”Ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen, ettekä uskoneet häntä.” Näyttää siltä, että Jeesus olisi odottanut kuulijoiltaan edes jälkiviisautta. Mielenmuutokseen tarvittavaa nöyryyttä ei heiltä kuitenkaan löytynyt.
Jeesus kertoi vertauksen kahdesta pojasta. Isä pyytää poikiaan menemään työhön viinitarhaan. Toinen vastaa isänsä työtehtävä pyyntöön, ettei kuule kiinnosta yhtään. Ja toinen vastasi isälleen (kännykkäänsä katsoen – noin ehkä nykyaikana), että joo joo, kyl mä kohta meen. Edellinen kuitenkin toteutti isänsä toiveen. Joo joo -poika ei sitä toteuttanut.
Itsensä tutkiminen – ja tunteminen- vaikuttaa hiukan erikoiselta aiheelta uskonkysymyksiin nähden. Eikö tutkimisen aiheeksi pitäisi nostaa jotain perinteisempää, tutumpaa? Jumalan tunteminen. Tai Kristuksen sisällinen tuntemus? Miksei ole jumalanpalveluksen aihetta Raamatun tunteminen?
Mutta nyt on siis katsominen pelastusta, sielua, sovitusta, Jumalaa tämän kautta, kysymällä mitä on itsensä tunteminen uskonkysymysten yhteydessä. Eikä vain teoriassa, vaan käytännössä, minulle ja sinulle nyt.
Ihmettelin aluksi tätä saarnaa valmistellessa myös sitä, miksi Daavid ja Goljat kertomus on tänään Vanhan testamentin lukukappaleena. Havahduin kysymään itsensä tuntemista tässäkin valossa. Millaiseksi kristityksi voisin kasvaa, mikä uskoani kantaa? Daavid ja Goljat antoivat aiheen myös kysyä, millaisia me kristityt nyt olemme.
Goljat on voittanut julkisuudessa taistelun kristityn mallista. Daavidkin yritti pukea ylleen täydellisen taisteluvarustuksen. Hän kuitenkin totesi, ettei niissä varusteissa voinut liikkua. Niinpä Daavid valitsi vapaan liikkeen ja voitti Goljatin. Julkisuuteen päätyneet kristityn mallit muistuttavat kuitenkin enemmän täydessä taisteluvarustuksessa olevaa Goljatia kuin ketterää ja nuorta Daavidia. Miksi kristityn itsetuntemus on kääntynyt irvikuvakseen? Miksi monet näyttävät valitsevan liikkumattomuuden ja varmat mielipiteet elämän ja liikkeen sijaan?
Raamatun mukaan (1. Sam. 17) voittaja oli Daavid. Hän vastasi filistealaisen Goljatin uhitteluun, että ”tulen sinua vastaan Herran Sebaotin nimessä”.
Daavidin varustus oli Herran nimi. Siitä seurasi rohkeus.
Me kristityt tarvitsemme nyt luottamusta Jumalaan ja rohkeutta. Emme tarvitse nyt goljatmaista kilpavarustelua toisiamme vastaan.
Useimmat suomalaiset eivät halua kiihkoilla uskonasioissa. Julkisuuteen uskonasioista päätyvät kuitenkin vain ääriesimerkit. Ne eivät ole totuus uskosta. Fundamentalismi eli ole totuus uskosta. Liberalismi ei ole totuus uskosta. Edes suomalainen kristillisyys ei ole totuus uskosta. Ne ovat Goljatin haarniskoja.
Ehkä peräti kompastuskiveksi voi kääntyä tuo sanapari: totuus uskosta. Totuuteen pyrkiminen on tärkeää mutta sen ainoaksi omistajaksi julistautuminen voi osoittautua liioitteluksi. Vielä’ vaarallisempaa on hylätä totuuteen pyrkiminen. Itsensä tutkimista ja tuntemista on ymmärtää, etten ole ainoa tällä tiellä kulkija. Tie ja tien kansa on vanha kuvaus uskovista. Ja tiellä on monenlaista tallaajaa.
Jeesus esitti äärimmäisen painavan vertauksen. Sen mukaan Jumalan valtakuntaan menevät ennemmin muut kuin ne, jotka sinne näyttäisivät olevan tyrkyllä. Ennemmin, mitähän se tarkoittaa? Ennemmin tai myöhemmin? Sitäkö? Vai peräti heidän sijastaan? Tämä on kova kuva. Sen taustana on Jeesuksen kuvailema katumattomuus: ”Vaikka te näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.” Vanhan liiton juutalaiset eivät tunteneet tarvitsevansa katumusta, heillä omasta mielestään oli jo vanhurskaus. Jeesuksen mukaan asiat olivat kuitenkin toisin. Katumus vie uuteen liittoon ja uuteen elämään. (Esko Haapa, Matteuksen evankeliumi, s. 204)
Kahden pojan vertaus tuntuisi suosivan sellaista toimintalinjaa, ettei ainakaan lupailla liikoja. Jeesuksen vertaus ei myöskään tarkoita sitä, että vetäydytään sivustaseuraajien katsomoon eikä tehdä’ mitään. Vertauksen mukaanhan isä kutsui työhön viinitarhaan.
Palaan vielä Daavidin ja filistealaisen kaksintaistelujätin, Goljatin kohtaamiseen. Siinä oli kysymys rohkeudesta astua esiin ja taisteluvarustuksesta.
Paavali kuvaili Efeson seurakunnan kristityille heille sopivan taisteluvarustuksen Ef 6:14-17) näin:
”Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan
ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia.
Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet.
Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana.”
Paavalin ohje on sen ajan miekkataistelijan varustuksin kuvailtu kristityn ominaislaatu, rohkeus astua esiin, tulla kutsutuksi mukaan tähän joukkoon. Ainakaan kuvauksessa ei ole kysymys kaikesta sivuun vetäytyneestä ihmisestä vaan taistelijasta. Kun nämä kristitylle kuvaillut ominaislaadut asetetaan Jumalan yhteyteen, saadaan oikea horisontti – Jumalan Sana.
Heprealaiskirjeen mukaan ”Jumalan sana…paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme”. Hepr 4:12. Usko Jumalaan on se itsensä tuntemisen kohta, jossa ei ole mitään mieltä salata yhtään mitään. Tai teeskennellä yhtään mitään. Jumala tarkoittaa perimmäistä totuutta, jossa selittelyt ja teeskentely ovat harhaa. Jumala tarkoittaa myös perimmäistä rakkautta. Hänen rakkauttaan sinuun ja minuun mikään ei voi horjuttaa. Itsensä tutkimista Jumalan edessä on myöntää: tässä minä olen. Tässä ei ole joku toinen, mielestäni ehkä parempi vaan tässä olen minä juuri nyt.
Useimmat suomalaiset eivät halua kiihkoilla uskonasioissa. Julkisuuteen päätyvät kuitenkin vain ääriesimerkit. Ne eivät ole totuus uskosta. Fundamentalismi eli ole totuus uskosta. Liberalismi ei ole totuus uskosta. Edes suomalainen kristillisyys ei ole totuus uskosta. Ne ovat Goljatin haarniskoja. Goljat on voittanut Daavidin kristityn mallina.
Julkinen keskustelu uskosta on haarniskojen taistelu. Oikeasti Daavid on itsemme tutkimisen ja tuntemisen kuva, kristityn kuva, hyväntahtoinen, pelkistetty, liikkuva. Rohkea ja vapaa eli Jeesuksen Kristuksen oma.