(Valtakunnallisten kotiseutupäivien kaupunkimessu)
Tänään on kirkkovuodessa 12. sunnuntai helluntaista. Raamatun lukukappaleet puhuvat itsensä arvioimisesta, itsensä tutkimisesta ja nöyryydestä Jumalan edessä. Aihe on erityisen sopiva juuri kotiseutupäiville. Nimittäin parhaiten meidät tunnetaan ja tiedetään lähipiirissä, kotona ja kotiseudulla. Muualla on helppo olla ja esittää jotain muuta kuin pohjimmiltaan on. Lähimpien keskellä, kotiseudulla se ei onnistu. Mikkelin piispakin on täällä Lappeenrannassa monille ennen kaikkea Häkkisen Anjan ja Auvon poika.
Jeesus puhuu evankeliumissa kansan uskonnollisista johtajista. Hän arvostelee ankarasti niitä, jotka istuvat ”Mooseksen istuimella”. Synagogan opettajan tuolia kutsuttiin Mooseksen istuimeksi. Lainopettajat olivat juutalaisen lain virallisia tulkitsijoita. Heidän ja fariseusten tehtävänä oli opettaa, miten tulee elää Jumalan lain mukaan. Jeesus arvosteli fariseuksia ja lainopettajia itsensä korostamista ja itseensä keskittymisestä.
Jeesuksen opetus on itse asiassa hyvin ajankohtainen, elämmehän me hyvin vahvaa yksilö- ja minäkeskeistä, omaa etua ja hyvinvointia korostavaa aikaa. On sanottu, että tämän ajan kolme tärkeintä sanaa ovat: minä, minä, minä. Kuinka totta nykyisin ovatkaan Jeesuksen sanat: ”Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin.” Taannoin yrittäjä Jari Sarasvuo lanseerasi jopa kokonaan uuden termin ”huomiotalous”. Siinä oli kysymys siitä, että se, joka saa huomion itseensä, saa myös asiakkaat ja rahat. Se, joka hallitsee keskustelua ja herättää huomiota, rikastuu ja menestyy.
Jeesus ei arvostele fariseusten ja lainopettajien muodollista asemaa ja opetusta. Päinvastoin, hän kehottaa seuraajiaan olemaan kuuliaisia esivallalle: ”Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan.” Jeesus arvosteli fariseusten ja lainopettajien käyttäytymistä. Sanat ja teot olivat ristiriidassa. Tehtävä on heille vain keino oman itsetunnon ja aseman pönkittämiseen. ”He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa.”
Juutalaiset pyrkivät noudattamaan Mooseksen lain säädöksiä pikkutarkasti. Jottei yhtään pykälää rikottaisi, rabbit olivat laatineet jokaisen käskyn ja kiellon ympärille joukon lisäsäädöksiä. Niillä haluttiin estää jopa mahdollisuus käskyjen rikkomiseen. Tunnetuimpia näistä ovat sapattisäädökset. Ne määrittelivät tarkasti, mitä sai ja mitä ei saanut tehdä sapattina. Näin käskyä ”Muista pyhittää lepopäivä” ei vahingossakaan rikottaisi. Nämä sapattisäädökset sisälsivät lopulta 613 eri käskyä.
Rabbit itse tiesivät hyvin, kuinka käskyviidakossa eletään. He osasivat löytää poikkeuksia, jotta elämä olisi helpompaa. Tavallinen kansa ei tätä tiennyt. Jeesus arvosteli lainopettajia siitä, että he eivät mitenkään auttaneet tavallista kansaa tulemaan toimeen erilaisten käskyjen ja kieltojen kanssa.
Myös uskonelämässä fariseukset ja lainopettajat halusivat olla parempia kuin muut ja näyttää sen.
Juutalaisen miehen rukousvarusteisiin kuuluivat raamatunlausekotelot ja rukousviitta, jossa on tupsut. Nuo kaksi ovat edelleenkin juutalaisten tärkeimmät rukouksen välineet rukouskirjan ohella.
Raamatunlausekotelot ovat pieniä, mustia neliönmuotoisia laatikoita. Ne kiinnitettiin nahkahihnoilla otsalle ja vasempaan käsivarteen. Syy raamatunlausekoteloiden pitämiseen löytyy Mooseksen kirjoista. Siellä Jumala sanoo, että ”se säädös olkoon kuin merkki kädessäsi ja tunnus otsallasi, että Herran laki aina pysyisi sinun huulillasi ja sinä muistaisit, kuinka Herra väkevällä kädellään vei sinut pois Egyptistä” (2. Moos. 13:9).
Viidennessä Mooseksen kirjassa Jumala puolestaan sanoo: ”Kuule Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi. Pidä aina mielessäsi nämä käskyt, jotka minä sinulle tänään annan. Teroita niitä alinomaa lastesi mieleen ja puhu niistä, olitpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin.” (5. Moos. 6:4-9).
Raamatunlausekotelon lisäksi rukousvarusteisiin kuului myös rukousviitta. Juutalainen poika saa sellaisen, kun hän on 12-vuotias ja hänestä tulee lain poika, täysivaltainen seurakunnan jäsen. Rukousviitassa on neljä nurkkaa ja jokaisessa tupsu. Juutalaisille nuo tupsut edustivat kukin yhtä heprean kirjainta. Niistä muodostuu Jumalan nimi, Jahve (jod he vav he). Sama Jumalan nimi oli kirjoitettu myös viitan yläosaan. Kun juutalainen laittaa viitan ylleen ja rukoilee, hän siis peittää itsensä Jumalan nimellä.
Jeesus ei arvostellut raamatunlausekoteloita ja rukousviittaa sinänsä. Ne olivat konkreettisia muistutuksia Jumalan läsnäolosta ja uskosta. Siksi kristillisissä kirkoissakin on alttari, krusifiksi, ehtoollisaineet, papin liturgiset asut jne. Ne välittävät meille sanatonta evankeliumia Jumalan pelastusteoista. Tällä tavoin myös juutalaiset aidoimmillaan ymmärsivät raamatunlausekotelojen ja rukousviitan merkityksen.
Jeesus hyökkäsi sitä vastaan, että fariseukset tekivät leveitä raamatunlausekoteloita ja isoja tupsuja rukousviittaansa. Fariseukset ja lainopettajat halusivat, että heidät huomattaisiin ja heitä kunnioitettaisiin. He korottivat itsensä muiden ihmisten yläpuolelle. Tällöin raamatunlausekoteloiden ja rukousviitan tarkoitus kääntyy päälaelleen. Niiden piti olla kantajalleen muistutus Jumalasta. Nyt niistä tuli katsojille muistutus kantajastaan, ihmisestä. Lainoppineet ottivat tällä tavoin Jumalan paikan.
Lainopettajat myös esittivät hurskaampaa ja pyhempää kuin olivatkaan. Suurilla raamatunlausekoteloilla ja isoilla tupsuilla he viestittivät, että he noudattivat lakia ja olivat parempia kuin muut ihmiset. Tällaista tekopyhyyttä Jeesus suomi. Fariseusten ja lainopettajien sydämen tila ei vastannut heidän ulkonaista olemustaan. Päällepäin he näyttivät mitä hurskaimmilta. Pohjimmiltaan he olivat ylpeitä. He eivät antaneet Jumalalle sitä asemaa, joka hänelle kuuluu. He eivät rakastaneet lähimmäistä vaan asettuivat tämän yläpuolelle.
Jeesuksen opetus oli toisenlaista: ”Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”
Jeesus suuntaa ihmisen katseen itsestä Jumalaan ja lähimmäiseen. Keskipisteenä en ole minä ja minun tarpeeni. Tärkeintä ei ole, että minä herätän huomiota ja saan kunnioitusta ja arvostusta osakseni. Tällainen opetus on vastakulttuuria nykyajan minäkeskeisyydelle ja yksilön korostamiselle. Meitä ei ole tarkoitettu elämään itseämme varten. ”Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija.” Tällaista asennoitumista meidän aikamme, kotiseutumme ja yhteiskuntamme tarvitsee. Kuinka me osaisimme ottaa entistä paremmin toiset huomioon, nostaa toisia esille, antaa heidän loistaa?
Kerron yhden muiston täältä kotikaupungistani 1960-luvun loppupuolelta. Lappeenranta, varsinkin sen yksi nykyinen kaupunginosa Lauritsala, on minun lapsuuteni ja nuoruuteni kotiseutu. Kouluikäisenä olin kesäisin seurakunnan poikaleirillä Tuosan kesäkodilla. ”Tuosan saaren kesäkoti leiripaikka paras on.” Monet muistot putkahtavat esille monista leireistä, joita nuorisonohjaaja Unto ”Unski” Huovila johti. Yksi tärkeistä muistoista liittyy palkintolusikkaan, joka minulla on yhä tallessa.
Majoittauduimme teltoissa leirisaareen, jossa leirin ohjelma ruokailua ja saunomista lukuun ottamatta tapahtui. Yhtenä päivänä ohjelmassa oli maastojuoksu saaren ympäri rasteineen. Minun ikäisteni sarjassa ei ollut monta osallistujaa eikä minulla ollut kovin suurta odotusta menestymisestä. Mutta leirin palkintojenjaossa yllätykseni oli suuri, kun minäkin sain palkintolusikan. Itse asiassa kaikki osallistujat saivat palkinnon. Unski tiesi kokeneena poikatyöntekijänä, että ”tärkeintä ei kilpailussa ole voitto, vaan hyvät palkinnot”! Hän halusi kannustaa ja nostaa jokaista. Hän halusi antaa huomiota kaikille, antaa kaikkien loistaa, antaa kokemuksen osallisuudesta ja siitä, että jokainen on merkittävä. Siksi tuo palkintolusikka on minulle yhä tärkeä. Se on merkki siitä, kuinka tärkeää on ottaa toiset huomioon, kannustaa, rohkaista, auttaa. Pienillä asioilla voi olla suuri merkitys.
Tänään Jeesus kohdistaa sanansa evankeliumissa nimenomaan opetuslapsilleen ja samalla kaikille niille, jotka olemme hänen seuraajiaan. Meitä kehotetaan tutkiman itseämme, ei vain yleisesti olemaan itsekriittisiä, vaan tutkimaan itseämme Jumalan edessä. Silloin käy niin, että itse asiassa Jumala tutkii meitä.
Jumalan edessä meistä ei ole tule parempia ja puhtaampia kuin muut. Pyhä Henki paljastaa meille syntimme ja syyllisyytemme. Lääke syntiin ja syyllisyyteen on olemassa. Päivän kirjetekstissä se sanotaan: ”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9). Hän joka tunnistaa ja tunnustaa syntinsä ja saa ne anteeksi, ei voi olla rakastamatta muita. Hänellä ei ole varaa asettua fariseusten ja lainopettajien tavoin muiden yläpuolelle. Hän tietää olevansa armahdettu ja siksi voi armahtaa muita. Hän haluaa nostaa toisia ja antaa toisten loistaa. Näin voi meissä kasvaa se opetuslasten mieli, josta Jeesus opetti: ”Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija.”