11.8.2013 12. shel Luuk 18:9-14
Kertomus fariseuksesta ja publikaanista tuntuu harvinaisen
selvältä. Uudessa testamentissa oli monia paljon vaikeampia
vertauksia.
Ymmärrämme heti, kuka on kertomuksen sankari ja kuka
on sen konna.
Tajuamme myös sen, että ylpeys Jumalan edessä on väärin
ja meidän tulisi sen sijaan olla nöyriä ja arkoja.
Me kyllä tiedämme kertomuksen ajatuksen.
Mutta paljon vaikeampaa on sen soveltaminen omaan elämään.
Me voimme sijoittaa itsemme väärällä tavalla joko fariseuksen
tai publikaanin osaan.
***
On selvää, että publikaani on kertomuksen sankari.
Hän on se mies, jolla oli oikea asenne ja oikea toimintatapa.
Jeesus sanoo lopussa, että publikaani meni alas temppelistä
vanhurskaaksi luettuna.
Hänet oli siis julistettu Jumalalle kelpaavaksi.
Miksi: Koska hän tunnusti syntinsä Jumalan edessä ja
pyysi niitä anteeksi.
Siksi hän sai kaiken anteeksi ja hänet luettiin vanhurskaaksi.
Jokainen kertomuksen kuulija haluaisi varmaan olla
publikaanin sandaaleissa tuossa vaiheessa.
Miten upeaa, jos Jeesus voisi sanoa samaa minusta!
Että minäkin lähtisin tänään kirkosta kotiin vanhurskaaksi
julistettuna.
Että taivaan torilla olisi kerrottu: Jaana ja Jukka ovat
taivaskelpoisia. Heitä vastaan ei ole enää mitään syytöstä
Jumalan tuomioistuimessa.
Voisiko olla mitään hienompaa?
***
Ja kaiken lisäksi se voi tänään olla totta Sinunkin kohdallasi.
Sinäkin saat tänään lähteä kotiisi vanhurskaana.
Sinun ei tarvitse jäädä kantamaan taakkoja kotimatkalle.
Saat jättää ne tänne Kristuksen armoistuimelle.
Saat nousta ehtoollispöydästä varmana siitä, että Kristuksen
ruumis ja veri ovat huuhtoneet pois sinunkin syntisi.
Niin kuin kerran pestiin pois publikaanin syntitaakat.
***
On aika todennäköistä, että fariseus ja publikaani olivat
temppelissä rukoilemassa juuri siihen aikaan,
kun siellä uhrattiin lampaita syntiuhriksi.
Uhrin tähden oli publikaani puhdas.
Ja uhrin tähden saat Sinä tänään olla puhdas.
Jumalan Pojan kalliin syntiuhrin tähden saat olla vapaa
synnistä ja syyllisyydestä, Jeesuksen nimessä ja veressä.
***
Mutta ihmisiä kun olemme, meillä on omat vaaramme tämän
kertomuksen äärellä.
On ensinnäkin suuri vaara, että me emme tunnista fariseusta
itsessämme.
Auri Hakomaan runossa kuvataan tällaista vaikeutta näin:
En minä ole fariseus
sanoi fariseus
ja hymyili aitoa fariseuksen hymyä.
Minä olen uskovainen mies.
Oikein sellainen tosiuskovainen.
En minä ole sisältä paha.
Eikä minua sido raha.
Minähän annan kymmenykset bruttotuloista.
Kuuliainenkin olen.
Siunauksien niittäjä.
Löytyy selkeä uskonratkaisu.
100% antautumisia puolenkymmentä.
Säännölliset Jumalan kohtaamiset.
Rukoustaistelua rintamassa seisten.
Raamattu mielessä päivin ja öin.
Opettelen ulkoa, mietiskelen…
Armon olen ymmärtänyt jo vuosikausia.
Pyhityselämäni kasvaa…
Olen muuttunut mies, Hengellä täytetty.
Kiittäkäämme siis yhdessä Herraa.
Todistankin usein elämäni muutoksesta…
Enkä minä ole fariseus.
Nehän ovat ulkokullattuja pintaliitäjiä,
eivätkä ole ottaneet Kristusta vastaan niin kuin minä.
En minä ole fariseus, sanoi uskovainen mies,
ja hymyili kirkkaasti ohikulkijoille.
Moni uskoi (Aallot, Armo kadoksissa 1990, 94-95)
Ymmärtäkää tämä oikein.
Kyllä meidän toki TULEE olla uskovia ja Pyhä Henki
tahtoo jatkuvasti täyttää meidät.
On tärkeä lukea Raamattua ja rukoilla.
– Mutta mihin me panemme luottamuksemme?
– Mihin me luotamme Jumalan edessä?
Huomatkaa, että temppelissä fariseus mainitsi ITSENSÄ
lyhyessä rukouksessa peräti viisi kertaa:
Minä kiitän … minä en ole niin kuin muut …
minä paastoan … minä maksan kymmenykset … minä ostan
Huomatkaa, MISTÄ hän kiittää Jumalaa.
Kiittääkö hän Jumalaa siitä, mitä JUMALA on tehnyt ja tekee?
EI!
Vaan hän kiittää Jumalaa siitä, mitä hän ITSE tekee.
Tämä on ratkaiseva ero fariseuksen ja publikaanin välillä.
Fariseuksen huomio on hänen omassa hurskaudessaan
ja hyvyydessään.
Publikaanin huomio sen sijaan on omassa kelvottomuudessa.
Siksi hän huutaa avuksi Jumalaa, josko Jumala hänet armahtaisi.
Publikaani luottaa Jumalaan, fariseus itseensä.
***
Tämä vaara meillä tämän ajan kristityilläkin on olemassa,
vaikka emme varmaan läheskään aina sitä huomaa itsestämme.
Voi olla ettemme me suureen ääneen kuuluta omaa hyvyyttämme
– sehän nyt ei muutenkaan sovi meille suomalaisille.
Mutta saatamme silti AJATELLA itsestämme liikaa.
Tämä tapahtuu nähdäkseni yleensä siten, että me vertaamme
itseämme muihin ihmisiin ja toteamme itsemme sentään
aika kelpo kristityiksi.
Juttelin yhden kyläläisen kanssa siitä moottoripyöräilijän
kuolemasta, joka tapahtui meidän kylässämme pari viikkoa sitten.
Hän alkoi kauhistelemaan sitä, miten jotkut päihdyttävät
itsensä huumeilla ja lähtevät vielä sitten pöpperössä ajelemaan
krossipyörällä. Kyllä ne huumeveikot ovat kauheita!
Ja kuitenkin tämä samainen kauhistelija on itse lähes alkoholisti.
Ei ole pitkää aikaa siitä, kun hänen ajokorttinsa oli kuivumassa,
kun hän jäi kiinni rattijuoppoudesta.
Mutta löytyipä joku, joka on pahempi kuin minä.
Joku, jonka tekemisiä voi arvostella.
Ja ajatella, että en MINÄ nyt sentään ole tuollainen kuin tuo toinen.
***
Tästä taitaa useimmiten kummuta myös meidän uskovien
omavanhurskaus ja ylpeys.
Me emme ole niin kuin tämän maailman huorintekijät ja
rikolliset ja huumeveikot ja siivelläeläjät.
Me tahdomme noudattaa Jumalan tahtoa ja elää siivoa elämää.
Eikä siinä mitään pahaa niin pitääkin.
Mutta onko meidän suhtautumisessamme muita kohtaan ehkä
korjaamisen varaa?
Ja ettei vain olisi niin, että myös Jumalan edessä ajattelemme
olevamme parempia kuin toiset SEN PERUSTEELLA, kuinka
siististi olemme onnistuneet elämään?
Jos näin on, silloin fariseuksen mieli on saanut jo meissä sijaa.
Me emme enää ajattele, että pelastuminen riippuu yksin siitä,
mitä Jumala on tehnyt Jeesuksen ristillä.
Helposti me sotkemme siihen jotain omaamme, omaa tekoamme.
Vaikka emme sitä edes ajattelisi niin.
– Tällainen ansioajattelu on jokaisessa ihmisessä hyvin, hyvin
syvällä.
Tällainen fariseuksen asenne ei vaikuta vain meidän
Jumala-suhteeseemme vaan myös siihen, kuinka elämme
muiden ihmisten kanssa.
Uskosta osattomat ihmiset karttavat ihan aiheellisesti sellaisia
kristittyjä, jotka ovat omasta mielestään kamalan pyhiä ja
hurskaita. Sellainen kiiltävä omavanhurskaus on nimittäin
ihan oikeasti luotaantyöntävää.
***
Mikä siihen auttaa?
Ei varmaan oikein muu kuin se, että joutuu huomaamaan
itse olevansa edelleen syntinen ihminen, vaikka on kuinka
armosta pelastettu ja uskovainen.
Ehkä siksi Jumala antaa meidän myös langeta aika
karkeisiinkin synteihin, jotta hän varjelisi meidät
omavanhurskaudelta ja luottamukselta omiin mahdollisuuksiin.
– Myös se on Jumalan armoa, jos Hän sellaista meille sallii.
************
Mutta sitten on vielä se toinenkin oja tai allikko.
Voi olla ettemme tunnista itsessämme fariseusta
– tai sitten emme tunnista itsessämme publikaania.
– sekin on mahdollista.
On koko joukko ihmisiä, joilla on hyvin herkkä omatunto.
Voi olla, että joku on muutenkin epävarma omasta itsestään
ja omasta kelvollisuudestaan.
Tällainen ihminen saattaa ihan henkisesti ruoskia itseään:
Löytyykö minusta riittävästi katumusta?
Olenko varmasti tunnustanut kaikki syntini?
Onko minussa vielä jotain, joka johtaa minut helvetin kauhuihin?
Olen tavannut yllättävän monia ihmisiä,
jotka eivät koskaan tule vakuuttuneiksi siitä, että ovat
riittävästi tehneet parannusta elämässään.
He eivät löydä tietä rauhaan ja pelastusvarmuuteen.
Ja moni jopa kuvittelee, ettei sellaista rauhaa VOI tai
TARVITSEKAAN saavuttaa.
Tällaiselle ystävälle voisi tämä kertomus fariseuksesta
ja publikaanista olla tie ulos umpikujasta.
Aralla tunnolla olevan ihmisen ongelma on siinä,
että hän katsoo liikaa itseensä ja huonouteensa.
Hänellä ei ole vaaraa siitä, että hän ylpistyisi ja
alkaisi luottaa omiin tekoihinsa.
Sen sijaan hän tajuaa liian vähän siitä, mitä tapahtuu
hengellisessä maailmassa, kun ihminen tunnustaa syntinsä.
Publikaani löi rintaansa hän ilmaisi siis katumistaan.
Hän painoi katseensa maahan koska pelkäsi aidosti Pyhää Jumalaa.
Ja hän pyysi: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen
Ei kerrota pitkistä rukouksista.
Ei syntiluetteloiden esittämisestä.
Ei monimutkaisista esityksistä Jumalan edessä.
Ei myöskään elämän muuttumisesta rukouksen jälkeen.
Publikaani vain esitti lyhyesti pyyntönsä:
Jumala, ole minulle syntiselle armollinen
Se riitti TAIVAASSA.
Ei tuo mies itse varmaan kokenut mitään suurta puhdistumisen
TUNNETTA. Ei hän saattanut ollenkaan huomata, että hänen
elämässään oli tapahtunut jokin muutos. Hän koki edelleen
olevansa sama kurja syntinen.
Mutta TAIVAASSA oli tapahtunut muutos ja sen JEESUS meille kertoo:
Tuo mies meni kotiinsa vanhurskaaksi luettuna.
Näin me saamme ajatella itsestämme.
Ja tällaisiin Raamatun lupauksiin saa tarttua nimenomaan sellainen
ystävä, joka on arka Jumalan edessä. Josta tuntuu, ettei mikään
katumus riitä vakuuttamaan syntien sovituksesta.
Ystävä kallis: Ei katumus vakuutakaan. Ei mikään, mitä SINÄ teet.
Mutta Raamatusta me saamme vahvan ja varman vakuutuksen:
Poikani, tyttäreni, sinun syntisi ON annettu sinulle anteeksi.
Ja minkä te päästätte maan päällä, se on päästetty myös taivaassa