12. sunnuntai helluntaista, Matt. 21: 28-32, Martti Vaahtoranta

1.
Jeesus kertoo päivän evankeliumissa vertauksen, joka on helppo ymmärtää. Eikös siinä kuvattu tilanne ole monelle kasvattajalle tuttu? Äiti avaa myöhään lauantaiaamuna lastenhuoneen oven. Siellä vallitsee täydellinen kaaos. Ja nyt, niin kuin joka lauantai, äiti komentaa pojat siivoamaan huonettaan.
Toinen veljeksistä lupaa aloittaa heti. „Juu, äiti, tottakai!“ Toinen sen sijaan murahtaa jostakin tyynyn ja peiton kätköistä: „Älä viitti huutaa. Emmää jaksa.“
Äiti sulkee päätään pudistellen oven ja yrittää koota voimia seuraavaa käyntiä varten. „Helpommalla pääsisi, kun tekisi kaiken itse“, hän puhisee. Mutta oikeassa hän on: kyllä lasten pitää oppia ainakin siivoamaan, vaikkeivät mitään muuta saisi kotoa mukaansa maailmalle.
Vartin päästä äiti avaa uudelleen oven. Mutta mitä hän näkeekään? Kiltti pikkuveli, joka heti lupasi aloittaa siivouksen, lukee yhä Aku Ankkaa sängyssään. Isoveli on sen sijaan saanut vaatteet ylleen ja käärii mattoa lattialta ulos vietäväksi ja pudistettavaksi.
Yksi lupaa, toinen tekee. Yksi puhuu, toinen toimii. Yksi lähtee isän viinimäkeen, toinen jää keksimään hyviä selityksiä sille, miksei lähtenyt, vaikka lupasi.
2.
Jeesuksen vertauksessa ei puhuta viikkosiivouksesta, mutta ei siinä lopulta myöskään ole kyse viininviljelystä. Keitä nämä vertauksen veljekset siis ovat? Kenelle Jeesus puhuu vertauksensa ja mitä Hän sillä tahtoo sanoa? Kenen kanssa Hän keskustelee ja kenelle Hän joutuu lausumaan kovat sanansa: „Totisesti sanon minä teille: publikanit ja portot käyvät teidän edellänne Jumalan valtakuntaan”?
Viime sunnuntaina seurasimme Jeesuksen julkisen toiminnan alkuvaiheen tapahtumia Nasaretissa. Kolmen vuoden vaelluksen aika oli silloin vasta edessäpäin. Jeesuksella oli vielä paljon tehtävää oman kansansa kadotettujen, likaisten ja nälkiintyneiden lampaiden parissa, ja vielä enemmän Hänellä oli puhuttavaa heille. Vasta kun Hän oli suorittanut kaiken loppuun, Hän saattoi vapaaehtoisesti antaa elämänsä näiden eksyneiden lampaiden ja koko ihmiskunnan puolesta.
Kaikille Jeesuksen puheet ja teot eivät kuitenkaan kelvanneet. Toiset ottivat Hänet vastaan, toiset suuttuivat Häneen. Mutta miksi he suuttuivat? Koska he eivät kestäneet kuulla totuutta itsestään. Sen tähden Jeesus ei heitä myöskään voinut auttaa eikä parantaa. Ilman sairauden tuntoa ei ole parannusta, eikä ilman diagnoosia voi määrätä lääkitysyä.
Eivät kaikki Jeesuksen kuulijat olleet maan hiljaisia ja köyhiä, joilla ei ollut mitään omaaa asettaa itsensä ja Jumalan tuomion väliin. Eivät kaikki olleet myöskään publikaaneja ja porttoja, joiden synti näkyi myös yöllä ja haisi vastatuuleen. Heillä ei ollut mitään, millä peittää ja piilottaa se ihmisten ja Jumalan silmiltä. Sen tähden heillä ei myöskään ollut Jumalan tuomion alla muuta vaihtoehtoa kuin tunnustaa omat synnit ja uskoa ne Jeesuksen tähden anteeksi.
3.
Viime pyhän evankeliumi kertoi Jeesuksen julkisen toiminnan alkuvaiheesta. Jo silloin Hän kohtasi sekä innostuneita kuulijoita että ankaraa vastustusta. Jo silloin ystävistä saattoi hetkessä tulla vihollisia. Jo silloin Jeesusta vastaan nousivat Hänen omat maanmiehensä ja kotikaupungin asukkaat, ne „kunnon ihmiset“, jotka Hän vihastutti puheillaan.
Sen tähden jo vaelluksensa alkumetreillä Jeesus asettui kuolemanvaaraan puhuessaan Jumalan omia sanoja Hänen omalle kansalleen. Niin olivat tehneet jo profeetat ennen Häntä, viimeisenä Johannes, ja heihinkin oli suututtu. Nyt vihastuttiin Jumalaan itseensä.
Johannes tapettiin sen sanan tähden, jota hän saarnasi. Myöskään Jumalan Pojan puheita ei haluttu kuulla eikä noudattaa. Hänetkin haluttiin tappaa.
Jeesuksen aika ei kuitenkaan ollut vielä silloin täyttynyt. Monelle Israelissa piti vielä saarnata Herran otollista vuotta, moni sairas piti parantaa ja monelle piti opettaa kaikki se, mikä sitten oli julistettava myös pakanoille. Niinpä Jeesus käveli Nasaretin kalliolta vahingoittumatta turvaan raivostuneen väkijoukon halki.
4.
Tämän päivän evankeliumin kuvaamassa tilanteessa on kulunut jo vuosia Nasaretin tapahtumista. Jeesuksen maallinen matka lähestyy loppuaan. Golgata häämöttää taustalla, kun Kuningas ratsastaa aasilla Jerusalemiin. Risti heittää varjonsa temppelin muuriin, kun sen Herra ensi töikseen karkottaa Jumalan huoneesta rahanvaihtajat ja uhrieläinten kauppiaat ja alkaa sitten parantaa sokeita ja rampoja, joita tuodaan Hänen luokseen.
Eikä Jeesusta ole tällä kertaa vastustamassa vain kotikaupungin suuttunut väki, vaan Jumalan kansan ja sen pääkaupungin, Jerusalemin parhaimmisto. Siihen viittaa myös se vertauskuvallinen teko, jolla Jeesus hämmästyttää opetuslapsiaan kävellessään seuraavana päivänä Betaniasta takaisin Jerusalemiin: Hän kiroaa matkan varrella viikunapuun, jossa ei ole lainkaan hedelmiä, pelkkiä lehtiä vain.
Hedelmättömät viikunapuun oksat tarkoittavat Jerusalemin ylipappeja ja kansan vanhimpia. Nämä koristautuvat viikunanlehdillä peittääkseen niillä häpeänsä – häpeän siitä, ettei lehvien alla ole lainkaan hedelmiä. He ovat hedelmättömiä oksia Israelin kansan viikunapuussa. Sitä Jeesus tarkoittaa.
5.
Ja nyt nämä kiihtyneet kansanjohtajat ovat Jeesusta vastassa Hänen tullessaan jälleen temppeliin. Edellisen päivän puhdistusoperaatio mielessään he kysyvät Jeesukselta, millä vallalla ja valtuuksilla Hän oikein toimii. Nyt eivät enää kaukaisen ja pienen Nasaretin vähäpätöiset silmäntekevät loukkaannu oman kylän pojan puheista. Nyt on kyse Jerusalemista ja sen pyhästä temppelistä. Nyt on kyse Jumalan kansan ylimmistä viranhaltijoista. Ankarana rintamana he asettuvat kuulustelemaan Jeesusta. Ja temppelipoliisi on valmiina toimimaan, jos käsky käy.
Jeesus ei kuitenkaan vastaa hänelle tehtyyn kysymykseen. Tai paremminkin Hän vastaa siihen vastakysymyksellä. Sillä tavoin Hän tekee haastajista haastettuja ja kuulustelijoista altavastaajia.
6.
Mutta mitä Jeesus heiltä kysyy? Hän kysyy Johanneksen kasteesta, oliko se Jumalasta vai pelkkää ihmiskeksintöä. Ja monet niistä, jotka ovat seuranneet Jeesusta temppeliin, kuuntelevat tarkasti odottaen kansansa johtajien vastausta kysymykseen.
Sitä ei kuitenkaan kuulu. Sitä ei uskalleta antaa. Ylipappien ja kansan vanhimpien tekisi mieli sanoa, että Johannes toimi vain omissa nimissään, ilman taivaallista kutsua tai valtuutusta. Sitä he eivät kuitenkaan uskalla sanoa ääneen, koska kansa on asiasta toista mieltä. Se pitää Johannesta profeettana.
Eivät kansan johtajat silti myöskään tunnusta Johanneksen kasteen olleen Jumalasta. He eivät voi tehdä niin. Ja siihen Jeesus tarttuu päivän evankeliumin vertauksessa.
Jeesus ei silti vieläkään vastaa Hänelle esitettyyn kysymykseen. Hän ei kerro, millä vallalla Hän toimi puhdistaessaan temppelin kauppiaista ja ylipäätään niiden kolmen vuoden aikana, jotka Hän oli käyttänyt kulkemalla kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin parantaen ja opettaen. Hän ei kerro, millä oikeudella hän saarnasi Jumalan nimissä milloin vuorenrinteellä, milloin veneessä, milloin synagoogassa tai pidoissa, joihin Häntä kutsuttiin. Hän ei kerro, millä voimalla Hän ajoi riivaajia tiehensä tai antoi ruokaa tuhansille.
7.
Sen sijaan Jeesus kertoo vertauksen. Hän kertoo kahdesta pojasta. Toinen heistä lupasi isälleen mennä töihin tämän viinitarhaan, mutta ei sitten mennytkään. Toinen kieltäytyi, mutta lähti silti.
Jeesuksen seuralaiset höristävät korviaan. Kuka tässä vertauksessa on nyt se tekopyhä silmänpalvoja, joka lupaa, muttei tee? Entä kuka on se poika, joka aluksi jurnuttaa vastaan, mutta lähtee sittenkin sinne, minne isä käskee hänen mennä?
Helpoimmalta tuntuisi ajatella, että juuri ne, jotka nyt seisovat Jeesuksen edessä uhkaavana rivistönä, että nämä Jumalan valitun kansan valitut edustajat olisivat niitä, jotka kyllä näyttelevät kuuliaista eli lupaavat isännälle heti lähteä töihin viinimäkeen, joka on heidän hoidettavakseen annettu. Eivätkö he olekin niin varmoja asemastaan Isän talossa, että laiskuus voittaa velvollisuudentunteen, ja työt jäävät toisten tehtäviksi? Viinirinteen tuottoa kyllä mielellään käytetään hyväksi, mutta sen eteen ei olla valmiit tekemään itse töitä.
Ehkä asia on juuri näin. Se, jonka luultiin olevan kuuliainen, ei teekään, mitä käsketään. Eivätkö Jeesuksen keskustelukumppanit olleet juuri niitä, jotka olivat korkean viran saatuaan luvanneet hoitaa sitä sen Antajan tahdon mukaisesti. Toisin oli kuitenkin käynyt. Eivätkö he nyt sitoneet lehtiä hedelmättömyytensä häpeän peitteeksi?
8.
Ylipappien ja kansan vanhimpien häpeä oli kuitenkin vielä suurempi kuin vain se, että he jättivät virkansa Jumalan tahdon mukaisesti toimittamatta. Tämän vielä suuremman häpeän opimme selityksestä, jonka Jeesus antaa vertaukselleen. Samalla se on vastaus siihen, miksi ylipapit ja kirjanoppineet eivät itse uskaltaneet vastata Jeesuksen kysymykseen Johanneksen valtuutuksesta. Näin Jeesus sanoo:
”Totisesti sanon minä teille: publikanit ja portot käyvät teidän edellänne Jumalan valtakuntaan. Sillä Johannes tuli teidän tykönne vanhurskauden tiessä, ja ette häntä uskoneet, mutta publikanit ja portot uskoivat hänen. Mutta te, jotka sen näitte, ette sittenkään parannusta tehneet, että te häntä olisitte uskoneet.”
Julkisyntiset huorat ja rahanahneet publikaanit ottivat Johanneksen saarnan todesta. Se oli heille Jumalan puhetta taivaasta. He katuivat syntejään ja etsivät anteeksiantamuksen ja uuden elämän armoa Jeesukselta.
Syntisellä elämällään he olivat ensin sanoneet Jumalalle „ei“. Nyt he kuitenkin katuivat kieltoaan ja lähtivät armahdettuina syntisinä niihin töihin, joihin Jumala oli heitä kutsunut. Ajatelkaa vaikka Matteus Leeviä, häntä, joka on kirjoittanut tämän päivän evankeliumin! Hänkin oli halveksittu publikaani ennen Jeesuksen kutsua. Silti hänestä tuli yksi neljästä evankelistasta.
9.
Niin, Jumalan kansan kadonneet lampaat, sen syntiset ja sairaat jäsenet ottivat vastaan Jeesuksen, Jumalan Pojan. He saivat syntinsä anteeksi. Heille avattiin ovi uuteen, hedelmälliseen elämään.
Kansan johtomiehet sen sijaan olivat niitä, joita Jeesus tarkoittaa, kun Hän puhuu pojasta, joka ensin lupaa, muttei silti tee, mitä käsketään. Eikä siinä kaikki: Johanneksen kutsun kuullessaan he eivät edes lupaa tehdä parannusta, niin kuin se vertauksen poika, joka sitten kuitenkin jätti toimimatta Isän tahdon mukaisesti.
Papit ja kansan vanhimmat viittaavat kintaalla Johanneksen kutsulle, puhumattakaan siitä, että he todella katuisivat syntejään ja saisivat ne anteeksi. Sittenkään, kun portot ja publikaanit tekevät ankaraa parannusta Johanneksen saarnan kuultuaan; sittenkään, kun ne, joilta sitä ei ollenkaan olisi osannut odottaa, lähtevät Taivaallisen Isän viinimäkeen töihin eli tuottamaan hedelmiä, joka Israel viikunapuuna oli tarkoitettu kantamaan; sittenkään kansan uskonnollinen ja hallinnollinen eliitti ei häpeä tottelemattomuuttaan eikä lähde heidän perässään Jumalan valtakunnan talkoisiin.
Sen sijaan ylimieliset papit ja kansan vanhimmat selvittävät tilanteen todeten, että „ihmistekoa ja keksintöä koko Johanneksen kaste ja hänen kovat puheensa“. Heidän on pakko sanoa niin, sillä jos he olisivat myöntäneet Johanneksen olleen Jumalan profeetta, myös heidän olisi pitänyt tehdä parannus. Nyt he sitä vastoin uskottelivat ja varmasti myös uskoivat, ettei heillä ollut mitään syytä katua mitään eikä lähteä muuttamaan elämäänsä ja vaellustaan.
Voi tosin olla, että heidän omatuntonsa hiukan narisi heidän kävellessään Jordanilta kotiin. Sen narinan he saivat kuitenkin vaiennetuksi muistuttamalla siitä, että Johannes puhui vain omissa nimissään. Ja niin he kulkivat Jumalan kutsun ohi ja jäivät vaille sitä armon ihmettä, josta parannuksen tehneet portot ja publikaanit eivät lakanneet Jumalaa kiittämästä. Kateuskaan näitä armahdettuja syntisiä kohtaan ei saanut pappeja ja kansan vanhimpia muuttamaan mieltään. Edes jäljestäpäin he eivät katuneet eivätkä lähteneet seuraamaan Jeesusta.
10.
Näin siis Jeesus vastaa vertauksen ja sen selityksen avulla kysymykseen, jonka Hän itse esitti, mutta johon Hän ei saanut vastausta ylipapeilta eikä kansan vanhimmilta: Johannes oli kuin olikin Jumalan lähettämä profeetta, joka valmisti tietä Messiaalle, Jeesukselle, Jumalan Pojalle.
Hylkäämällä Johanneksen saarnan Jumalan omana puheena Israelin johtomiehet osoittautuivat hedelmättömäksi puuksi, jonka yllä lepäsi Jumalan kirous. ”Mutta jo myös on kirves pantu puiden juurelle: sentähden jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja tuleen heitetään.“ (Matt. 3:10) Niin oli Johannes saarnannut. Ja Jeesus vahvisti Johanneksen saarnan
11.
Israelin pyhä jäännös kyllä jäisi jäljelle. Jäisivät ne pienet ja köyhät, jotka eivät löydä syntiensä hätään eivätkä kadotuksen kauhut silmiensä edessä muuta apua kuin Jumalan Pojan kärsimyksen ja kuoleman ja Hänen ylösnousemisensa riemullisen voiton. Jää uskovien pyhä jäännös, se verso, joka Jumalan seurakuntana kasvaa esiin Kristus-juuresta. Se on se Kirkko, johon meidätkin on villeinä versoina oksastettu.
Pelkät tyhjät ja hedelmättömät lehvät kuitenkin kuihtuvat ja varisevat kuolleina pois, sillä ne eivät ole uskon kautta Rungossa kiinni. Ne eivät ole osallisia Pyhästä Hengestä, joka virtaa rungosta oksiin ja – uskon syvimpänä salaisuutena – oksista takaisin, Päästä jäseniin ja jäsenistä Päähän ja yhdistäen myös jäseniä toisiinsa rakkautena ja esirukouksena.
”Jos ei joku minussa pysy, se heitetään ulos niinkuin oksa, ja kuivettuu, ja ne sidotaan kokoon, ja heitetään tuleen, ja palavat.” (Joh. 15:6) Näin sanoo Jeesus, mutta myös näin: ”Minä olen viinapuu, te olette oksat. Joka minussa pysyy ja minä hänessä, hän kantaa paljon hedelmää. Sillä ilman minua ette voi mitään tehdä.“ (Joh. 15:5)
12.
Näin siis kuulemme Johanneksen saarnaavan ja Jeesuksen opettavan rungosta, oksista ja hedelmistä – myös meille. Siellähän me seisomme korvat hörössä Jeesuksen ympärillä. Kuuntelemme temppelin esipihalla Hänen puhettaan.
Siellä on kuitenkin paljon myös niitä, jotka vielä nyt innoissaan seuraavat Jeesusta, mutta muutaman päivän päästä varovat visusti näyttäytymästä Hänen seurassaan. Jotkut heistä suorastaan vaihtavat puolta ja seisoivat lopulta niiden joukossa, jotka vaativat Jeesusta ristiinnaulittavaksi.
Kenen joukkoihin me kuulumme? Kenen puolella seisomme? – Meidän on helppo tuoda Jerusalemin tapahtumat omaan aikaamme ja omaan maahamme. Löydämme helposti ne, jotka nyt luottavat omaan asemaansa vanhan kansankirkon korkean viran haltijoina ja jotka eivät omasta mielestään parannusta tarvitse. Osaamme helposti osoittaa sormella niitä, jotka ovat kyllä luvanneet palvella Kristuksen kirkkoa uskollisina Hänen sanalleen ja kirkkomme tunnustukselle, joka oikein todistaa Jumalan tahdosta ja rakkaudesta. Silti he, sen sijaan, että palvelisivat paikallaan Jumalaa Hänen köyhissä pyhissään, jättävät nämä ilman ruokaa ja juomaa ja vielä lyövät niitä palvelijoita, jotka kaikessa heikkoudessaan yrittävät toimittaa virkaansa sen Antajan tahdon mukaisesti.
On helppo osoittaa toisia sormella ja nähdä aina vain „noissa toisissa“ se veli, joka ensin lupaa, muttei sitten menekään. On helppo nähdä tämän ajan ylipapit ja kansan vanhimmat ja tietysti myös valheveli tai huijarisisar siinä kastetussa kristityssä, joka kyllä hurskaasti istuu kirkossa ja seurapenkissä, mutta syntinsä anteeksi saatuaan jatkaa elämäänsä entiseen tapaan täynnä itsekkyyttä ja ilkeyttä. On helppo arvostella muita, mutta unohtaa itse katsoa Jumalan lain peiliin.
13.
Mitäpä siis, jos seisommekin väärällä puolella Jeesuksen väitellessä ylipappien ja kansan vanhimpien kanssa? Mitäpä, jos mekin ajattelemme, että koska kuulumme kristittyyn sukuun, olemme käyneet ikämme kirkossa, osaamme puolet Akreniuksesta ja melkein koko virsikirjan ulkoa tai koska meiltä tipahtaa raamatunlause tilanteeseen kuin tilanteeseen, ettei meitä koskekaan Johanneksen parannuksen saarna eikä Jeesuksen kutsu uuteen elämään ja vastuun kantamiseen Hänen viinimäessään? Mitäpä, jos minä ajattelen, että koska olen Lähetyshiippakunnan vanhauskoinen pappi, kuulun joka tapauksessa Herran ykkösketjuun ja olen siten kaiken arvostelun yläpuolella? Mitäpä, jos sinä ajattelet, että koska tulet melkein joka pyhä Pyhän Marian seurakunnan messuun ja kannat siitä vielä vastuutakin monin eri tavoin, Johanneksen kohtikäyvä saarna ei koske sinua?
Vai kärsitkö sittenkin samasta asiasta kuin minä: että kirkossa on kyllä hyvä olla ja helppo uskoa. Sanan ja sakramenttien osallisuudessa ja keskellä uskonystävien joukkoa on helppo ajatella, että „tästälähin teen iloisesti työtäni, en niin kuin ihmisille, vaan niin kuin Herralle“ ja että „tästälähin olen läheisiäni kohtaan kärsivällinen ja lempeä“ ja että „tästälähin tahdon rakkaudessa noudattaa Jumalan kaikkia hyviä käskyjä“ ja että „tästälähin haluan ehjin sydämin kantaa taloudellista ja toiminnallista vastuuta seurakunnastani“.
Mutta kuinka käy, kun pääset kotiin? Kuinka on, kun työviikko taas alkaa? Kuinka sitten, kun väsyttää ja harmittaa ja kaikki kaatuu päälle? Kuinka silloin, kun rahat eivät riitä, mutta Jumalan valtakunnan työtä pitäisi silti tukea ja tehdä?
14.
En tiedä, kuinka sinun käy. Itseni kuitenkin tunnen. Minulle käy niin, että joudun aina uudelleen korvat punaisina kuuntelemaan Johanneksen saarnaa puusta, joka hakataan pois ja poltetaan, ellei se tee hyvää hedelmää. Joudun kysymään, olenko lainkaan kiinni Jeesus-viinipuussa, kun väliin kovastikin lehtiä tuottavat oksani näyttävät olevan kokonaan vailla rypäleitä. Ja sisimmästäni löydän luottavan uskon ja uhrautuvan rakkauden sijasta epäuskon kiusauksia ja kovan sydämen.
Sen tähden, rakas veli ja rakas sisar: sinulla ja minulla ei taida sittenkään olla mitään muuta mahdollisuutta kuin tehdä se, minkä tänääkin olemme jo tehneet ja vielä teemme: painumaan publikaanien ja porttojen kanssa rinta rinnan polvillemme Herran Jeesuksen eteen ja pyytämään armoa – vain pyytämään armoa, mutta myös saamaan se, täysimääräisesti ja ehdoitta. Niin on jo tapahtunut yhteisessä ripissä, ja niin tapahtuu vielä, kun saamme astua Herran alttarin ääreen.
Ehtoollinen on voimattomien, murheellisten ja toivottomien syntisen ateria. Se antaa armahdetulle voimia vaellukseen ja tuo elämään ilon ja toivon. Siinä meitä liitetään Kristus-viinipuuhun ja ympätään villeinä oksina jaloon runkoon.
Jeesuksen veren voimassa ja Hänen ruumiinsa osallisuudessa rakennumme Hänen hengelliseksi ruumiikseen, joka ei vain ole olemassa, vaan myös kantaa hyvää hedelmää. Se ei ole vain tosiasia, vaan myös toimintaa.
Me emme näitä hedelmiä kuitenkaan tuota niitä omin voimin. Me tuotamme niitä uskossa, joka ilman mitään omaa ansiota ottaa syntien anteeksiantamuksen vastaan ja joka johtaa armahdettuja syntisiä Jeesuksen hengellisen ruumiin jäseninä ja Hänen jalanjäljissään uskollisen rakkauden tielle ja niihin hyviin tekoihin, joita Jumala sinulta ja minulta odottaa, mutta joita Hän myös Henkensä kautta meissä ja meidän kauttamme vaikuttaa. Aamen.