Itsensä tuntemista pidetään – ja on aina pidetty – tärkeänä asiana, jota kannattaa tavoitella. Mutta miten me voimme oppia tuntemaan itseämme? Vai onko niin, että itsensä tunteminen ei ole edes mahdollista?
Voimme ottaa itsetuntemuksen tiellä joitakin askeleita, kun ryhdymme tutkimaan itseämme, mutta muutaman askeleen jälkeen eteenpäin pääseminen käy vaikeaksi. Tämä johtuu siitä, että suuri osa psyykkisistä prosesseista tapahtuu tiedostamattomalla tasolla, johon emme niin vain pääse käsiksi. Alitajunnan tai tiedostamattoman merkitys on aina jollain tavoin ymmärretty, mutta vasta suunnilleen sadan vuoden ajan siihen on kiinnitetty erityistä huomiota, ja tiedostamattomia prosesseja on yritetty tutkia tieteellisesti. Erilaiset alitajuntaan liittyvät teoriat ovat vielä suuressa määrin enemmän uskomusjärjestelmiä kuin testattuja tieteellisiä teorioita.
Siinäkin tapauksessa, että tieteelliset teoriat kehittyvät paljon pitemmälle ja löydetään uusia keinoja tiedostamattomien prosessien tutkimiseksi ja ymmärtämiseksi, ihminen pystyy tuntemaan itseään vain hyvin pinnallisesti. Ihminen on pohjimmiltaan salaisuus. Tiede ei pääse käsiksi ihmisen syvimpään olemukseen, ja jokainen meistä kohtaa itsessään salaisuuden, jota hän ei tavoita.
Vain Jumala, joka on meidät luonut, tuntee meidät. Tutussa psalmissa 139 sanotaan: “Herra sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni. … Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä. Siihen ei ymmärrykseni yllä.” (Psalmi 139:1-4)
Jumalan ei tarvitse tutkia meitä tunteakseen meidät, koska kaikki on hänelle avointa ja paljastettua. Kun Jumala tutkii meitä, kysymys on siitä, että me olemme hänen tutkivan katseensa alla. Perimmäinen itsetuntemuksemme voi lisääntyä vain niin, että meille selviää jotain siitä, mitä Jumala meissä näkee ja mitä hän meistä ajattelee. Siksi itsensä tutkiminen on sitä, että olemme hiljaa Jumalan edessä ja pyydämme häntä tutkimaan meitä.
Mitä Jumalan tutkiva katse sitten paljastaa? Mistä Jumala haluaa meille puhua, kun hän tutkii meitä ja lisää itsetuntemustamme? Selvää ainakin on, että meille paljastuu Jumalan puhuttelussa jotain sellaista, mikä yllättää meidät, koska Jumala näkee meidät toisin kuin me itse näemme itsemme. Jumalalla on meistä paljon parempi kuva kuin meillä itsellämme, ja kun tämä tosiasia edes hieman avautuu meille, me väistämättä yllätymme ja hämmennymme.
Edellä mainitun psalmin 139 kirjoittaja oli oppinut tuntemaan jotain olennaista omasta arvostaan ja yleensä ihmisen arvosta, kun hän sanoo: “Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.” (Ps. 139:13,14) Myös psalmin kahdeksan kirjoittaja hämmästelee ihmisen arvoa ja asemaa maailmankaikkeudessa; hän toteaa: “Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella. Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi, asetit kaiken hänen valtaansa.” (Ps 8:4-7)
Jumala on antanut ihmiselle erityisaseman luomakunnassa. Tämä ei ole ylpeilyn vaan nöyrän kiitoksen aihe. Jokainen ihminen on suuri ja myös täysin ainutlaatuinen ihme. Jumala on luonut meistä jokaisen omaksi persoonaksi, joka voi olla henkilökohtaisessa yhteydessä hänen kanssaan. Olemme kaikki Jumalan silmissä äärettömän arvokkaita, ja hän rakastaa meitä kaikkia käsittämättömän paljon. Siksi meidänkään ei sovi millään tavoin vähätellä itseämme, ja mitä enemmän me opimme näkemään itsemme Jumalan silmin, sitä enemmän me arvostamme itseämme.
Mahdollisuus elää läheisessä yhteydessä Jumalan kanssa on ihmeellinen lahja, mutta ihmiskunta on merkillisellä tavalla kääntänyt selkänsä Luojalleen. Synnin valta on paljon suurempi ja synti asuu meissä paljon syvemmällä kuin kuvittelemme. Niinpä ei ole totta vain se, että Jumalalla on meistä parempi käsitys kuin meillä itsellämme, vaan aivan yhtä totta on se, että Jumalalla on meistä huonompi käsitys kuin meillä itsellämme. Jos joudumme hämmästelemään sitä, kuinka arvokkaita me olemme Jumalan silmissä – jotka näkevät kaiken oikein ja totuudenmukaisesti –, myös sydämessämme asuva pahuus yllättää meidät, kun opimme Jumalan tutkivan katseen alla itseämme tuntemaan.
Meidän on hyvä aina muistaa, että Jumalalla on meistä kahdella tavalla erilainen käsitys kuin meillä itsellämme. Päivän aihe “itsensä tutkiminen” sisältää kuitenkin epäilemättä ajatuksen, että meidän tulee tutkia ennen muuta syntistä sydäntämme eli sitä, mikä erottaa meidät Jumalasta. Synnin näkeminen ja tunnustaminen on lopulta myös itsearvostuksemme lisääntymisen edellytys kahdesta syystä. Ensinnäkin on selvää, että vain totuuteen perustuva itsensä arvostaminen on oikeaa itsensä arvostamista. Toiseksi – ja mikä tärkeintä – näemme arvomme kaikkein selvimmin Jeesuksen ristin valossa. Sillä mikä muu voi kertoa niin syvästi ja ihmeellisesti suuresta arvostamme Jumalan silmissä ja hänen rakkaudestaan meitä kohtaan kuin se, että meille Jumalan armosta kirkastuu, mitä Vapahtajamme on tehnyt hyväksemme ottaessaan syntimme kantaakseen!
Myös psalmin 139 kirjoittajalla oli tarve tuntea ja tunnustaa syntinsä. Kun hän oli ylistänyt Jumalaa elämän lahjasta ja ihmeestä, hän päättää psalminsa rukoukseen: “Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.” (Ps. 139:23,24) Olkoon tämä meidänkin rukouksemme!