Melko tarkalleen yksitoista vuotta sitten sairastuin vakavasti. Oli syyskuun alku, tunsin itseni flunssaiseksi, kunnes kuume yhtäkkiä nousi rakettina yli neljänkymmenen. Seuraavana päivänä kuulin sairaalassa, että minulla oli yleisinfektio, kansankielellä verenmyrkytys. Tulehdus saatiin hallintaan viikon suonen sisäisellä antibioottikuurilla ja muutaman viikon päästä todettiin, että tauti on voitettu ja kaikki hyvin.
Mutta….jälleen viikon päästä kuume nousi ja jouduin uudelleen sairaalaan ja lopulta tulehdus levisi sydämeen ja päädyin muutaman viikon sisällä suureen sydänleikkaukseen.
Muistan, kuinka tuon sairauden yhteydessä minä, perheen jäsenet, lapseni ja monet ystävät rukoilivat paranemista. Että tulehdus hellittäisi, ettei tapahtuisi pahinta ja tulehdus leviäisi sydämeen, että päästäisiin vähemmällä kuin avosydänleikkauksella, että tulehdus hellittäisi otteen leikkauksen jälkeen. Mutta tuntui, että aina toteutui se huonompi vaihtoehto. Kaikki meni vaikeimman mukaan.
Päivän tekstissä käy hyvin. Sairas mies tuodaan Jeesuksen luo ja pyydetään, että hän parantaisi tämän. Mies on kuuro ja lähes puhekyvytön. Puhutaan kielen kahleesta, joka irtoaa, kun Jeesus koskettaa kieltä.
Kertomuksesta, samoin kuin joistakin muistakin parantamiskertomuksista, henkii tietynlainen maagisuus. Jeesuksen parannustoimintaa ei yleensä kutsuta magiaksi eikä uskomushoidoksi, koska näihin sanoihin liittyy negatiivinen kaiku. Magia ymmärretään taikauskoksi ja uskon vastakohdaksi, itse asiassa yritykseksi manipuloida Jumalaa ja ohjata tapahtumia oman tahdon mukaisesti. Sellaista ajatusta Jeesukseen parantajana ei evankeliumeissa yleensä haluttu liittää.
Jeesuksen parantamistoiminnalle on myöhemmin usein yritetty löytää luonnollisia selityksiä. Jeesuksen aikalaisten ja evankeliumien kirjoittajien maailmankuvaan ihmeet ja parantumiset kuitenkin kuuluivat saumattomasti. Sairauksien alkuperää ei tunnettu ja niin niiden katsottiin olevan joko Jumalan tai paholaisen aiheuttamia. Käypää hoitoa ei ollut tai se oli sylkeä tai liejutahnaa silmiin, korviin tai haavoihin. Ihmisten aito ja tarpeellinen kysymys siis oli, kuka voisi tehdä ihmeen eli parantaa. Kenellä sellainen kyky oli. Ja millä voimalla hän parantamisen pystyi tekemään.
Ihmeet olivat osoitus, että niiden tekijällä oli Jumalan valtuutus. Evankeliumeissa Jeesuksen ihmeillä on siis keskeinen todistusarvo. Ne olivat osa todistusta, että Jeesus oli Jumalan Poika.
Olen viime aikoina lueskellut mielenkiintoista kirjaa, jossa psykoterapeutti- ja analyytikko, lastenpsykiatri Francoise Dolto pohtii uskoa, joka parantaa.
Ensiksi täytyy olla halu, intentio, parantua. Evankeliumikertomuksissa ihmiset tuotiin Jeesuksen luokse tai he tulivat tai huusivat, kutsuivat Jeesusta luokseen, vanhemmat kutsuivat parantamaan lastaan…usein hyvinkin vaativasti ja voimakkaasti.
Ihmiset kurkottivat kohti Jeesuksen voimaa. Jumalan Pojan voimaa.
Heissä oli tyhjä tila ottaa voima vastaan, halu ja köyhyys…Ihmiset, jotka koskettivat Jeesusta väentungoksessa ilman sen suurempaa tavoitetta – ei heille tapahtunut mitään.
Ensimmäinen piirre oli siis tyhjä tila, tarve saada Jeesukselta voimaa parantuakseen.
Itsensä ja omien huoliensa unohtaminen, halvaannuttavan itsesensuurin ohittaminen, luottamuksen varassa eteenpäin kurkottaminen, siinä alku uudelle, paranemiselle.
Toiseksi. Jeesuksen parantamisihmeisiin kuului hyvin usein sanat: Sinun syntisi ovat anteeksiannetut.
Se tarkoittaa Dolton sanoin suurin piirtein tätä:
Päästän sinut irti halusi aiheuttamista erehdyksistä. Vapautan sinut syyllisyydentunteistasi. Löydä ilo siitä ymmärryksestä ja tiedosta että olet Jumalan rakastama.
Emme itse jaksa kantaa syyllisyyttämme, ahdistustamme ja pelkojamme, olemme siihen liian pieniä ja heikkoja. Vain Jumala itse, pystyi sen tekemään ja pystyy sen tekemään.
Jos en pysty käsittelemään ja siten vapautumaan ja luovuttamaan ahdistustani ja pelkoani Jumalalle, siirrän ne todennäköisesti jollekin toiselle. Joku toinen kärsii, jos minä en tiedä mitä tehdä sisäiselle kivulleni ja kärsimykselleni, olipa se sitten sairaus tai muu ihmisenä olemisen kipu.
Rakasta itseäsi uudestaan, mutta eri tavalla: hyväksymällä itsesi ja rajallisuutesi, sekin, että tarvitset voimia ja apua itsesi ulkopuolelta.
Kolmanneksi:Me ihmiset ajatellemme aina niin kuin Jeesuksen aikalaisetkin, että on vaikeampi muuttaa materiaa, fyysistä tilaa kuin muuttaa tunne-elämää tai hengellistä ja henkistä elämäntapaa.
Jeesus ilmoitti, että paranemista pyytävillä ihmisillä oli oikeus erehdyksiin, mutta ne olivat jo anteeksiannetut. Niin kuin meilläkin on oikeus erehtyä mutta siitä huolimatta voimme olla yhteydessä Jumalaan.
Olen viime aikoina vähän vaivaantuneena miettinyt synnintunnustusta, joka toistuu sunnuntaisin messussa.
Jos ymmärrämme sen oikein, otamme sen vastaan vapauttavina sanoina. Vapauttavina sanoina siitä, että saamme olla erehtyviä ja silti olemme hyväksyttyjä.
Ajattelepa vaikka lasta ja vanhempia. Vanhemmat voivat sanoillaan vapauttaa ja luoda turvaa lapselle, kun rohkaisevat häntä erehdyksen tai epäonnistumisen, virheen tekemisen jälkeen. Lapsi jatkaa luottavaisena elämäänsä. Mutta vanhemmat voivat myös pitää lastansa syyllisyyden vankina moittimalla, estää häntä kehittymästä ja turmella hänen elämänsä syyllistämällä.
Aivan samoin kuin vanhemman sanat voivat rohkaista lasta, myös Jeesuksen vapauttavien sanojen voima on se juttu, joka saa ihmeen meissä aikaan.
Vapauttavien sanojensa lisäksi, Jeesus vapautti ihmiset paranemiskertomuksissa myös fyysisesti.
Vapauttavat, voimaannuttavat sanat, niin kuin Effata – aukene- vapauttavat meidät kuuroudesta ja kuormista, joita elämä, kasvatus, yhteiskunta, auktoriteetit meille asettavat. Nuo sanat antavat meille kyvyn elää.
Mene, elä, rakasta. Uskalla elää.
Jeesuksen sanat muuttavat kokemuksen, että olemme jotenkin huonoja, sairaita, heikkoja. Hän on nähnyt meidät, koskettanut ja muuttanut meidät. Rakastan sinua sellaisena kuin olet, olit kuka tahansa, hän sanoo.
Miten minun sitten kävi. Uskonko ihmeeseen omalla kohdallani?
No ainakin jäin henkiin. Minun siis kävi hyvin. Mutta ajattelen tänään 11 vuotta myöhemmin, että minun kävi juuri niin kuin Dolto sanoo. Usko paransi minut, vaikkei niin kuin olisin lähes pakottamalla halunnut Jumalan tekevän. Katkaisevan tuon kauhean sairastamisprosessin. Toimivan tahtoni mukaisesti. Niin ei käynyt, mutta kävi niin, että tuon sairausprosessin keskellä uskalsin luottamuksen varassa kurkottautua eteenpäin. Ja vähitellen minussa kasvoi elämän halu ja elämisen halu.
Elämisen halu taas vaati sisäistä paranemista, omaksi itseksi kasvamista. Sen hyväksymistä, että ihmisen osaan kuuluu määränsä kärsimystä ja rajallisuutta. Ja että siitä huolimatta voin löytää ilon. Olen rakastettu ja voin myös itse hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Eikö se ole ihme?
Mikä on se ihme jota sinä tänään kaipaisit elämäsi kipeyteen, fyysiseen tai henkiseen tai hengelliseen?
Mitä ihmettä odotat?
Mikä on se pieni avautuminen, askel tai teko siihen suuntaan, että ihme voisi sinun elämässäsi tapahtua?
Mieti sitä hetki hiljaa….
Jeesus Kristus,
sinä näet meistä jokaisen. Me pyydämme, että sinä koskettaisit meitä, niin että ne lukot, kipupisteet ja esteet, jotka estävät meitä elämästä, voisivat aueta. Paranna meidät ja meidän kipumme, kuuroutemme ja mykkyytemme, se mistä vaikenemme.
Tee elämässämme ihme, jota kaipaamme ja tarvitsemme.
Aamen.