinpä meitä ei auta hiukkaakaan Jumalan ankaran lain edessä, jos meistä tulee ”luterilaisia fariseuksia” eli jos ajattelemme, että kelpaamme juuri syntisyytemme ja omatekoisen nöyryytemme ansiosta Jumalalle. Ihan pesunkestävä ”fariseus” on nimittäin myös se, joka hiljaisessa rukouksessaan sanoo Jumalalle:
”Minä kiitän sinua, Jumala, etten ole, niin kuin nuo etupenkin karismaatikot, pietistit, tunnustukselliset ja korkeakirkolliset. He luulevat olevansa pyhiä. Minä sen sijaan tiedän olevani suuri, kadotettu syntinen – ja olen ylpeä siitä. Muutkin kehuvat minua nöyräksi ja alhaiseksi!”
9.
Ymmärrättekö? Jumalan laki kohdistuu minuun fariseuksena, mutta ei minua auta myöskään se, jos käännän astian väärin puolin ja ryhdyn omatekoiseksi publikaaniksi kuvitellen, että itseäni vähättelemällä, syntejäni liioittelemalla tai peräti niitä tahallani tekemällä voisin ansaita sen armon, jonka Jumala evää itseensä tyytyväiseltä fariseukselta. Jumalan silmissä luterilainen käänteisfariseus on yhtä inhottavan itsetyytyväinen kuin Jeesuksen vertauksen oikea fariseus.
Tällä tavoin olen siis Jumalan edessä syyllinen, olen sitten fariseus tai publikaani. Jumalan laki tavoittaa Jeesuksen vertauksessa kummankin. Evankeliumi koskettaa siinä kuitenkin vain publikaania – ihan oikeaa publikaania, ei itsetehtyä tekopahaa ja sisäisesti ylpeää nöyristelijää.
Tekopyhä publikaani on yhtä tuomittu kuin tekopyhä fariseus. Sen sijaan sellaiselle ”oikealle publikaanille”, joka oikeasti itkee syntejään ja haluaa päästä niistä eroon eikä suinkaan esittele niitä ansioina Jumalalle eikä lähimmäisilleen, ”oikealle publikaanille” Jumalan armon evankeliumi kuuluu kokonaisuudessaan ja ehdoitta ja sittenkin, vaikka hän ulkonaisesti olisi enemmän ”fariseus”, sellainen kuin useimmat meistä.
10.
Näin sanoo Martti Luther Mannaa Jumalan lapsille -hartauskirjassa selittäessään tämän päivän psalmia vuoden 1933 Vanhan testamentin käännöksen mukaan: ”Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka”:
Tämä on ulkokultaisia vastaan, joiden hurskaus ja jumalanpalvelus on pelkkää petosta ja pettävää ulkomuotoa. Ulkonainen käytös on tässä tosin kaunista, mutta salatuimmassa, siis sydämessä oleva totuus opettaa, mikä on syntiä. Niinpä varsinaista synnin tuntemusta on vasta se, että ollaan synnin tähden melkein toivottomia.
Tämä on se oikein särjetty sydän, josta maailma ei tiedä mitään. Se on Jumalalle mieluinen totuus salatuimpaan saakka. Tekopyhätkin opettavat totuutta, mutta eivät totuutta salatuimpaan saakka, vaan ainoastaan ulkonaista hurskautta kuten paastoamista ja muuta sellaista. Kuoleman ahdistaessa se kuitenkin vie epätoivoon.
Todelliseen synnin tuntemukseen kuuluu siis lain ankaruuden ja kuoleman odan tunteminen. Synnin tunteminen ja syntien anteeksiantamuksen uskominen on salaista viisautta. Ymmärretään, mikä on parannus ja mikä usko.
Näin siis Luther. Tämän päivän evankeliumiin sovellettuna se tarkoittaa, että vertauksen publikaani oli oikeasti syntinen, mutta myös että hän oikeasti kärsi siitä ja ilmeisesti siitäkin, ettei hänestä ollut fariseuksen tavoin ottamaan itseään niskasta kiinni eikä parantamaan pahaa elämäänsä ja tulemaan sitten Jumalan eteen. Ei: oikeita ansioita hänellä ei ollut, mutta ei hän myöskään esitellyt syntejään ikään kuin käänteisinä ansiona ihmisille eikä Jumalalle. Sen sijaan hän häpesi niitä ja koko tilannettaan ja pyysi Jumalalta armoa ja anteeksiantamusta, pyysi tosissaan eikä sen tähden, että niin oli sopivaa ja että niin muutkin tekivät ja kun me kerran kaikki ollaan syntisiä.
Ollaan me! Se on totta. Syntisiä olemme sekä fariseuksina että publikaaneina että käänteisfariseuksina ja tekopublikaaneina. Mikään meissä ei riitä siihen, että sen perusteella Jumala julistaisi meille syntimme anteeksi.
Ainoa, mikä siihen riittää, on Jeesuksen Kristuksen ristinkuolema ja Hänen ylösnousemuksensa voima. Ja tämän Poikansa voiton synnistä ja kuolemasta Jumala haluaa nyt uskossa pukea yllesi ja peittää sillä syyllisyytesi siitä riippumatta, minkälaiset ristiriitaiset tunteet ovat velloneet sinussa tämän saarnan ajan, sinun ehkä tuntiessasi itsesi milloin fariseukseksi, milloin publikaaniksi, ja kun minä nyt julistan sinut pelkästään syntiseksi, pelkästään syntiseksi – mutta vahvistan myös sen, minkä jo ripissä kuulit ja minkä saat nauttia suullasi Herran ruumiissa ja veressä, että Herra todella armahtaa ja on jo armahtanut sinua, jos et vain muodon vuoksi paina päätäsi alas etkä myöskään esittele erinomaista vaellustasi Jumalalle etkä ihmisille, vaan sen sijaan publikaanin tavoin etsit oikeasti armoa ja anteeksiantamusta Jumalalta, joka sen sinulle varmasti antaa ja on jo antanut. Ja Hän myös varustaa sinut Pyhällä Hengellään uuden kuuliaisuuden ja uudistuneen vaelluksesi voimaksi.Amen.