Jeesus otti usein yhteen lainopettajien ja fariseusten kanssa. Niin tapahtui myös tämän päivän evankeliumissa. Siinä Jeesus kritisoi fariseuksia monista asioista: he tekevät toisin kuin opettavat, he taakoittavat säädöksillään ihmisiä, he esiintyvät julkisilla paikoilla näyttävästi, jotta saisivat ihmisiltä arvostusta. Jeesus otti heidät varoittavaksi esimerkiksi siitä, ettei itseään tule korottaa. ”Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”
Jeesus puolestaan itse teki niin kuin hän opetti. Hän mm. pesi opetuslastensa jalat, mikä yleensä oli palvelijoiden tehtävä. Hän antoi aikaansa ja itseään säästämättä auttoi ihmisiä monin tavoin.
Jeesuksen mukaan todellisten opettajien ei tule antaa lisäkuormaa, vaan vapauttaa kuormista, jotta meillä Jumalan lapsina voisi olla ilo, rauha ja vapaus. Todellista palvelijan mieltä Jeesus itse osoitti loppuun saakka antamalla henkensä kaikkien puolesta, jotta saisimme syntimme anteeksi ja löytäisimme Luojamme yhteyteen. Hän otti meidän kuormamme kantaakseen, jotta meillä olisi rauha Jumalan kanssa.
Arvostellessaan fariseuksia Jeesus suositti heille itsetutkiskelua. Jeesus omilla sanoillaan oli ikään kuin peilinä heille, jotta he ottaisivat opikseen. Mutta sen sijaan, että he olisivat tarkistaneet suuntaa, he ärsyyntyivät Jeesuksen sanoista, ottivat hänet kiinni ja lopulta veivät tuomittavaksi.
Meillä on pyhän aiheena tänään ”itsensä tutkiminen”. Eli päätarkoituksena ei lopulta ole miettiä missä fariseukset erehtyivät, vaan suunnata katseemme omaan itseemme. Ihmisluonteeseen kuuluu se, että on helpompi nähdä vika toisissa kuin omassa itsessä. Erityisesti omien kielteisten piirteiden kohtaaminen on vaikeaa. Emme haluaisi päästää tietoisuuteen itsestämme sellaista, minkä koemme epämiellyttäväksi. Martti Luther kirjoittaa: ”Rakastamme kaikki totuutta ja vanhurskautta ja riipumme siinä kiinni, kun se näyttää meistä säteilevältä, ja halveksimme sitä, kun se näyttää meistä rumalta.”
Itsetutkiskelussa joudumme siis kohtaamaan oman pimeän puolemme. Ja se peili, jonka varassa sen näemme, on Jumalan sana. Kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky kiteyttävät sen mitä Jumala meidän elämältä haluaa. On hyvä muistaa, että kehotuksessa itsetutkiskeluun näkyy ennen kaikkea Jumalan rakkaus. Jumala paljastaa sanansa kautta siksi, että hän saisi sitten armahtaa. Hänen päämääränään on lopulta osoittaa, että hän on anteeksiantava Jumala. Kristus on täynnä armoa ja totuutta. Meillä on kristittyinä etuoikeus katsoa totuutta silmiin niin, että samalla armo on läsnä.
Kuinka paljon onkaan ihmisten kesken totuuden osoittamista kovalla ja ilkkuvalla mielellä, lukekaapa vaikka iltapäivälehtien otsikoita. Halutaan paljastaa toisesta epämiellyttäviä asioita, mutta motiivina ei todellakaan ole rakkaus. Onneksi meillä on Jumala, joka ei toimi näin. Hän paljastaa, jotta saisi armahtaa ja hoitaa. Totuus on tekevä vapaaksi. Sellaiseen hoitoon on turvallista antaa itsensä. Sellainen hoito eheyttää ja antaa toivoa paremmasta. Vaikka itsetutkiskelu voi tehdä kipeää, se on Jumalan kanssa lopulta hyvin terapeuttista, hyväksi meille itsellemme.
Kun tutkimme itseämme ja elämäämme, niin onko väärin löytää välillä jotakin hyvääkin? Ei minun mielestäni, kyllä me voimme joskus onnistuakin ja kokea siitä tyydytystä. Ei varmaan ole väärin nähdä omissa tekemisissään ja sanomisissaan jotakin hyvää. Ehkä olet joskus saanut ystävällisillä sanoilla tai hyvällä huumorilla toisen ihmisen hyvälle mielelle. Siitä tulee itsellekin hyvä mieli ja onnistumisen kokemus. Tai jos olet tehnyt jonkun palveluksen toiselle ihmiselle tai antanut lahjan ja näet mikä vaikutus sillä on. Tai olet saanut käsilläsi aikaan jotakin hyvää. Esimerkiksi itse maalasin kuluneella viikolla puuöljyllä terassin lattiaa ja oli mukava katsella kun työ oli valmis. On asioita, joissa voimme onnistua ja siitä voi ja saa jäädä iloiselle mielelle.
Kun tulemme Jumalan eteen, meidän ei tarvitse kuitenkaan tuoda ansiona hyviä tekojamme tai onnistumisiamme. Hyvä, jos sellaisiakin on ollut. Mutta Jumalan edessä ne eivät ole ratkaisevia. Sillä se, että Jumala armahtaa meidät ja ottaa yhteyteensä, ei perustu meidän omiin tekoihin, vaan siihen mitä Jumala itse on tehnyt meidän hyväksemme.
Muistanette kertomuksen fariseuksesta ja publikaanista, jotka menivät temppeliin rukoilemaan ja tutkimaan itseään Jumalan edessä. Fariseus kehui itseään vuolaasti, mutta publikaanin rukous jäi lyhyeksi: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” Se ettei publikaani sen julkisemmin kertonut syntejään, kertoo siitä, että Jumala on hienotunteinen. Meidän ei tarvitse levitellä pimeää puolta toisten ihmisten kuultaviksi vaan ”sydämen rippi” riittää eli se, että tunnustamme syntimme mielessä Jumalalle.
Mutta tähän jatkoksi: joskus voi olla vaikea uskoa saaneensa anteeksi. Jostakin asiasta on jäänyt kalvamaan syyllisyys, eikä sitä millään meinaa jaksaa uskoa anteeksi. Silloin on paikallaan puhua papin tai jonkun muun luotettavan sielunhoitajan kanssa. Ja kun saa henkilökohtaisen synninpäästön, niin se voi auttaa pääsemään asian yli. Pyhän Hengen tuuli pääsee puhaltamaan sydämessä ja syyllisyyden tilalle astuu rauha, ilo ja vapaus.
Kirkkokäsikirja ohjaa pyhän aiheeseen näin: ”Jumalan sana neuvoo meitä arvioimaan itseämme ja elämäntapaamme. Oikea itsensä tunteminen näkyy nöyryytenä ottaa vastaan armo yksin Jumalan lahjana. Itseriittoisuus vääristää ihmisen todellisuudentajun. Hän kuvittelee pystyvänsä täyttämään Jumalan tahdon omin neuvoin.
Eli yhden asian tästä vielä voi nostaa. Itsensä tutkiskeluun kuuluu myös se, että emme olisi itsemme varassa, vaan saamme pyytää Jumalan apua ja armoa avuksi jokaiseen päivään. Että hän itse saisi ohjata ajatuksiamme, sanojamme ja tekojamme. Näin kun Jumalan apu ja armo on kanssamme, niin päivästämme voi tulla levollisempi ja voimme saada hyviä asioita aikaan tässä maailmassa. Oma pieni elämämme voi olla siunaukseksi toisille ihmisille. Eikö se lopulta ole jokaisen sisin toive, että näin voisi käydä?