JUMALA, JOKA NÄKEE MINUT
Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan Abrahamista ja Saarasta. Saara ei tule raskaaksi, joten hänen orjattarensa Hagar laitetaan sijaissynnyttäjän rooliin. Hagar tulee raskaaksi Abrahamille, mikä ymmärrettävästi hankaloittaa Saaran ja Hagarin välejä. Loppujen lopuksi Saara häätää raskaana olevan Hagarin pois.
Autiomaassa olevalla vesilähteellä pois häädetty Hagar kohtaa enkelin, joka välittää hänelle viestin: Jumala on kuullut sinun hätäsi, kaikki kääntyy hyväksi.
Tuon kohtaamisen seurauksena Hagarista, raskaana olevasta eyptiläisestä naisesta ja isäntänsä luota häädetystä orjasta, tulee ensimmäinen ihminen Raamatussa, joka antaa Jumalalle nimen. Hän alkaa kutsua Jumalaa nimellä El-Roi, Jumala, joka näkee minut.
Tämän päivän evankeliumin myötä siirrymme pari tuhatta vuotta ajassa eteenpäin Jerusalemin kadulle ja saamme kuulla sanat: ”Jeesus näki tien sivussa miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea.” Jeesus näki tien sivussa olevan sokean miehen, aivan kuin Jumalan enkeli näki autiomaassa olevan Hagarin ja hänen hätänsä.
Moni varmasti tietää sen tunteen, kun on näkymätön, sivussa. Kun joku vahingossa tai tahallaan katsoo kohti, näkemättä oikeasti, tai katsoo läpi, kuin olisit näkymätön. Kertomuksen edetessä, selviää, että kaikki tunsivat tuon sokean kerjäläisen. Mutta kuinka moni oli päivittäin kulkenut hänen ohitseen pysähtymättä, mitään näkemättä. Katsonut sivuun, ohi tai läpi. Kuin hän olisi näkymätön, ei-ihminen, ainakaan kovin merkittävä.
Sen sijaan Jumala on El-Roi, Jumala joka näkee minut.
Tämä kertomus on kertomus siitä, miten Jumala näkee ihmisen. Jumala näkee sinut ja minut, ja hänet, jonka hätää kukaan muu ei näe.
Tämä kertomus on kuitenkin myös kertomus sokeudesta. Johanneksen evankeliumin yhdeksännessä luvussa mainitaan kerjäläisen naapurit, opetuslapset ja fariseukset. Jeesusta ja kerjäläistä lukuunottamatta kaikki muut kertomuksen henkilöt tuntuvat muuttuneet tapahtumien seurauksena sokeiksi. Opetuslapset ovat sokeita kysellessään, kenen syytä on se, että kerjäläinen on sokea. Jeesus ilmaisee heidän olevan väärillä jäljillä.
Kerjäläisen naapurit osoittautuvat sokeiksi, he eivät tunnista tuttavaansa, kun tämä ei olekaan enää sokea kerjäläinen. Aivan kuin hän olisi muuttunut joksikin toiseksi. Fariseukset osoittautuvat sokeiksi, kun he kääntävät tapahtuneen sapatti-ongelmaksi ja Jumalan pilkaksi.
Kaikki tuntuvat olevan sokeita paitsi Jeesus ja kerjäläinen, joka itse asiassa ei ainoastaan muutu näkeväksi, vaan myös näkyväksi. Hän tuntuu kertomuksen edetessä löytävän myös itsevarmuutensa, itsenäisyytensä ja oman äänensä todistusvoiman. Evankeliumin alussa hän on äänetön, ei sano mitään, mutta lopulta päätyy opettamaan fariseuksia.
Mutta mille he kaikki ovat sokeita? Opetuslapset, kerjäläisen naapurit, fariseukset.
He ovat sokeita sille tosiasialle, minkä Jeesus lausuu kertomuksen alussa: Jumalan tekojen täytyy tulla julki. Meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Minä olen maailman valo.
Sen lisäksi, että tämä on kertomus sokeudesta ja näkemisestä, samalla ja ehkä ensisijaisesti se on kertomus, joka haastaa meitä tässä ajassa ja maailmassa.
Kun opetuslapset kysyvät, kenen syytä tämä kerjäläisen kohtalo on, Jeesus vastaa heille: ”Ei kenenkään. Mutta meidän pitää tehdä Jumalan tekoja”. Jeesuksen viesti on: älkää miettikö, mistä tämä johtuu, vaan miettikää, mitä voisin tehdä. Älkää miettikö, kenen syytä tämä on, vaan miten Jumalan teot voisi toteutua.
Ja mikä olikaan Jumalan teko Hagarin kohdalla? ja kerjäläisen kohdalla? Jumalan teko oli hädän äärelle pysähtyminen ja näkymättömän ihmisen tekeminen näkyväksi. Jumala joka näkee minut. Jos meidän on tehtävä Jumalan tekoja, eikö se tarkoita sitä, että meidänkin tulee pysähtyä ja nähdä näkymättömät.
Niin kauan kun me emme avaa silmiämme ja katso, mielemme ei järky eikä meidän ei tarvitse tehdä mitään.
Jeesus haluaa meidän avaavan silmämme ja katsomaan sitäkin hätää, joka on näkymätöntä. Hän haluaa meidän avaavan silmämme näkemään toisemme. Aidosti ja oikeasti. Jumalan katse etsiytyy usein tien sivuun ja autiomaahan, syrjään. Mitäpä jos meidänkin katse yltäisi sinne.
Tänään ehtoollispöydässä Jumala näkee ja armahtaa sinut. Täältä kirkosta hän lähettää meidät matkaan pysähtymään hädän äärelle, näkemään toisemme läpikotaisin. Meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Minä olen maailman valo.