Rakkaat kristityt.
Olen huomannut erään mielenkiintoisen seikan – siis itsestäni. Mitä enemmän ikää ja elämän kokemusta tulee – sitä useammin moniin kiperiin kysymyksiin vastaukseni on: ”En tiedä.”
En tiedä mikä auttaisi. En tiedä mikä on oikein. En tiedä mikä olisi viisasta, oikea ratkaisu. En tiedä… mitä pitäisi tänään saarnata: en tiedä.
Ei niin, että edes haluaisin tietää. Olen tavannut useita ihmisiä, jotka tietävät. He yleensä tietävät aina. Heillä on vastaus jokaiseen kysymykseen – varsinkin siihen, mikä on oikein. Ja varsinkin silloin, kun se koskee muita ihmisiä. Ja huomaan ahdistuvani. Jokin kolahtaa kovastikin.
Elämä ei ole helppoa. Yksinkertaiset vastaukset eivät vain oikein toimi.
Olisi paljon helpompaa, jos elämän isoihin kysymyksiin olisi olemassa yksinkertaiset ja selkeät vastaukset.
Tämä pohdiskeluni liittyy hyvin monenlaisiin kysymyksiin. Niin eettisiin kysymyksiin – siis mikä on oikein tai väärin – kuin hengellisiin kysymyksiin yleensä. Mitä on olla kristitty? Mitä on kristillinen usko? Olen mielessäni kauhistellut tilannetta, johon moni turvapaikanhakija on joutunut. Tarkoitan tilanteita, joissa pitäisi todistaa olevansa kristitty. Jos kaste ei riitä tunnusmerkiksi – niin mikä sitten riittää? Miten minä voisin kenellekään todistaa olevani kristitty.
Kysymyshän ei voi olla tiedosta – kyllä jotain kristillisestä uskosta tiedän. Mutta tietoa saa kirjoista ja puheita kuuntelemalla – mutta todistaako se jotain uskosta. Ei mielestäni. Usko on jotain muuta. Sen todistaminen on kutakuinkin mahdotonta.
Se, mikä tämän tekee mielenkiintoiseksi, on tämä. Nuorena – vasta herätyksen kokeneena kaikki oli selvää. Elämä näyttäytyi hyvin yksiselitteisenä. Vastauksia riitti muillekin jaettavaksi. Mutta sitten vuosien myötä tapahtui jotakin.
Jeesus sanoi: ”Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.”
Merkillinen sana. En tiedä olenko ymmärtänyt oikein. Mutta vähän tähän suuntaan olen ymmärtänyt: Kun kuvittelin joskus näkeväni ja ymmärtäväni – en oikeasti nähnyt. Olin näkevä sokea. Nyt tilanne on sikäli toisenlainen, että tunnustan, etten näe tai ymmärrä – ja ehkä siinä on jokin viisauden siemen. En tiedä.
Elämä ei vain ole yksiselitteistä. On paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastausta.
Päivän evankeliumissa syntymästään saakka sokea sai Jeesukselta näön. Se oli tietenkin jotain hyvin konkreettista. Pimeä maailma muuttui valoisaksi. Todellisuus aukeni sokealle varmasti aivan uudella tavalla. Se, että hän oli ollut sokea – ei ollut kenenkään syytä. Sitähän Jeesukselta tultiin tivaamaan. Kuka on tehnyt syntiä, että tämä syntyi sokeana? Ei kukaan. Ei elämän vastoinkäymiset, sairaudet, kivut ole seurausta siitä, että olemme tehneet syntiä. Elämä vain on sellaista – se kätkee monenlaista kipua ja tuskaa sisälleen. Mutta sokeana syntyneellekin, maailma voi aueta uudella tavalla.
Paikalla oli myös fariseuksia. ”Olemme mekin sokeita?” -he kyselivät. Jeesus vastasi: ”Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.”
Fariseuksille kaikki oli selvää – systeemi oli kunnossa – ja juuri siksi heiltä jäi jotain hyvin oleellista näkemättä. Ja siksi synti pysyi heissä…
Mikä tänään sumentaa katseen? Mikä peittää näköalan?
Vain rakkaus näkee. Vain rakkaus näkee hädän. Vain rakkaus näkee uskomusten yli ja läpi.
Tämän sunnuntain aihe on: ”Jeesus parantajamme.” Uskallanko suostua parannettavaksi? Uskallanko suostua siihen, että alankin nähdä? Uskallanko suostua siihen, ettei elämä olekaan helppoa ja selkeää? Rakkaus on iso riski.