Sydämestä ajatus, ajatuksesta sana, sanasta teko. Pidämme arvossa lupauksia, jotka johtavat sen mukaiseen toimintaan. Johdonmukaisuutta odotetaan ennen muuta johtajilta, päättäjiltä, kasvattajilta, opettajilta ja yleensä julkisuuden henkilöiltä. Nuoret saattavat olla vaatimuksissaan hyvinkin ehdottomia. Vaaleilla valituille johdonmukaisuuden vaatimus korostuu.
Hyvissä asioissa johdonmukaisuus on hyvä. Huonoissa asioissa päinvastoin on oltava valmis tarkistamaan kantaa ja muuttamaan sitä. Vai saatetaanko epäjohdonmukaisuutta oman edun vuoksi pitää tässä maailmassa jopa hyveenä? Mitä isot edellä, sitä pienet perässä …
Päivän evankeliumissa on puhetta Jumalan kansan opettajien johdonmukaisuudesta. Raamatun tekstien kuuleminen tuo korviimme Jumalan sanaa, riippumatta lukijan uskosta tai tämän aikeista elää sanan mukaan. Mutta toinen asia on sitten sanan selittäminen ja soveltaminen. Sanan on saatava ensin puhutella julistajaa. Näin sana avautuu hänelle uskossa, muillekin jaettavaksi. Ja silloin myös sanan ilmoittama Jumalan tahto, enemmän tai vähemmän, ilmenee julistajan elämässä – eli tässä mielessä ”sana tulee lihaksi”. Toisaalta sitten sanan vaikuttama pyhä elämä, ennen muuta pyyteetön lähimmäisen rakkaus ja rauhanrakentaminen toimivat jo ennen julistustakin sanan kuulemisen ”vahvistavana kaikupohjana”.
Näin ei siis ollut fariseuksilla ja lainopettajilla. Heidän sanojensa ja tekojensa välillä oli ristiriita. Heidän opetuksensa sisälsi Raamatun käskyjen yli meneviä perinnäissääntöjä, jotka vain ylimääräisesti taakoittivat kuulijoita – eivätkä opettajat tehneet mitään vapauttaakseen kuulijat näistä taakoista. Siksi Jeesus kehottaa rajaamaan kuulemisen siihen, mitä Mooses on kerran kirjoittanut – ei lukemaan Jumalan tahtoa heidän elämänvaelluksestaan. Samanlainen varoitus soveltuu myös meihin tämän päivän sananpalvelijoihin ja -kuulijoihin. Ei yli eikä ali sen, mitä on kirjoitettu. Saarnaaja saarnatkoon ensin itselleen. Toisaalta, kuka tahansa kristitty todistaa Herrasta paitsi sanomisillaan myös tekemisillään. Näiden kahden välille voi siis ilmestyä myös ristiriitaa.
Kristitynkin elämää voi sävyttää ulkokultaisuus: Elämä ei nouse sydämestä, vaan käskyjä yritetään noudattaa hurskautta näytellen. Päivän evankeliumista löydämme esimerkkejä. Kyse on samalla itsensä korottamisesta, oman kunnian pyytämisestä. Sen sijaan, että Kristus, sydämen uskon myötä, saisi vaikuttaa meissä pyhää elämää, yritämme ulkonaisin keinoin osoittaa olevamme hyviä, vieläpä muita parempia. Sen sijaan, että antaisimme kunnian Jumalalle – hänelle, jolle se kuuluu – etsimme omaa kunniaa ja kiitosta. Toki voimme antaa toiselle rohkaisevaa ja kannustavaa palautetta, kiitostakin, mutta samalla muistaen, että ilman Jeesusta emme voi tehdä mitään Jumalan tahdon mukaista.
Miten on suhtauduttava kauneuteen, älyyn ja voimaan? Tai vaikkapa kauniisiin vaatteisiin? Toki nämäkin ovat Jumalan lahjoja, mutta miten käyttäisimme niitä oikein, Jumalan kunniaksi? Niistä itsestään ei saa tulla pääasioita. Lahjat ovat hyviä, mutta niiden käyttöä ohjatkoon palveleva, uskosta kumpuava nöyrä, uhrautuva lähimmäisen rakkaus. Sellainen rakkaus ei tavoittele omaa etua, kiitosta ja kunniaa, vaan toisen parasta. Herra kyllä antaa palvelijoilleen, mitä kulloinkin tarvitsemme.
Mitä tarkoittaa tuo puhe ”leveistä raamatunlausekoteloista”? Minulla on kädessäni edesmenneiden vanhempieni kirjoja: isän hartauskirja ja äidin virsikirja. Kovin ovat resuisen näköisiä ja kannet irtoamaisillaan, mutta kaikki lehdet ovat vielä luettavissa. Näissä kirjoissa on muistutus Jumalan pelastavan voiman kätkeytymisestä, uskon perustotuudesta – ensin Kristuksessa, sitten myös meissä. Herra on heikoissa väkevä, ettei tuo voima näyttäisi olevan peräisin meistä vaan Jumalasta. ”Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä” [2. Kor.4:16]. Paavali julisti ristin sanomaa, ei osoittaen omaa puhetaitoa tai viisautta, vaan Jumalan voimaa, joka on kätkettynä vastakohtaansa.
Kuinka me sitten voisimme elää niin kuin opetamme tai lupaamme? Kuinka me voisimme päästä vapaiksi raskaimmista ja hankalimmista taakoista? Kuinka voisimme päästä vapaiksi ihmiskunnian etsimisen pakosta, itsemme korottamisen, omahyväisyyden, mestaroinnin, leveilyn ja ylpeilyn oravanpyörästä? Sillä mikään ei riitä – mitkään omat ansiot, työt ja toimet kun eivät täytä Jumalan pyhyyden vaatimuksia. Emme voi omin voimin kelvata Jumalalle. Kuinka voisimme tulla Jeesuksen tarkoittamiksi ”suuriksi”, jotka palvelevat?
Päivän evankeliumissa Jeesus antoi tähän neuvon: ei itsensä korottamisen, vaan alentamisen tietä. Juuri silloin meille on luvattu korotus, joka on kaikessa lopullisuudessaan ja täydellisyydessään taivaassa.
Ei Kristuskaan korottanut itseään, vaan alensi itsensä, suostui ihmisen osaan, kärsimykseen ja kuolemaan. Kaiken hän teki uhrautuvasta rakkaudesta koko ihmiskuntaa kohtaan, meidän puolestamme, meitä varten. Hänet, joka oli syytön, vangittiin, sidottiin, ruoskittiin ja tuomittiin. Ristille naulittuna hän sovitti meidät Jumalan kanssa. Ja kuka ikinä turvaa häneen, saa Jumalalta anteeksi ja korotetaan kerran taivaan kirkkauteen ja kunniaan. Tästä korotuksesta saamme ennakkona jo tänään uutta rakkautta, rauhaa ja iloa. Näinhän Jeesuskin korotettiin. Hän kärsi ja kuoli, mutta nousi kuolleista ja astui Isän kirkkauteen. Hänelle annettiin kaikki valta taivaassa ja maan päällä.
Mihin meitä siis kutsutaan? Itsensä alentaminen on oman alhaisuutensa myöntämistä, murtuneella sydämellä syntien tunnustamista Jumalalle. Mutta juuri murtuneeseen sydämeen syntyy usko, evankeliumin sanan vastaanottamisesta. Uskon kautta elämme todeksi lupauksen syntien anteeksisaamisesta. Tänäänkin saamme kuulla: ”Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi” (Luuk.7:48). Omatunto puhdistetaan uskolla, ja uskon myötä elämä uudistuu, saaden Kristuksen muotoa, palvellen nöyrin, vapain ja iloisin sydämin. Kerran taivaassa Kristus on oleva kaikki kaikessa, ikuisesti.
Sinne matkalla, nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme: