Meidän perheessä on pieni, vihreä polkupyörä. Siihen saa kiinni apupyörät – sellaiset, joiden avulla on hyvä opetella pyöräilyä, kun tasapaino ei ole vielä hallinnassa. Kun pyörää on käytetty ahkerasti, on käynyt niin, että vähitellen apupyörät ovat liikkuneet eri asentoon. Ne ovat nousseet ylöspäin, niin että ne eivät ole koko ajan kiinni maassa – vain silloin, kun tasapaino horjuu ne estävät kaatumisen. Varhain tänä keväänä huomasimme, että nelivuotias tyttäremme ajeli pyörällään usein niin, että apupyörät eivät koskettaneet maata ollenkaan. Mieheni oli meistä kahdesta se rohkeampi: hän otti apupyörät pois ja kehotti tyttöä ajamaan. Mies työnsi neidille vauhtia ja lähetti pienen pyöräilijän liikkeelle. Minä jännitin kotipihassa. Ajaminen sujui hyvin. Tasapaino pysyi ja pyörä kulki sujuvasti eteenpäin. Hetken kuluttua tyttö tajusi olevansa todella vain kahden pyörän varassa ja säikähti. Saman tien pyörä kaatui ja neiti tuiskahti maahan. Kuhmut puhallettiin pois ja ajamista yritettiin uudelleen. Parin kokeilun jälkeen pyöräily alkoi sujua.
Mitä oli tapahtunut? Tyttö oli ymmärtänyt, ettei pyöräillessä tule keskittyä tasapainon ajattelemiseen, vaan edessä olevaan matkaan. Kun polkee riittävän reippaasti, pyörä pysyy pystyssä ja on helpompi hallita. Vauhdin hidastuessa tai pelon hiipiessä mieleen käy hullusti. Pyörällä ajamisessa ei ole kyse pienistä yksityiskohdista, vaan kokonaisuudesta. Siitä, ettei ehkä itse käsitä, miten kaikki tapahtuu, vaan luottaa siihen, että kaikki sujuu.
Tämän päivän evankeliumi näyttää meille tilanteen, jossa Jeesus asettaa vastakkain kaksi poikaa, joista voimme tulkita yhteiskunnan pohjasakan – halveksitut ja väärin toimivat – ja fariseukset, jotka kokevat olevansa oikealla tiellä. On kaksi poikaa, jotka vastaavat isänsä pyyntöön eri tavoin. Ensimmäinen vastaa kyllä, mutta toimii eri tavoin. Toinen kertoo, ettei juuri nyt huvita, mutta lähteekin työhön. Jeesus osoittaa, että tärkeämpiä Jumalan edessä ovat teot, eivät sanat. On helppo puhua itsestään kristittynä, mutta lopulta rakkauden tulisi näkyä tekoina. Se ei tarkoita, että teot pelastaisivat ihmisen. Pikemminkin pelastettuna oleminen tuottaa hyviä tekoja.
Meissä kaikissa on sekä ensimmäinen että toinen poika. Toisinaan haluamme toimia kutsun mukaan, toisinaan taas emme. Aina ei tule toimittua siten, kuin olisi oikein – ja minkä tietäisi sydämessään oikeaksi. Tunteetkin tulevat selkeämmiksi, kun ne sanoittaa. Kun saa sanoa ääneen, että nyt tuntuu pahalta ja nyt ei huvita, tunne voi väistyä ja aito rakkaus pääseekin esiin. Mikään tunne ei ole kielletty tai väärä, vaikka suomalaisessa kulttuurissa viha onkin yleensä häpeällistä ja piilotettavaa. On rehellistä myöntää itsessään oleva synkkä puoli, jonka mielellään piilottaisi myös itseltään.
Oma kuva itsestä voi olla se, että ilman muuta menee viinitarhaan työhön. Todellisuus voikin olla se, ettei huvita eikä mene. Jos oma kuva itsestä kertoo, ettei pysty eikä huvita, voi täyttyä armolla ja rakkaudella ja päästäkin työhön kiinni. Oman tarvitsevuutensa ja oman pimeytensä myöntäminen on askel ristin juurelle. On miellyttävää kulkea oman elämänsä laajakaistaa, leveää moottoritietä ja uutta asfalttia. On mukava polkea pyörällä siellä, missä tie on tasainen ja pysyy hyvin pystyssä. Epämiellyttävää on tarpoa synkässä metsässä, muhkuraisella polulla – siellä, missä kompastuu juurakoihin ja taittaa nilkkansa kuopissa. Kuitenkin juuri siellä nöyrtyy. Juuri siellä osaa kiinnittää katseensa ja koko olemuksensa kaikkein olennaisimpaan. Kuten pyöräilemisessä, myös uskossa on kyse siitä, ettei keskity itseensä ja pieniin osa-alueisiin, vaan katsoo kokonaisuutta – hurmaantuu vauhdista ja kasvoille puhaltavasta tuulesta, nauttii vapaudesta ja elämästä. Uskossa on kyse luottamuksesta Jumalaan – siihen, että hän kantaa ja kuljettaa silloinkin, kun siltä ei tunnu.
Itsensä tutkiminen haastaa kohtaamaan oman pahuutensa ja itsekkyytensä. Peilaaminen muihin ihmisiin aiheuttaa helposti vääränlaisen tulkinnan itsestään. Kun peilaa itseään Jumalan sanaan, armoon ja rakkauteen, näkee todellisuuden. Kukaan ei ole täydellinen eikä välty virheiltä. On armoa saada aloittaa alusta. On armoa nousta ylös kaatumisen jälkeen ja antaa Jumalan puhaltaa kuhmut pois. Sitten matka taivaaseen voi jatkua taas.
On armoa kuulua joukkoon, on armoa yhtyä samaan uskoon, johon ennen meitä niin monet ovat turvautuneet. Tunnustamme yhteisen uskomme.