Syksy on hyvä aika aloittaa uusi harrastus. Nyt kun ilmassa alkaa olla syksyn viimaa, moni etsii erilaisia aktiviteetteja pimeneviin iltoihin. Kansalaisopistot ja yhdistykset mainostavat tarjontaansa, josta löytyy moneen makuun. Voit opetella klassista kitaransoittoa tai koirahierontaa, olipa yhdellä opistolla jopa kurssi, jossa opetellaan antamaan kahvipussille uusi elämä. Älkää nyt ajatelko, että tällä pienellä alkukevennyksellä jotenkin pilkkaisin kenenkään harrastuksia, vaikka äsken mainitut eivät olekaan minun juttuni. Oikeasti luin juuri lehdestä, että jokaisella aikuisella olisi tärkeää olla harrastus hengen ja ruumiin hyvinvoinnin kannalta. Harrastus tukee itsetuntoa ja tuo sisältöä elämään. Artikkelin mukaan pelkkä television edessä löhöäminen altistaa masennukselle, päihdeongelmille ja monelle muulle ongelmalle. Itsekin ajattelin taas syksyn tullessa uusia kuntosalikorttini – tässä kohtaa joku voi ajatella, että eipä kyllä treenaaminen juurikaan pastorin vartalossa näy.
Elämässä on kuitenkin asioita, joita ei voi harrastaa. Perhe ei ole mikään harrastus. Vanhemmuus, parisuhde, ystävyys, ihmissuhteet ylipäänsä eivät ole harrastus. Rakkautta ei voi harrastaa, tai ainakin sääliksi käy häntä, joka niin tekee. Uskoa ei voi harrastaa, uskoa, joka tarrautuu Jumalan lupauksiin. Kirkkoa ehkä voi harrastaa, uskonnollista puhetta voi harrastaa, mutta uskoa ei. Harrastaminen on usein kausiluonteista ja harrastukset vaihtuvat, mutta parhaimmillaan usko läpäisee ja heijastuu elämässä kokonaisvaltaisesti. Uskonelämä jää auttamattoman puolinaiseksi, jos se kaivetaan välillä esiin kaapista sopivissa tilanteissa ja määrätyssä ympäristössä, kuten esimerkiksi kirkossa. Tällöin se on vain kuin harrastus muitten joukossa, joka voidaan välillä pistää jäähylle kauden ulkopuolella. Uskonnollisella harrastuneisuudella voi toki pärjätä elämässä hyvin, sillä voi saada inhimillistä mielenrauhaa, voi saada ympäristönsä arvonantoa ja jos riittävästi harrastaa, voi jopa luoda työuraa. Kuulemassamme evankeliumissa Jeesus keskustelee asianharrastajien tai ehkä voisi sanoa asiantuntijoiden ja ammattilaisten kanssa. Ylipapeilla ja kansan vanhimmilla oli paljon uskonnollista tietoa. He olivat luonnollisesti perehtyneet Pyhiin kirjoituksiin, eli Vanhaan testamenttiin, varmasti osasivat jopa pitkiä pätkiä ulkoa. He hallitsivat hyvin uskonnollisen kielipelin, mikä varmasti lisäsi heidän arvovaltaansa ympäristössä. Uskonnollisen kielenkäytön haltuunotto ei tänäkään päivänä ole vaikeaa, voi opiskella Raamatun alkukieliä ja viljellä puheessaan vaikuttavalta kuulostavia sanoja kuten kenoosi, adiafora ja absoluutio. Tai hieman toisenlaisessa seurakunnallisessa ympäristössä voi puhua vanhahtavaan tyyliin ns kaanaankieltä: Parahin veli, sinun sieluntilasi murheuttaa meitä syvästi. Ja muunlaisessa yhteydessä arvovaltaista uskonnollista kielenkäyttöä on huutaa joka toisen lauseen väliin halleluuja tai aamen naama punaisena. En väitä, että uskonnollinen kielenkäyttö olisi sinänsä väärin. Pakkohan seurakunnassa on puhua käsitteistä kuten synti ja armo. Perinteiset puheenparret ja kielinormit ovat kuitenkin esimerkkeinä siitä, että uskonelämästä voi tulla uskonnon harrastamista, pelkää muodollisuutta ja perinteitä ilman että muut tai itsekään huomaa sitä. Ihminen voi lukea Raamatun 10 kertaa läpi ja jäädä silti sydämeltään kylmäksi Jumalan Sanalle.
Jeesuksen vertauksessa on kaksi poikaa. Kun isä pyytää ensimmäistä työhön, tämä kieltäytyy päin isän naamaa. Myöhemmin hän kuitenkin tulee katumapäälle ja täyttää isänsä tahdon. Pojasta tulee helposti mieleen uhmakas teini, joka ensin kieltäytyy siivoamasta huonetta mutta päättää lopulta hoitaa asian. On hyvä kuitenkin muistaa, että vertaus kerrottiin kulttuurissa, jossa isän suoraa uhmaamista pidettiin hyvin tuomittavana isän häpäisemisenä. Poika siis rikkoi isäänsä vastaan raskaasti. Kuitenkin hän myöhemmin katui. Käännöksessä puhutaan toisiin ajatuksiin tulemisesta, mutta alkutekstin sana kuvaa katumista ja syvää mielenmuutosta, mitä ehkä vastaa englannin change of heart eli sydämen muutos. Kun isä kääntyi toisen poikansa puoleen, tämä antoi tilanteessa ainoan kunniallisen vastauksen sanomalla kyllä, mutta hän ei mennyt isänsä töihin. Emme tiedä, unohtiko hän yksinkertaisesti koko jutut muitten asioitten tullessa tilalle vai oliko pikemminkin niin, ettei hän alun alkaenkaan aikonut toimia sanojensa mukaisesti. Joka tapauksessa isän pyyntö ja tämän antama tehtävä eivät merkinnyt hänelle paljoakaan. Hän ei edennyt puheita pidemmälle, joten ne jäivät tyhjiksi sanoiksi. Ehkä hänen suhteensa isäänsä oli pohjimmiltaan etäinen, korrekti ja kohtelias vain pintatasolla. Mitä ensimmäiseen poikaan tulee, tekstin pohjalta voimme kuvitella, että pojan isäsuhde oli ehkä kipuileva ja kapinoiva. Kuitenkin lopputulos oli se, että hän katui ja täytti isänsä tahdon. Kun Jeesus kysyi ylipapeilta, kumpi pojista teki oikein, ei oikeastaan muuta vastausvaihtoehtoa ollut kuin se poika, joka oli lopulla totellut isäänsä. Samalla he huomasivat Jeesuksen tehneen vertauksestaan peilin heidän eteensä. He eivät suinkaan olleet ensimmäinen poika vaan toinen, jolla oli oikeat sanat mutta kylmä sydän. Ensimmäinen poika taas edusti kaikkia niitä, jotka olivat elämässään ajautuneet kauaksi Jumalasta, jotka olivat kipuilleet Jumalan kanssa, mutta olivat kokeneet sydämen muutoksen, ymmärtäneet olevansa syntisiä ja tarvitsevansa Jumalan armoa. Saatuaan armon heissä oli herännyt halua pyrkiä elämään Jumalan tahdon mukaisesti, luonnollisesti armon avulla ja välillä kompuroidenkin. Näistä katuvista monet, eivät toki välttämättä kaikki, kuuluivat ihmisryhmiin, joita uskonnon erikoisasiantuntijat katsoivat karsaasti. Itsestään he ajattelivat, että uskonnollinen harrastaminen, lukeneisuus ja arvostettu asema takasivat Jumalan armon.
Kyllä maailmaan puhetta mahtuu, niin uskonnollista kuin muutakin. Paljon on kuitenkin tyhjää puhetta, korusanoja, mielistelyä, kapulakieltä, unohdettuja lupauksia. Sanat eivät välttämättä kerro mitään sydämestä. Me ihmiset katsomme usein pintaa, emme pelkästään muissa vaan omassa itsessämmekin. Kiinnitämme huomiomme siihen, miltä me näytämme, kuinka tunnettuja olemme, kuinka viisaan vaikutelman annamme. Rakennamme oman itsetuntomme muiden hyväksynnälle ja vedämme helposti myös eri rooleja eri ympäristössä. Jumala näkee kuitenkin rooliemme läpi suoraan sydämeemme, hänen katseensa on kuin röntgensäde ja hänen Sanansa peili meidän edessämme. Hän näkee sen, minkä me kätkemme.
Ehkä meidän ei kuitenkaan pidä ajatella noita kahta veljestä täysin mustavalkoisesti niin, että ensimmäinen oli hyvä ja toinen paha. Ensimmäinenkin veli rikkoi isäänsä vastaan – kukapa meistä ei olisi. Meidän on myös varottava itsetyytyväisyyttä, jolloin kiittäisimme Jumalaa, ettemme ole kuin jälkimmäinen veli. Varmasti meissä on molempia veljiä, niin ensimmäinen, joka harhailee, kamppailee ja kipuilee Jumalan kanssa kuin jälkimmäinen, jolla on taipumus harrastaa korrektia uskonnollisuutta ja joka haluaa antaa itsestään hyvän kuvan Jumalalle. Joskus olemme uhmakkaita, joskus taas lähdemme liikkeelle hyvin aikomuksin, mutta kun Jumalan näyttämä tie käy haastavaksi tai elämässä tulee muita juttuja, intomme hiipuu ja uskomme kylmenee. Kaikki me veljet ja sisaret tarvitsemme armoa. Uskonelämässämme meidän on ehkä hyvä ottaa oppia Jobin viisaudesta. Tuo paljon kärsinyt mies ei saanut Jumalalta vastauksia kaikkiin kysymyksiinsä, mutta ymmärsi että Jumalan läsnäolossa monet sanat käyvät vajaiksi tarpeettomaksi. Hänhän joutui nöyrtymään ja tunnustamaan rajallisuutensa sanoen:
Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä –
ne ovat minulle liian ihmeellisiä. Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Niin kuin Job, meidänkin on hyvä myöntää sekä tietomme että uskomme vajavaisuus, ja puhumisen sijasta vain nöyrtyä ja kuunnella Jumalaa.
Nousemme nyt tunnustamaan kristillisen uskomme.