Vuosi 2017 on monen asian juhlavuosi. Esimerkiksi Kiovan palosta ja druusiuskonnon perustamisesta on kummastakin kulunut tuhat vuotta, vaikka nämä tapahtumat ovat jääneet Suomessa vähälle huomiolle. Paremmin muistetaan se, että Suomen itsenäistymisestä on kulunut sata vuotta ja reformaatiosta viisi sataa. Jotkut meistä ehkä muistavat, että Turun palo roihusi päivälleen 190 vuotta sitten. Me muistamme näitä tapahtumia, koska pidämme niitä tärkeinä identiteettimme kannalta. Identiteetti tuntuu sitoutuvan vahvasti irtautumiseen: sata vuotta sitten Suomi irtautui Venäjästä, reformaation myötä katolisesta kirkosta, ja Turun palo vauhditti huomattavasti yliopiston irtautumista Turun kaupungista ja siirtymistä Helsinkiin, jossa sille rakennettiin koti Senaatintorin reunalle, senaatin ja kirkon naapuriin. Senaatintorin neljästä sivusta kolme on sidoksissa näihin historiallisiin tapahtumiin, koko tori kertoo tarinaa suomalaisen identiteetin rakentamisesta
The triangle of Government, Church, and University, so explicitly displayed by the Senate Square in Helsinki, symbolizes the peaceful coexistence of law, spirit, and knowledge. That the inauguration of the academic year includes an ecumenical church service is the heritage of the time when both the church and the university contributed to the building of the Finnish nation, creating the narratives that formed the basis of national identity and citizenship. The three angles of the triangle were not seen as competing elements but as supporters of the idea of shared identity. The emperor Alexander II stands in the centre of the square still today, however, not overlooking and supervising the symbols of law, spirit, and knowledge but, rather, surrounded and guarded by them – not as their master but as their servant. The Caesar was given what was Caesar’s, but at the same time the people were reminded that there were things beyond his power. The national narrative did not rely on the emperor but, rather, on the idea of a nation and people belonging to it. However highflown such an idea may have sounded in those days, this narrative of citizenship has persisted to our days.
Millaisia kertomuksia me sitten kerromme identiteetistämme, mikä on kansalaisuutemme perusnarratiivi? Tämä riippuu tietysti kertojasta, koska kertomus on aina monitulkintainen ja hyvät kertomukset sietävät ristiriitaisiakin tulkintoja. Sen vuoksi on uskallettava kysyä myös, paljonko meistä kukin sietää itselle tärkeiden kertomusten erilaisia tulkintoja ja peräti uudelleen kertomista. Maailman mullistukset pakottavat tulemaan kansalaisuuden rajapinnoille, joita vanhat hyvät kertomukset eivät kenties tunne.
Kansalaisuus tarkoittaa johonkin kuulumista: jäsenyyttä, jakamista ja osallisuutta. Kaikki tämä on jotakin myönteistä, lämmintä ja empaattista: kansalaisuuteen kuuluu tunne huolenpidosta ja vastuusta – minulla on mahdollisuus vaikuttaa, mutta myös luottamus siihen, että hädän tullen en jäädä apua vaille. Tällaista kansalaisuutta me juhlimme Suomi 100 -tunnusten alla. Tällaista kansalaisuutta näyttäisimme esimerkkinä koko muulle maailmalle, ellei hidas puheemme ja kankea kielemme haittaisi kansallisen brändimme tehokasta markkinointia. Osa omakuvaamme tämäkin.
Till definitionen av medborgarskap hör emellertid också gränser, bakom vilka i stället för tillhörighet och delaktighet finns utanförskap och lottlöshet. Alla gränser bevakas inte, eller markeras i terrängen, utan gränser uppstår också genom sättet på vilket vi speglar vårt nationella narrativ mot sådana berättelser, som berättar om lottlöshet och utanförskap. Även dessa berättare har alltid funnits ibland oss, i dag kanske mera än vanligt, ty de har talrikt kommit oss nära också fysiskt över våra statsgränser. Dessa berättelser tvingar oss att fråga, om vår nationella berättelse är alltför samstämmig, enspråkig och enfärgad. Når våra tolkningar under dess yta, känner vi igen berättelsens anda bakom dess bokstav?
Kuulumattomuuden ja osattomuuden rajapinnalla liikkuminen vaatii herkkyyttä, luottamusta ja erilaisten kertomusten kuuntelemista. Meistä riippuu, määrittääkö tätä rajapintaa kuolettava kirjain vai elossa pitävä henki. Jos juurettomuuden ja vieraantumisen kertomukset eivät tule kuulluksi, kenen saaliiksi niiden kertojat joutuvat?
Luukkaan evankeliumin kertomuksessa on selkeitä jännitettä instituutioiden ja identiteettien välillä. Keisari edustaa kansalaisuutta ja sen määrittelevää auktoriteettia eli Rooman valtakuntaa, kun taas Jumalan valtakunta on auktoriteeteista riippumaton, ihmiset, luonnon ja universumin kattava todellisuus, jolle inhimilliset valtarakenteet eivät voi mitään – eikä nyt puhuta taloudesta vaikka rahalla onkin kertomuksessa oma tehtävänsä. Jeesus oli seuraajilleen tämän kansalaisuudet ylittävän identiteetin julistaja, ruumiillistuma ja symboli, ja on sitä tänäkin päivänä. Luukkaan kertomuksessa aina valppaat ja juonikkaat fariseukset ja lainopettajat yrittävät saada Jeesuksen ansaan tiukkaamalla häneltä kannanottoa roomalaisten kantamaan vihattuun veroon. Kysymys on perin ovela, koska myönteinen vastaus – veronmaksu on oikein – suututtaisi vastahakoiset veronmaksajat ja kielteinen taas tulkittaisiin yllytykseksi kapinaan. Jeesusta haastetaan juutalaisille tärkeän kansallisen narratiivin tulkinnasta.
Hyvän kertomuksen voi tulkita monilla tavoin, niin tämänkin: joku voi nähdä siinä esivaltauskollisen veropoliittisen kannanoton, toinen taas kuulee siinä liki anarkistista ironiaa, jonka mukaan raha kyllä aina kelpaa riippumatta siitä, minkä identiteetin symboleilla se on koristeltu, ja muistelee kohtausta, jossa sama mies antaa kyytiä rahanvaihtajien pöydille ja kyyhkystenmyyjien jakkaroille. Tulkitsi kertomuksen miten päin hyvänsä, se haastaa lukijaansa miettimään, mihin hän tuntee kuuluvansa ja liittyvänsä, missä kohtaa omat identiteetit ovat jännitteessä ja lojaliteetit ristiriidassa. Hän joutuu kysymään minkä varaan on identiteettinsä rakentanut, ja odottaako tämän identiteetin tarjonnut yhteisö minulta lojaalisuutta kuulematta minun kysymyksinäni.
Keisari seisoo yhä keskellä toria muistuttamassa ajoista, jolloin kansallisia kertomuksia luotiin tässä maassa. Meidän akateemiset lippumme, nauhamme ja tunnuskuvamme kantavat yhä Senaatintorin alkuperäistä sanomaa lain, tiedon ja hengen ykseydestä. Moninaiset myllerrykset ovat kuitenkin haastaneet akateemista elämää. Yliopiston historia kertoo, että keisari on ottanut omansa niin autokratian kuin demokratiankin aikana, myös viimeksi kuluneina vuosina. Yliopiston työyhteisössä on läpikäyty muutoksia, jotka ovat pakottaneet jokaisen yliopistolaisen pohtimaan, mihin yhteisöön kuuluu. Rakenteiden vaihtuminen ja ennen kaikkea työyhteisön muuttuminen on saanut monen meistä kyselemään, mihin me sidomme akateemisen kansalaisuutemme, identiteettimme yliopistolaisina, sen opiskelijoina, opettajina ja työntekijöinä.
The University is not a business that has customers, not a listed company concerned about its shareholder value. It is a community concerned for its members. The membership of the academic community has many facets: our community comprises students, teachers and members of the staff, Finns and non-Finns, visitors, employees, alumnae and retired members. What constitutes membership is inclusion, not only in terms of structure and organization but essentially as a personal experience. Academic identity is a matter of belonging to a community, and this, I believe, is the main source of motivation for each and everyone of us, regardless of the role and position in our academic community.
Kuulumiseen ja osallisuuteen perustuvaa identiteettiä kannattaa vahvistaa. Tämän voi epäilemättä tehdä markkeeraamalla kielellisiä, symbolisia ja metodisia rajoja yliopiston ympärille ja etenkin sen sisälle erottamaan ”meidät” ”muista”, mutta tätä toiseutta tuottavaa identiteettistrategiaa en suosittele. Yhteydestä syntyy vahvempi identiteetti kuin poissulkemisesta toiseuden torjunnasta, joka tuottaa enemmän osattomuutta ja kuulumattomuutta. Yhteyttä voi etsiä tutkimusprojektien sisällä ja välillä, sitä voi rakentaa työyhteisön eri tehtävissä toimivien jäsenten kesken, sitä syntyy väistämättä luokkahuoneissa, ja ohjaustilanteissa ja kehityskeskusteluissa. Aivan erityisiä yhteyden luomisen paikkoja ovat osakunnat ja opiskelijajärjestöt, joiden uskon olleen akateemisen identiteetin kehtona monelle meistä ja joiden toimintaan mielelläni patistelen kaikkia teitä, joille se on mahdollista, kokemaan yhteenkuuluvuutta yliopistoyhteisönä. Tästä saamme esimakua avajaiskarnevaaleissa heti tämän jumalanpalveluksen jälkeen. Siellä on tarjolla monia kuulumisen ja osallisuuden mahdollisuuksia. Itsekin vaihdan jumalanpalveluksen jälkeen liturgiset vaatteet Savolaisen Osakunnan kravattiin.
Toivotan teille kaikille ja erityisesti yliopistomme uusille opiskelijoille onnea lukuvuoden alkuun muistuttamalla Saarnaajan sanoista: ”Vaivannäkönsä keskellä ihmisellä ei ole muuta onnea kuin syödä ja juoda ja nauttia elämän iloista. Minä huomasin, että myös tämä tulee Jumalan kädestä.” Iloista karnevaalia, hyvää ja menestyksekästä lukuvuotta kaikille!
*
Saarna Helsingin yliopiston lukuvuoden avajaisjumalanpalveluksessa 4.9. Evankeliumiteksti valittu erikseen tilaisuutta varten.