12. sunnuntai helluntaista, Matt. 23: 1-12, Martti Vaahtoranta

1.
Ostin vuonna 1973 rippilahjaksi saamillani rahoilla kaksi kirjaa: Lutherin Huonepostillan ja nimimerkki „Ollin“ pakinakokoelman. Huonepostilla jäi silloin lukemattomana hyllyyn. Vasta kun nuorena perheenisänä tarvitsin kotiseurakunnalleni luettavaa silloin, kun emme syystä tai toisesta päässeet pyhänä kirkkoon, se siirtyi nyttemmin alati kasvavasta kokoelmastani ”lukemattomia hyviä kirjoja” välillä aika ahkeraankin käyttöön myös papintyön tukena.
Ollin pakinat sen sijaan luin heti, ja yhden niistä osasin joskus jopa ulkoa. Sittemmin kirja on vuorostaan unohtunut hyllyyn, jonka sisältöä on monissa muutoissa siirrelty kodista ja maasta toiseen.
Nyt kuitenkin löysin ”Ollin parhaat”, ja hyvä niin – sillä päivän teksti toi mieleeni verrattoman pakinan ”Epäturhamainen” ja sen päähenkilön, ”Hra Kust. Aad. Tasalievän”. Tämä ”vaatimaton” herra oli ”perustanut Turhamaisuuden Vastustamisyritys ry” -nimisen yhdistyksen ja julkaissut ”kasvatushenkisen teoksen” Turhamaisuuden kirous. Siinä hän vastusti kaikenlaisia arvonimiä ja arvosteli niiden kantajia turhamaisuudesta.
Huolimatta pienistä painoksista teos oli niin suuri menestys, että sen – ja epäilemättä myös ansiokkaan luentotoiminnan – johdosta hra Tasalievälle myönnettiin kamarineuvoksen arvonimi.
Se oli aika täräys miehelle, joka vastusti kaikenlaisia arvonimiä! Niinpä, kuten Olli kirjoittaa, ”hra Tasalievä ilmoitti periaatteellisista syistä kieltäytyvänsä ottamasta vastaan kamarineuvoksen arvonimeä”.
Mutta sitten Olli jatkaa:
”Kului päivä. Kului 2.
Hra Tasalievä soitti sanomalehden toimitukseen.
– Mistä johtuu, että lehdessänne ei ollut minkäänlaista uutista kamarineuvokseksi nimittämisestäni?”
Virhe johtui siitä, että toimituksen tietoon oli tullut, ettei herra Taslievä ottaisi koko arvonimeä vastaan. Eikä ottanutkaan. Silti asia korjattiin, kuten pakinassa kerrotaan. Ja näin ”Olli” jatkaa:
”Hra Tasalievä sai lehtiin uutiset. Ja kuvansa sekä päivä- että kuvalehtiin. Hän piti pyynnöstään myös radioesitelmän ’Kuinka tein aloitteen taistelussa turhamaisuutta vastaan’. Käyntikortteihinsa hän painatti:
KUST. AAD. TASALIEVÄ
Kamarineuvoksen arvosta
kieltäytynyt”
Pakinan lopussa tämä kaikkea turhamaisuutta vastustava herra pakahtuu raivosta ja halkeaa harmista, kun muuan nuori toimittaja ei tunnista häntä hänen saapuessaan esitelmämatkalle maaseutukaupunkiin ja lopulta sekoittaa kamarineuvoksen kanslistiin. Ja ”jäljelle jäi vain pölyä”, kuten Olli kirjoittaa ja lopettaa: ”Mitä muutakaan olisi jäänyt miehestä joka ei ollut turhamainen.”
(Ollin parhaat. Helsinki 1971, 131-133.)
2.
Mietin, onko sopivaa lainata saarnassa maallista pakinaa. Se kuitenkin sopii niin hyvin päivän saarnatekstiin, että minun oli pakko panna Olli puhumaan omasta puolestani.
Me kohtaamme nimittäin sekä keskuudessamme ja suorastaan omassa sydämessämme, mutta myös Raamatussa ja Jeesuksen lähimmässä opetuslapsipiirissä niitä samoja ilmiöitä, joita Olli kuvaa satiirissaan: löydämme nimiä ja arvonimiä ja asemia ja virkoja, löydämme niitä, jotka tavoittelevat näitä, ja sitten löydämme niitä, jotka kovin sanoin arvostelevat kaikenlaisia virkoja ja rakenteita ja asemia kirkossa ja yhteiskunnassa – mutta ovat silti kovin turhamaisesti kiinnostuneita siitä, kuinka heitä itseään arvostetaan ja mikä asema heillä on ”yhtenä veljenä” (tai sisarena) ”muiden joukossa”. Eikä tämä turhamaisuuden synti ole kaukana meistä kenestäkään.
Jos pysymme edelleen vertauksien maailmassa, yhtäällä ovat kuninkaat, presidentit ja pääjohtajat, filmitähdet ja urheilusankarit, joita tavallinen kansa ihailee ja kadehtii, toisaalla taas yritykset luoda vaikka väkivalloin täysin tasapäinen yhteiskunta ja maailma. Sitä koetettiin esimerkiksi Kiinassa viime vuosisadan ”kulttuurivallankumouksen” aikoihin – mutta silloinkin sanottiin, että myös siinä yhteiskunnassa ”toinen oli tasa-arvoisempi kuin toinen” ja että sen tunnisti tyypillisen työtakin taskuista, niiden määrästä tai muodosta tai jostakin, mistä minulla ei ole sen tarkempaa tietoa.
Päivän evankeliumia on puolestaan kirkollisessa keskustelussa käytetty usein iskulauseena, kun on haluttu kieltää erilaisten kirkollisten virkojen ja suorastaan myös saarnaviran olemassaolo ja oikeutus. On vedottu siihen, että Jeesuksen opetuksen mukaan kaikki kristityt ovat keskenään veljiä ja sisaria, eikä ketään saa nimittää millään muulla tavalla.
Mutta tarkoittaako Jeesus tätä? Tarkoittaako Hän, että kaikkinainen ”hierarkia”, kuten hienosti sanotaan, että kaikki ”pyhä järjestys” olisi uskovien kesken kielletty? Tarkoittaako Hän, ettei kirkossa saisi olla minkäänlaisia virkoja eikä seurakunnalla annettua rakennetta, jossa jollekulle veljistä on annettu enemmän ja näkyvämpiä tehtäviä kuin toiselle?
Tätä kysyessämme meidän on muistettava, että Jeesus puhuu päivän evankeliumissa ”kansalle ja opetuslapsilleen”. Näiden ”opetuslasten” joukossa olivat ”ne kaksitoista”, kuten P. Luukas sanoisi. Tai sitten Matteus peräti tarkoittaa sanalla vain heitä eli niitä apostoleja, jotka Herra oli erikseen kutsunut lähettiläikseen ja myös kaitsemaan heille uskottua laumaa. Moneen kertaan tämä kerrotaan eri kohdissa neljää evankeliumia erityisesti P. Pietarin paimenkutsua painottaen. Ja P. Paavali, jonka Herra viimeisenä kutsui ”niitä kahtatoista” laajemman apostolijoukon jäseneksi, vetoaa kirjeissään usein omaan kutsumukseensa ja erityiseen virkaan, jonka Herra Jeesus itse on hänelle antanut.
Uusia apostoleja ei Herra enää ensimmäisen silminnäkijäsukupolven jälkeen kutsunut, mutta välillisenä kutsu apostoliseen saarnavirkaan on tärkeä osa Pyhän Hengen valossa ja johdatuksessa syntynyttä Uuden testamentin ilmoitusta, ja siihen meidänkin uskomme ja hengellinen elämämme perustuu. Seurakunnilla on oltava piispoja ja paimenia, opettajia ja kaitsijoita.
3.
Mutta mitä Jeesus sitten oikein tarkoittaa? Ja kuinka se, mitä Hän tänään meille opettaa, pitäisi ymmärtää, jos ajattelisimme, että seurakuntavirat ovatkin syntiä?
Olisiko luterilainen tunnustuksemme väärässä, kun se opettaa toisin? Olisiko ”Biblian” alussa olevan rekisterin hieno opetus ”Saarnavirasta” hylättävä? Olisiko Herran apostoli Paavali tehnyt syntiä puhuessaan itsestään paitsi apostolina, myös ”isänä” työnsä kautta syntyneeseen seurakuntaan nähden (1. Kor. 4:15).
Entä pitäisikö meidän kieltää myös maallinen isän virka, ja ehkä myös äidin? Eivätkö uskovat lapsetkaan saisi nimittää isäänsä isäksi eivätkä äitiään äidiksi? Ovathan lapsemme hengellisessä mielessä meidän sisaruksiamme Herrassa, ja me heidän. Lopulta myös isyys ja äitiys ovat myös hengellisenä kutsumuksena vain tehtävä, joka kyllä annetaan kirjaimellisesti meidän syliimme, mutta on sittenkin vain virka.
Emme omista emmekä saa yrittää omistaa lapsiamme! Viimeistään sitten sen huomaamme, kun lapset ovat aikuisia ja alkavat lentää omin siivin kohti omaa tulevaisuuttaan. Herrassa olemme heidän kanssaan lopulta kuitenkin yhdessä Jumalan lapsia, jos pysymme uskossa Jeesukseen.
4.
Mutta mitä ihmettä Vapahtajamme sitten oikein tarkoittaa? – Jeesus tarkoittaa juuri sitä, että seurakuntavirat ovat vain virkoja, tehtäviä, jotka annetaan tosin joskus koko elämän ajaksi, kuten aviomiehelle ja -vaimolle annetaan heidän elinikäinen virkansa. Viran haltijat eivät kuitenkaan millään tavalla eivätkä millään muotoa ”omista” seurakuntaa, jota heidät on asetettu rakentamaan ja kaitsemaan. He eivät saa sitoa Jumalan lapsia omaan henkilöönsä, vaan yksin Jumalaan, joka varsinaisessa mielessä on uskovien ainoa Isä, ja yksin Herraan Jeesukseen, joka ainoastaan on heidän hengellinen Ylkänsä, Mestarinsa, Opettajansa ja Pelastajansa.
Herra Jeesus kyllä toimii sanaansa ja sakramentteja hoitamaan kutsuttujen paimenten ja opettajien kautta. Heillä ei kuitenkaan ole mitään muuta tehtävää eikä mitään muuta valtaa kuin se, jota Herra itse käyttää ja joka ei koskaan nouse yli Hänen sanansa eikä puhu sen ohi, vaan julistaa juuri sitä. Ja jos saarnavirka ei pysy Sanassa eikä sitä opeta, ei sitä myöskään pidä kuunnella eikä sen opetuksia seurata, niin kuin Jeesus käskee oman aikansa juutalaisia seuraajiaan kyllä pitäytymään oman aikansa Raamatun opettajien opetukseen, mutta vain sikäli, kuin nämä opettavat oikein eli kirjoitetun Sanan mukaisesti. Eikä heidän elämänsä millään muotoa kelpaa esikuvaksi heidän sitoessaan opetuksellaan raskaita taakkoja kuulijoiden harteille itse edes yrittämättä kantaa niitä heidän kanssaan.
Jeesus ei siis ole kumoamassa omaa kutsuaan, eikä Uuden testamentin kirjeiden puhe seurakuntaviroista suinkaan merkitse lankeemusta Jeesuksen ”aidosta opetuksesta”, kuten on joskus ajateltu. Sen sijaan Jeesus opettaa jotakin vieläkin vallankumouksellisempaa kuin kaikkien virkojen lakkauttaminen ikinä olisi – ja sehän johtaisikin vain erilaisten ”Kustaa Aadolf Tasalievien” kilpailuun ensimmäisistä sijoista, sellaiseen kilpailuun, joka ei perustuisi Jumalan kutsuun, vaan ihmisten omaan erinomaisuuteen omissa ja toisten silmissä ja toisten, vähemmän erinomaisten, jalkoihin polkemiseen, kun kaikki pyrkisivät saarnaamaan ja alttarille, mutta vain vahvimmat ehtisivät sinne toisten jäädessä kateellisina katselemaan. Se johtaisi siihen, että oman kilvoituksensa paisteessa sokaistuneet eivät enää näkisi niitä pieniä ja heikkoja, joita varten Jumalan asettamat virat ovat olemassa. Ja kuinka helposti me lisäksi teemmekään kaiken, ihan kaiken, vain sitä varten, että ihmiset meitä kehuisivat myös silloin, kun yritämme olla nöyristä nöyrimpiä ja alhaisista alhaisimpia – mutta vilkuilemme sivusilmin, huomasiko naapurini varmasti, että olen vielä nöyrempi kuin hän?
5.
Jeesus ei siis suinkaan kiellä maallisten rakenteiden, mutta ei myöskään kirkollisten virkojen oikeutusta. Hän itse kutsui kirkolleen apostolit, ja Hän on myös sen kutsun takana, johon seurakunnan kutsu perustuu. Herra itse kutsuu paimenet kirkolleen silloinkin, kun Hän toimii koko seurakunnan kautta.
Sen sijaan Jeesus antaa Kirkolleen merkillisen ohjeen ja toimintatavan, joka tekee Jumalan seurakunnasta sittenkin kokonaan toisenlaisen kuin meidän tuntemamme maalliset järjestelmät. Samalla Hän vaikuttaa opetuksellaan siihen, kuinka me olemme historian kuluessa alkaneet ymmärtää hyvää maallistakin hallitsemista: että sekin on pohjimmiltaan palvelutyötä, itsensä alttiiksi antavaa sitoutumista ja vahvojen asettumista heikkojen asemaan.
Kaikkein olennaisinta kirkon pyhässä järjestyksessä onkin, ettei seurakunnan paimen eikä opettaja edusta virassaan itseään eikä omaa persoonaansa. Itsessään paimen on todellakin yksi veli veljien joukossa ja lopulta vain pieni Jumalan lapsi seurakuntaäidin sylissä. Virassaan hän kuitenkin edustaa seurakuntaan eli veljiinsä ja sisariinsa ja Jeesuksen sisarusten äitiin ja taivaallisen Yljän morsiameen nähden Herraa Jeesusta itseään. Pappi edustaa virassaan Jeesusta, ei omaa persoonaansa – ja silloin Jeesus itse opettaa ja hallitsee, ei pappi eikä piispa, jotka ovat vain Hänen suunsa ja kätensä, kun Hän itse tekee työnsä Pyhässä Hengessä, totuudessa ja rakkaudessa.
Sen tähden ne, joille on seurakunnassa uskottu paljon valtaa ja vastuuta, seuraavat virkansa hoitamisessa Herran esimerkkiä ja toivovat, että Hänestä tulisi heidän työnsä kautta suuri, mutta viranhaltijoiden persoonasta pieni. Oikeat paimenet kutsuvat lampaita Ylipaimenen äänellä, eivät omallaan, vaikka Herra sitä käyttääkin sanansa saarnaamiseen. He eivät syö lampaita, vaan ruokkivat niitä. Sillä oikeat paimenet ovat itsekin Ylipaimenen paimennettavina ja ruokittavina.
6.
Tämä piti pyhän Pietarin muiden kunniapaikkoja havitelleiden apostolien kanssa opetella hirveiden lankeemusten jälkeen ylösnousseen Herran lähettäessä kieltäjä-Pietarin ja muut armahdetut apostolit nyt toisin perustein palvelemaan kuin he itse vain vähän aikaisemmin olivat luulleet pääsevänsä herroina hallitsemaan. Nyt he palvelivat valtakunnassa, jonka johtoasemista saattoi seurata ja usein seurasikin marttyyrikuolema ja joka tapauksessa paljon vaivannäköä ja raskasta työtä. Sen tähden pyhä Pietari saattoi vanhana miehenä kirjoittaa tällä tavoin seurakunnille:
”Vanhoja pappeja teidän seassanne minä neuvon, joka myös pappi olen ja Kristuksen kärsimisten tunnustaja ja osallinen siitä kunniasta, joka ilmestyvä on: Kaitkaat Kristuksen laumaa, joka teidän hallussanne on, ja pitäkäät siitä vaari, ei vaaditut, vaan hyvällä mielellä, ei turhan voiton tähden, vaan hyvästä tahdosta, ei myös niinkuin herrat kansansa päälle, vaan olkaat laumalle esikuvaksi. Niin te, ylimmäisen Paimenen ilmestyessä, katoomattoman kunnian kruunun saatte.“ 1. Piet. 5: 1-4
Ja aivan kuin jatkona meidän Herramme opetukselle oman valtakuntansa arvojärjestyksistä P. Paavali kirjoittaa Efesolaisepistolassaan avioliitosta ja Jumalan seurakunnasta, jota se kuvaa, ne ihmeelliset sanat, joihin päätämme tänään tämän aiheen tarkastelun:
”Ja olkaat toinen toisellenne alamaiset Jumalan pelvossa.” (Ef. 5:21)
Tässä Paavali opettaa kaikkien kristittyjen täydellistä tasa-arvoa Jumalan edessä ja sitä, kuinka olemme kaikki saman Isän lapsina toistemme sisaruksia, jos vain pysymme Kristuksen uskossa. Mutta sitten hän jatkaa kuvaten niitä järjestyksiä, jotka Jumala on asettanut, mutta myös sitä, kuinka toisella tavalla Hän on kaiken tarkoittanut, kuin me syntiset ihmiset luonnostamme itsekkäinä ja toisiamme alistaen niissä elämme:
”Vaimot olkaat omille miehillenne alamaiset niinkuin Herralle. Sillä mies on vaimon pää, niinkuin Kristus on seurakunnan pää, ja hän on ruumiin vapahtaja. Mutta niinkuin seurakunta on Kristukselle alamainen, niin myös vaimot pitää miehillensä kaikissa alamaiset oleman. Miehet, rakastakaat teidän vaimojanne, niinkuin myös Kristus seurakuntaa rakasti ja antoi ulos itsensä hänen edestänsä, että hän sen pyhittäis, ja on sen jo puhdistanut veden pesossa sanan kautta: Että hän saattais itsellensä kunniallisen seurakunnan, jolla ei saastaisuutta eikä ryppyä ole eli jotakuta muuta senkaltaista, vaan että hän pyhä ja laittamatoin olis. Miehet pitää vaimojansa rakastaman niinkuin omia ruumiitansa; joka vaimoansa rakastaa, se rakastaa itsiänsä. Sillä ei yksikään ole omaa lihaansa koskaan vihannut, vaan elättää ja holhoo sitä, niinkuin myös Herra seurakuntaa. Sillä me olemme hänen ruumiinsa jäsenet, hänen lihastansa ja luistansa. Sentähden pitää ihmisen antaman ylön isänsä ja äitinsä, ja vaimoonsa sidottu oleman, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Tämä salaisuus on suuri; mutta minä puhun Kristuksesta ja seurakunnasta.“ (Ef. 5: 22-32)
Autuas se, joka tämän salaisuuden ottaa vastaan, sen uskoo ja käsittää – että Kristus, jolla on kaikki valta, asettui kaikkein pienimmäksi ja kaikkien palvelijaksi antaen lopulta henkensä morsiamensa puolesta ja vieläpä suostuen niin lapsena kuin ristillä kuolleena rakkaana vainajanakin naisten, oman seurakuntansa hellien käsien hoidettavaksi. Autuas se seurakunta, joka tästä salaisuudesta elää ja elää sitä todeksi keskuudessaan. Amen.