Anttolan rukoushuoneen rakentamisesta antoi senaatti päätöksen 14.3.1867. Juvan seurakunnan lahjoittama kirkko päätettiin siirtää talvella 1869-1870 Anttolaan. Rakennus otettiin urakkamiehiltä vastaan 23.8.1870 ja vihittiin käyttöön 25.6.1871. Anttolan rukoushuoneesta muodostettiin oma erillinen kirkkoherrakunta 20.6.1872. ”Keisarillisen Majesteetin armollinen päätös” 140 vuotta sitten merkitsi itsenäisen seurakunnan syntyä, vaikka kesti vielä aikansa, ennen kuin tänne saatiin oma kirkkoherra.
Kun sijoittaa Anttolan seurakunnan syntyvaiheet Suomen historiaan, tekee mielenkiintoisen havainnon. Samaan aikaan kun Anttolaan haluttiin oma kirkko ja seurakunta, Suomessa elettiin suuria nälkävuosia.
Suuret nälkävuodet vuosina1866-1868 olivat viimeisin laajamittainen nälänhätä Suomessa. Se oli tuhoisa väestökatastrofi, sillä nälkävuosien aikana kuoli kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä. Vain vuosien 1695-1697 suuret kuolonvuodet tiedetään vielä tuhoisammiksi. Nälkävuosien aikana menetettiin noin 150 000 ihmishenkeä. Myös Anttolan seutua nälkävuodet koettelivat ja kuolleisuus nousi syntyvyyttä korkeammaksi. Nälänhädän lisäksi kulkutaudit veivät ihmisiä hautaan. Isorokko, punatauti, lavantauti ja erilaiset kuumetaudit olivat vitsauksena tälläkin paikkakunnalla.
Tällaisen tilanteen keskellä Anttolaan tahdottiin oma rukoushuone, pappi ja seurakunta. Aivan varmasti täällä silloin pohdittiin samoja kysymyksiä kuin päivän evankeliumissa. Mistä johtuu kaikki kärsimys, nälkä, sairaudet, kuolema? Miksi tämä kohtaa meitä? Millä olemme tämän ansainneet? Ihminen haluaa selityksiä, vaikka tuska ei niistä tyyntyisi: miksi minä, miksi hän, miksei joku muu?
Evankeliumin mukaan Jeesuksen opetuslapsissa heräsi teologisia kysymyksiä, kun he kohtasivat sokeana syntyneen miehen. Kuka oli syypää hänen kärsimykseensä? Kuka oli tehnyt syntiä, sokea itse vai hänen vanhempansa? Jeesus torjui koko ajatuksen: ei mies ollut sokea kenenkään erityisestä syystä. Kärsimyksen edessä ei tarvitsekaan etsiä selityksiä, vaan odottaa Jumalalta suuria tekoja ja antaa itsensä niiden välikappaleeksi. Jumala toimii meidän kättemme välityksellä. Kärsivä ihminen ei ole teoreettinen ongelma, vaan lähimmäinen, jonka osaan kärsivä Kristus itse samaistuu. Kristus antaa meille myös esimerkin. Meidän tulee ojentaa auttava kätemme kärsivälle. Tätä sanomaa on täällä Anttolassa julistettu itsenäisessä seurakunnassa 140 vuoden ajan. Meitä kutsutaan muuttamaan olosuhteita niin paljon kuin inhimillisesti on mahdollista, jotta kärsimys poistuisi. Näin täällä Anttolassa on toimittu, nälkävuodet ovat jääneet taakse.
Anttolan seurakunnan syntyhistoria sisältää vahvan viestin. Kärsimysten ja vaikeuksien keskellä täällä tahdottiin turvautua Jumalaan. Siksi tänne haluttiin oma seurakunta, kirkko ja pappi. Vaikka kysymyksemme jäävät vaille vastausta ja joudumme ottamaan askelia tuntemattomaan tulevaisuuteen, usko ei ole sokeaa heittäytymistä tyhjyyteen. Usko on luottamusta rakastavan Jumalan läsnäoloon myös pimeyden keskellä. Mikään meitä kohtaava vastoinkäyminen ei ole merkki siitä, että Jumala olisi hylännyt. Siksi täällä haluttiin vaikeidenkin aikojen keskellä turvautua häneen. Siitä kumpusi samalla tulevaisuudenusko ja rohkeus rakentaa omaa kotiseutua.
Elämä ei ole sattuman arpapeliä eikä julmaa leikkiä, vaan elämässä tulevat Jumalan teot julki. Se voi merkitä kärsimyksen päättymistä ja sairauden paranemista, mutta muutos ei ole pelkästään ulkoinen. Muutos voi tapahtua myös sydämen asenteessa: elämä nähdäänkin Jumalan lahjana, jonka ihminen kiitollisena elää hänen kunniakseen. Sokea, jonka Jeesus teki näkeväksi, alkoi kiittää Jumalaa. Samoin päivän muissa lukukappaleissa esiintyvät parantuneet: rampa, jonka Pietari nosti jaloilleen ja Naaman, joka Elisan kehotuksesta kylpi Jordan-virrassa ja parani, muuttuivat kukin sisäisesti.
Anttolaan haluttiin oma seurakunta, jotta täällä voitaisiin hädän keskellä turvautua Jumalaan, jotta täällä opittaisiin rakastamaan lähimmäistä ja kantamaan vastuuta yhdessä ja jotta täällä voitaisiin kiittää Jumalaa hänen avustaan ja rakkaudestaan. Tänään on syytä kiittää omasta seurakunnasta, sen merkityksestä ja vaikutuksesta Anttolassa eläneiden ihmisten elämään 140 vuoden aikana.
Tänään on syytä kiittää meitä edeltäneiden sukupolvien työstä. Ajattelen niitä lukemattomia seurakuntalaisia, jotka ovat täällä eläneet kristittyinä ja kantaneet vastuuta. Ajattelen myös niitä monia kirkon työntekijöitä, jotka ovat tehneet työtä Anttolan seurakunnassa. Erityisesti haluan tänään kiittää lääninrovasti Erkki Rouhiaista ja director cantus Sirkka Rouhiaista pitkästä ja uskollisesta palveluksesta tässä seurakunnassa.
Hyvät seurakuntalaiset. Evankeliumissa on tänään myös toinen tärkeä viesti juhlapäivää viettävälle Anttolan seurakunnalle. Jeesus sanoo: ”Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo.”
Täällä Anttolassa eletään muutoksen kynnyksellä. Viime keskiviikkona (22.8.2012) on kirkkohallitus tehnyt päätöksen uudesta Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnasta, johon Anttolan seurakunta ensi vuoden alusta liittyy. Muutos pakottaa katsomaan tulevaisuuteen uusin silmin. Nyt ei ole syytä jäädä huokailemaan sitä, miten oli ennen ja miten on nyt. Juuri nyt on tärkeä nähdä, että on päivä ja aika tehdä työtä. Emme tiedä, milloin tulee yö, mutta ainakaan se hetki ei ole vielä käsillä. Tänään meidät edelleen lähetetään työhön. Niin kuin evankeliumin sokea mies, mekin lähdemme liikkeelle elävän veden lähteeltä, pyhän kasteen puhdistamina, pyhän ehtoollisen ravitsemina, Jumalan sanan rohkaisemina. Rakenteet muuttuvat, mutta armonvälineet pysyvät.
Evankeliumin kirjoittaja mainitsee erikseen, mitä Siloan altaan nimi merkitsi: lähetetty. Se on tärkeä yksityiskohta erityisesti juuri tänään. Nimensä allas oli saanut siitä, että vesi siihen oli johdettu kauempana olevasta lähteestä tunnelia pitkin kaupunkiin. Vesi oli lähetetty ylempää. Miksi evankelista selittää altaan nimen? Koska se osoittaa, että Jeesuksen tekojen on tarkoitus tulla hänen kohtaamiensa ihmisten teoiksi. Niin kuin Isä oli lähettänyt Kristuksen, nyt Poika lähetti sokean miehen. Hänestä tuli maailman valon lähettämänä Jumalan suurten tekojen välikappale.
Tänään Kristus lähettää meidät tekemään valon tekoja, avaamaan silmiä, osoittamaan omilla sanoillamme ja teoillamme Jumalan tekoihin. Siksi olennaista eivät ole seurakuntarakenteet ja hallintomallit. Tärkeintä on kirkon perustehtävä. Jeesus sanoo: ”Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Meidät on kutsuttu olemaan todistajia Jumalan rakkaudesta tällä paikkakunnalla myös uuden seurakunnan aikana.