Tämän päivän aihe kirkkokäsikirjassa on ’Itsensä koetteleminen.’ Siten ei ole ihme, että päivän tekstikin on sen mukainen. Se on meitä kristittyjäkin kovisteleva. Vaikka Jeesus puhuukin kirjanoppineille ja fariseuksille on Hänen sanomansa osoitettu myös meille.
Jeesuksen käyttämä vertaus oli aiheeltaan tuttu myös kirjanoppineille. Juutalaisessa kertomuksessa kuningas pyytää työläisiä pellolleen mutta nämä kieltäytyvät valittaen työn raskautta. Viimeinen, jota hän pyytää, lupaa mennä mutta jättääkin pellot kesannolle.
Tämä juutalainen versio liittyy selvästi vanhatestamentilliseen teemaan Israelin uskottomuudesta. Sinänsä siinä ei siten ollut mitään uutta. Jeesus kuitenkin muuttaa kertomusta hieman – mutta ratkaisevasti. Isä pyytää kahta poikaansa viinitarhaansa – toinen kieltäytyy mutta menee kuitenkin, toinen taas lupaa muttei menekään.
Tämän kertomuksen avaimet löytyvätkin näistä kolmesta tekijästä: isä, kaksi poikaa ja viinitarha.
Israelia oli jo vanhastaan verrattu poikaan, jota isä hellästi rakastaa. Kuitenkin hurskaiden ja väärintekijöiden ero pakottaa puhumaan kahdesta pojasta – hurskaasta ja jumalattomasta. Juutalaisessa perinteessä on Kainista ja Aabelista alkaen aina vanhempi poika ollut jumalaton ja nuorempi hurskas. Sama teema näkyy myös patriarkkakertomuksissa, joissa ensin Iisak saa Ismaelin sijaan perintösiunauksen. Samoin käy Jaakobin ja Eesaun kohdalla. Jopa Jaakobin pojista vanhin, Ruuben jää ilman siunausta ja eräs nuoremmista, Juuda, valitaan suvun pääksi.
Tämä perinne on se, mihin Paavali vetoaa perustellessaan kristillisen kirkon asemaa oikeana tai hengellisenä Israelina. Kirkko on se nuorempi poika, joka tulee valituksi ja saa siunauksen, kun vanhempi hylätään. Teemaa voisi jatkaa myös kirkon historialliselle ajalle. Me luterilaiset samaistamme mielellämme itsemme tuohon alkuseurakuntaan ja näemme itsemme lupauksen perillisinä vanhempien kirkkojen sijaan. Samaa kielenkäyttöä löytyy myös meitä nuoremmista kirkoista, erityisesti helluntailaisuudesta, joka tällä hetkellä on maailmassa nopeiten leviävä uskonnollinen yhteisö.
Jeesuksen vertaus ei kuitenkaan suoranaisesti käsittele tätä sosiologista lahkojen ja uusien kirkkojen muodostumista vaikka ajatus onkin koko ajan taustalla. Jeesus kääntää osittain tuon vanhan ajattelutavan päälaelleen. Eivät suinkaan hurskaat pääse Jumalan valtakuntaan vaan sinne menevät näiden roskaväeksi ja kultillisesti epäpuhtaiksi määrittelemät henkilöt. Vaikka nämä eivät aluksi piitannetkaan Jumalan lain säädöksistä, he olivat niitä, jotka kuuntelivat Johanneksen ja Jeesuksen julistusta. He olivat halukkaita tekemään parannusta eli kääntymään Jumalan puoleen ahdingossaan. Siksi he Jeesuksen mukaan menevät taivaaseen ennen itsetietoisia hurskaita, jotka eivät kokeneet tarvitsevansa armoa.
Evankeliumit ovat täynnä esimerkkejä siitä, kuinka Jeesuksen julistus sai jonkun elämässään epäonnistuneen kääntymään ja tekemään parannuksen. Jeesuksen ohjelmajulistus Markuksen evankeliumin alussa sanookin, että Hän ei ole tullut kutsumaa vanhurskaita vaan syntisiä.
Fariseusten ja kirjanoppineiden reaktio näihin katuviin oli kuitenkin jyrkän torjuva – heidän ajattelussaan ei ollut sijaa anteeksiantamukselle vaan he tuomitsivat Jeesuksenkin syntisten ystävänä.
Jeesuksen julistuksessa on loppujen lopuksi kyse armon vastaanottamisesta. Armo on jotain, joka on ehdotonta. Paavali puhuu siitä, että jos pelastukselle asetetaan ennakkoehtoja, oli se sitten elämäntapa, tietty uskonnäkemys tai jonkun uskonnollisen organisaation jäsenyys, kyse ei enää ole armosta vaan ansiosta. Kun Paavali julistaa pelastusta yksin armosta Kristuksen tähden, hän myös kiivaasti toteaa että ”Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin meidän julistamaamme – vaikkapa me itse tai vaikka taivaan enkeli – hän olkoon kirottu (Gal 1:8).”
Päivän tekstin kärki onkin tässä. Fariseukset ja kirjanoppineet olivat hyvin selvästi määritelleet ne kriteerit, joita ihmisen tuli täyttää kuuluakseen Jumalan kansaan. Tekstissä viinitarha viittaa tähän Jumalan kansaan. He olivat lupautuneet työskentelemään tuossa Jumalan viinitarhassa mutta se oli jäänyt lupauksen asteelle. Samalla he estivät halukkaitakin menemästä sisään.
Meillä kristityilläkin on usein kiusaus toimia jonkinlaisina portinvartijoina ja määritellä millä perusteella joku on Jumalan lapsi ja millä ei. Tai jos emme määrittelkään tätä, hyvin helposti jaamme ihmisiä kunnollisiin ja hulttioihin. Tässä suhteessa itsekukin meistä joutuu katsomaan peiliin. Liian usein noissa kriteereissä näkyy se, että oma elämäntapamme on oikein ja siitä poikkeava jotenkin epäilyttävää.
Kuitenkin kun katsomme omaa elämäntapaamme, näemme siinä paljon itsekkyyttä. Tuhlaamme itsekkäästi maailman luonnonvaroja, käytämme kehitysmaiden ihmisiä lähes orjatyövoimana valmistamaan meille tavaroita, joita emme välttämättä edes tarvitse. Fariseusten tavoin olemme itsekeskeisyydessämme unohtaneet Jumalan vaatimuksen oikeudenmukaisuudesta. Sanalla sanoen, olemme länsimaisena kristikuntana nykyään samassa asemassa kuin Jeesuksen ajan fariseukset ja kirjanoppineet. Ero on siinä, että synnin julistamista synniksi emme tänään kuule juurikaan kirkoissa vaan tiedemiesten raporteissa maailman ympäristön tilasta ja erilaisten protestiliikkeiden julkilausumissa.
Mutta, samoin kuin Jeesuksen julistus kosketti omana aikanaan, se voi koskettaa meitäkin. Parannuksen teko ei ole sen kummempaa kuin kääntymistä Jumalan puoleen ja avun pyytämistä. Herramme voi muuttaa meidän rikkinäiset suhteemme, jos vain kuuntelemme mitä Hänellä on sanomista. Kun annamme Hänen toimia, Hän voi eheyttää suhteemme toisiimme, luontoon ja Jumalaan. Kaikkea tuota Hän tarjoaa meille ilman ehtoja, yksin armosta. Meidän on vain annettava Hänelle lupa siihen. Väkisin Hän ei meitä muuta.
Päivän tekstimme voi siten kiteyttää kysymykseen siitä kenen joukoissa haluamma seisoa: itseensä tyytyväisten keskiluokkaisten, jotka ovat muodollisesti kristittyjä, vai armoa kerjäävien elämässään murtuneiden joukossa.