(Lähtösaarna)
Maailma on tuskainen paikka elää. Ihminen joutuu elämänsä aikana satojentuhansien mieltä alentavien tilanteiden eteen. Elämämme on täynnä vastoinkäymisiä, erilaisia terveyshuolia, kipua, kärsimystä, sairautta, sekä niihin liittyvää syvää epätoivoa, ahdistusta ja avuttomuutta. Saatat kysyä miksi Jumala sallii sen, miksi Jumala ei ota vaikkapa sairautta pois. Entä missä kohtaa ja millä mekanismilla kaikki tämä muuttuu siunaukseksi? Sitä minäkin kysyn. Olen kysynyt sitä monta kertaa. Nämä kysymykset ovat yleisinhimillisiä. Sairauden puhjettua tai onnettomuuden kohdatessa ensimmäinen mieleen tuleva ajatus on yleensä kysymys siitä, mitä pahaa olen tehnyt. Mistä minua rangaistaan? Ja lopulta: miksi en parane, miksi tuskani ei lievene?
Jeesus seisoo evankeliumissa syntymästään saakka sokeana olleen miehen vierellä. Monesti erilaiset sairaudet ilmestyvät kuitenkin odottamatta ja ilman mitään näkyvää syytä. Kesken kaiken. Pahinta on usein yksin jääminen ja juuri siksi tilanteeseen ei tulisi koskaan suhtautua olankohautuksella. Kärsivälle ihmiselle ikävintä mitä voi antaa, on ohituskaistan valitseminen, näkymättömiin kaasuttaminen tai tapahtuneen nimeäminen siunaukseksi – puhumattakaan sen selittämisestä synninteon seuraukseksi. Kärsimys ei myöskään jakaudu maailmassa tasan, eikä sen määrä ole vakio. Tämä mielettömyys, satunnaisuus ja toisinaan vahva epäoikeudenmukaisuuden tuntu tekevät siitä erityisen hankalan ymmärtää. Siitäkin huolimatta, ettei kärsimys jakaudu tasan, sitä voidaan kuitenkin jakaa. Kärsivää ei tule jättää yksin ja meillä jokaisella on oikeus pyytää ympärillämme olevilta ihmisiltä lähimmäisyyttä, kuorman jakamista ja keventämistä. Olet saattanut kuulla, ettei kenellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Mielestäni sanonta on kohtuuton ja eräänlaista älyllistä epärehellisyyttä. Joillekin tosiaan annetaan enemmän kuin he jaksavat kantaa.
Maailmassa on myös sairautta, joka on ainakin osittain ja jossain määrin omaa syytämme. Kuinka siihen tulisi suhtautua? Sairautta, joka johtuu holtittomasta ja itsetuhoisesta elämäntavasta, välinpitämättömyydestä ja laiskuudesta hoitaa itseään. Toisaalta sellaisenkin elämäntavan takaa löytyy usein perusteltuja ja ymmärrettäviä syitä, jotka tilanteeseen ovat johtaneet. Kysymys ei välttämättä ole omista valinnoista, laiminlyönneistä tai tietoisesta piittaamattomuudesta. Tällaisen keskellä voi joskus nähdä erityisen selvästi sen, kuinka Jumalan väliintulo muuttuu siunaukseksi; jos ja kun elämän kolhima, päähän potkittu ja rikki revitty ihminen löytää juuri kipunsa kautta Jeesuksen.
Tien sivussa on siis syntymästään saakka sokea ihminen. Kuka on tehnyt syntiä? Jeesus antaa kysymykseen yksiselitteisen vastauksen: ”Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki.” Päivän evankeliumissa Jeesus siis paransi. Hän paransi sokean miehen tehdäkseen Jumalan teot tunnetuksi ja näyttääkseen jälleen kaikelle kansalle kuka hän oikein oli. Siitäkin huolimatta, ettei Jeesus ihmeparanna meitä enää tänään aina kun sitä pyydämme, meidän on lähes mahdotonta tietää milloin hän on kantanut meitä hädässämme ja hoivannut sairauksissamme. Hän on saattanut tehdä sen lukemattomia kertoja, mutta me emme vain osaa kuvitella minkälaista se kaikki olisi ollut ilman kannattelua. Todennäköisesti vielä paljon kovempaa ja kohtuuttomampaa. Pystymme usein ajattelemaan vain kipumme määrää, emmekä hahmottamaan kuinka paljon enemmän olisi sattunut ilman Jeesuksen hoivaa ja hoitotoimenpiteitä.
Pidän politiikantutkimuksessakin paljon käytetystä ”Entä jos?” -ajattelusta, joka tuotiin vuosi sitten myös TV-vastaanottimiimme erään keskusteluohjelman muodossa. Siinä yksinkertaisesti jossitellaan ja mietitään minkälaista olisi, jos asiat olisivatkin edenneet toisin kuin ne todellisuudessa etenivät. Lähteneet jossakin ratkaisevassa vaiheessa kehittymään ihan vain vähän toiseen suuntaan, mutta kuitenkin niin, että lopputulos olisi täysin toisenlainen mitä se nyt on. Yksi ohjelman pääkasvoista, kirjailija Jari Tervo toteaa, että kaiken viisauden alku on tosiasioiden jossitteleminen. Samaa ”Entä jos?” -ajattelua voidaan soveltaa sen pohtimiseen, kuinka paljon huonommin asiamme voisivat olla, ellei Jeesus olisi meitä hyvyydessään myös hoitanut, rakentanut ja rakastanut. Silloin kun olimme heikoimmillamme, silloin kun tie tuntui nousevan lopullisesti pystyyn.
Golgatalla toinen Jeesuksen viereen ristiinnaulituista ryöväreistä käänsi päänsä pois ja oli vilpittömän valmis elämään viimeiset minuuttinsa tuskan vallassa. Meidänkin eteemme avautuu tuo sama mahdollisuus 2000 vuotta jälkeenpäin: joko kääntää katseemme pois Kristuksesta ja päättää selvitä kivusta yksin, tai katsoa suoraan kohti Kristusta ja löytää sieltä vastauksen aihioita kaikkeen tuskaan, huoleen ja sairauksiin, joiden keskellä elämme. Niiden aiheuttama kipu ja katkeruus voi muuttua autuaaksi olotilaksi Jumalan kääriessä meidät lämpimän peittonsa syleilyyn. Jesajan kirjan sanoin: ”Ja kuitenkin, hän kantoi kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme.”
Jumala ei poista siis kärsimystämme tai hävitä sairauksiamme, mutta sen sijaan hän lupaa käydä ne kanssamme läpi. Näköalojen sumennuttua ja tienviittojen kadottua Jeesus ottaa kädestä. Hän johdattaa heikon ja kipeän ihmisen pehmeälle ja avaralle nurmikentälle, josta kaiken olennaisen voi nähdä, ymmärtää, tuntea ja aistia. Jeesuksen läsnäolo antaa täydellisen turvan nykyhetkeen, lujan toivon tulevaisuuteen ja luotsaa käsittämään myös eilispäivää.
Jeesus sanoo: ”Minä olen maailman valo.” Valo ei löydy siis ihmisestä, hänen omavoimaisuudestaan, eikä hänen ympärillään pauhaavista asiantiloista, vaan Jumalasta. Tämä valo ei ole heikon taskulampun ja kuluneiden pattereiden himmeä hohde, vaan kirkas ja häikäisevä. Se on jalkamme lamppu, jonka avulla suunnistamme ketterästi sinne, minne lähettäjä ohjaa. Valosta tulevan lämmön avulla matkaa voi jatkaa kaikin puolin turvallisin mielin; siinä hohteessa ja vallattomassa valokeilassa Jeesus kantaa omaa pimeyttämme, rikkinäisyyttämme ja sairauksiamme. Tässä maailmassa ei tarvitse kulkea yksin. Ikinä, koskaan. Kirjailija, runoilija ja sanoittaja Anna-Mari Kaskisen sanoin:
”Kerran vielä merkityksen saavat,
kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat.
Aika kutoo suurta salaisuutta,
kivun kautta Jumala luo uutta.
Mikään aika ei voi mennä hukkaan,
kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä nähdä saata,
tuskakin on toivon kasvumaata.”