Miksi Jeesus kielsi ihmisiä kertomasta kuuron paranemisesta kenellekään? Eikö pikemminkin olisi ollut hyvä asia, jos sanoma tästä ihmeteosta olisi levinnyt mahdollisimman laajalle?
Jeesuksen menettelytapa ei ollut ainutkertainen, samalla tavoin hän menetteli usein muulloinkin. Markus kertoo esimerkiksi spitaalisesta miehestä, jonka Jeesus paransi ja jolle Jeesus antoi ankaran varoituksen: “Katso, ettet puhu tästä kenellekään. Mene vain näyttämään itsesi papille.” (Mark. 1:44) Sitten Markus jatkaa: “Mutta lähdettyään sieltä mies alkoi joka puolella kuuluttaa ja levittää tietoa tapahtuneesta, niin ettei Jeesus enää voinut julkisesti mennä yhteenkään kaupunkiin. Hän pysytteli kaupunkien ulkopuolella asumattomilla seuduilla.” (Mark. 1:45) Sinnekin tuli Ihmisiä Jeesuksen luo kaikkialta, mutta miehen vääränlainen innokkuus sai aikaan sen, että Jeesus ei voinut puhua Jumalan valtakunnasta kaupungeissa, missä ihmisiä oli luonnostaan paljon koolla.
Päivän evankeliumin ihmisetkään eivät uskoneet Jeesusta, ja mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he saivat vettä myllyynsä ja levittivät tietoa ihmeteosta. Ihmisten outo käyttäytyminen ei ollut Jeesukselle yllätys. Johanneksen evankeliumissa sanotaan: “Monet uskoivat häneen nähdessään ne tunnusteot, jotka hän teki. Jeesus sitä vastoin ei uskoutunut heille, koska hän tunsi heidät kaikki. Hän ei tarvinnut kenenkään todistusta ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä on.” (Joh. 2: 23–25)
Jeesus julisti sanomaa Jumalan valtakunnasta, mutta ihmiset eivät ymmärtäneet hänen sanomaansa. Monet uskoivat Jeesukseen hänen tunnustekojensa tähden mutta vain pinnallisesti ja omista lähtökohdistaan käsin. Ihmeet kiinnostivat heitä, kuten ne kiinnostavat tämänkin ajan ihmisiä. Sairaiden paranemisesta saatetaan nykyään lyödä rumpua aivan samalla tavalla kuin Jeesuksen aikana. Jeesus ei kuitenkaan halunnut olla eikä halua olla ihmeiden tekijä.
Sairaat ihmiset, jotka tulivat tai jotka tuotiin Jeesuksen luo, suhtautuivat ihmeen tapahtumiseen tietysti eri tavoin kuin muut. He olivat hädässä, ja heille oli tärkeintä, että he paranevat sairaudestaan tavalla tai toisella. Ulkopuolisia kiinnostivat enemmän ihmeet kuin se, että sairaat saivat avun. Eikö tämä ole tuttua? Eikö nykyäänkin ihmisten hätä voi jäädä sivuseikaksi? Eikö näin tapahdu silloin, kun ihmeitä käytettään ikään kuin mainoskeinona ja sairaille annetaan paranemisesta katteettomia lupauksia.
Ihmeellisen paranemisen jälkeen saattaa terveeksi tullut itsekin tehdä väärällä tavalla suuren numeron siitä, mitä hänelle on tapahtunut. Näinhän kävi paranemisestaan omavaltaisesti tietoa levittäneelle miehelle. Toisenlaisiakin esimerkkejä toki löytyy. Markus kertoo, kuinka Jeesus teki vierailun sen alueen ulkopuolelle, missä hän yleensä opetti ja teki useimmat tunnustekonsa, ja kuinka hän siellä vapautti miehen riivaajien valasta. Mies halusi jäädä Jeesuksen seuraan, mutta Jeesus ei siihen suostunut vaan sanoi: “Mene kotiisi omaistesi luo ja kerro tästä suuresta teosta, jonka Herra on armossaan sinulle tehnyt.” Ja niin mies lähti ja alkoi laajalla alueella julistaa, mitä Jeesus oli hänelle tehnyt, jolloin kaikki olivat ihmeissään. (Mark. 5:18–20) Tälle miehelle oli tärkeintä se, että hän kohdannut Jeesuksen, jonka seuraan hän halusi jäädä. Hän ei ryhtynyt tekemään mitään omin päin vaan toimi Jeesuksen antamin valtuuksin.
Me olemme pohjimmiltaan hyvin vähän kiinnostuneita lähimmäistemme hädästä. Jeesus sen sijaan suhtautuu jokaisen ihmisen hätään aivan kuin omaansa. Hän ei myöskään anna katteettomia lupauksia vaan auttaa ja armahtaa. Evankeliumeissa kerrotaan, että Jeesus paransi kaikki, jotka hänen luokseen tulivat. Jeesuksen ihmeteot eivät olleet mitä tahansa ihmeitä vaan nimenomaan tunnustekoja: ne olivat yhtenä tunnusmerkkinä siitä, että Jumalan valtakunta oli tullut ihmisten keskelle. Kaikkien apua tarvitsevien parantaminen kertoi siitä, että Jumalan valtakunta kuuluu kaikille.
Sairaiden parantaminen oli Jeesukselle pikku juttu. Olihan hän todellinen Jumala. Juuri hänessä oli Jumalan valtakunta tullut ihmisten maailmaan. Enää Jeesus ei paranna kaikkia kuten ollessaan maan päällä. Mutta kerran Jumalan valtakunta toteutuu lopullisesti, ja silloin – taivaassa – ei enää tunneta sairautta eikä kipua. Tätä suurta ihmettä Jeesuksen tunnusteot ennakoivat. Taivaassa kaikki ovat myös tasapainoisia ja ehjiä ihmisiä. Tässä elämässä me kaikki olemme omalla tavallamme rikkinäisiä, ristiriitaisia ja epävakaita persoonia, ja sellaisiksi myös jäämme, vaikka jonkinlaista eheytymistä ja korjaantumista meissä saattaakin Jumalan armosta tapahtua. Vasta taivaassa kaikki on toisin.
Jumalan valtakunnan evankeliumi, hyvä sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, ei lupaa, että sairautemme paranevat tai meistä tulee psyykkisesti ehjiä ihmisiä tässä elämässä. Sen sijaan evankeliumiin sisältyy lupaus, että kerran näin tulee tapahtumaan. Varsinainen evankeliumi on se, että syntimme on sovitettu. Tämä on se sanoma, jonka Kristus on meille antanut ja jota hän on valtuuttanut meidät julistamaan. Meilläkään ei ole lupa olla omavaltaisia ja ryhtyä julistamaan jotain muuta. Jeesus ei halunnut, että hänet tunnetaan ihmeiden tekijänä. Tänäänkään Jeesus ei halua, että hänet tunnetaan fyysisten sairauksiemme parantajana tai psyykeemme eheyttäjänä. Jeesus haluaa, että hänet tunnetaan syntisten Vapahtajana.
Meidän perimmäinen ja varsinainen ongelmamme on se, että olemme sydämessämme luopuneet Jumalasta ja joutuneet eroon hänestä. Raamattu kutsuu tätä tosiasiaa synniksi. Fyysiset sairautemme ja psyykkinen rikkinäisyyteemme ovat vain oireita, synnin seurauksia. Omat syntimmekin voivat aiheuttaa sairauksia ja rikkoa meitä henkisesti, mutta ennen kaikkea kysymys on siitä, että elämme synnin maailmassa, missä itse kukin meistä joutuu kantamaan ihmiskunnan yhteisen syntisyyden taakkaa.
Jumala syntyi ihmiseksi siksi, että hän ei käsittämättömässä rakkaudessaan halunnut hylätä meitä, jotka olimme kääntäneet hänelle selkämme, vaan halusi ottaa meidät uudelleen yhteyteensä. Synnin kukistaminen ei ollut Jumalallekaan mikään pikku juttu. Se vaati häneltä mahdollisimman paljon, kun hän antoi Poikansa kärsimään ja kuolemaan meidän puolestamme. “Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet”, kuten sanotaan Jesajan kirjan tutussa luvussa 53, missä puhutaan Herran kärsivästä palvelijasta. Kysymys ei ole vain ruumiin vaan koko ihmisen parantumisesta. Synti on hukkunut Jumalan silmissä Jeesuksen haavoihin, ja vaikka synti vielä vaikuttaa kuolevaisessa ruumiissamme, jokainen joka tuntee Jeesuksen omana Vapahtajanaan ja syntiensä sovittajana tässä elämässä, nousee kerran täysin uutena ihmisenä ikuiseen elämään.
Miten me sitten voimme tuntea Jeesuksen Vapahtajanamme? Ensimmäinen asia on varmaan se, että koemme tarvitsevamme Vapahtajaa. Sairas, jolla ei ole sairaudentuntoa, vaan joka kuvittelee olevansa terve, ei tarvitse lääkäriä. Syntisairas, jolla ei ole synnintuntoa, ei puolestaan tarvitse Taivaallista Lääkäriä.
Ihminen, jolla ei ole synnin hätää, saattaa olla kiinnostunut Jeesuksesta esimerkiksi ihmeiden tekijänä, mutta syntisten Vapahtajana Jeesus ei tällaista ihmistä kiinnosta. Puhe Jeesuksesta syntisten ystävänä ja syntien sovittajana ei kosketa häntä, vaan se menee hänen toisesta korvastaan sisään ja tulee toisesta ulos. Tai ehkä tällainen ihminen kuulee hyvän sanoman korvillaan ja ymmärtää sen jotenkin järjellään, mutta sydämessään hän ei kuule sitä kuule.
Entä sitten sellainen ihminen, jota synti tavalla tai toisella painaa ja joka on tullut tuntemaan, että hän ei voi kelvata Jumalalle vaikka kuinka yrittää? Kuuleeko hän sitten hyvän sanoman Jeesuksesta, sanoman siitä, että hänen syntinsä on sovitettu ja annettu anteeksi? Ei kuule, ei kuule sydämessään yhtään sen paremmin kuin sellainen ihminen, jolle synnintunto on vieras asia. Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että syntinen ei kerta kaikkiaan voi kuulla Jumalan puhetta.
Toinen seikka, joka on edellytys sille, että voimme tuntea Jeesuksen Vapahtajanamme, on kuitenkin juuri se, että kuulemme Jumalan puheen sydämessämme: kuulemme ja kuulemisen seurauksena myös uskomme, että Jeesus on meidänkin edestämme kärsinyt ja kuollut ja avannut meille oven ikuiseen elämään. Mutta kun emme voi kuulla. Mikä siis neuvoksi?
Ainoa mahdollisuus on, että Jeesus antaa meille hengellisesti kuuroille kuulevan sydämen samalla tavalla kuin hän antoi evankeliumin kuurolle kuulevat korvat. Jeesus on Jumalan Sana, ja kun Jeesus puhuu, hänen sanansa ovat uutta luovia sanoja. Kun Jeesus sanoi evankeliumin kuurolle: “Effata”, “aukene”, miehen korvat aukenivat. Kun Jeesus sanoo meille, joita syntimme painavat: “Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi!” – vaikkakaan ei välttämättä ihan juuri näillä sanoilla –, meidän sydämemme avautuu kuulemaan ja uskomaan. Jeesuksen sanat ovat uuden luomisen sanoja, uuden elämän antavia sanoja, jotka itse vaikuttavat sen, että ne kuullaan ja otetaan uskossa vastaan.
Ilman Jeesuksen elämää antavia sanoja ei ole elämää hänen yhteydessään. Ilman elämän sanoja ei synny hengellistä elämää, ja ilman elämän sanoja hengellinen elämä kuolee ja kuihtuu pois.
Päivän epistolassa sanottiin, että “kirjain tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.” (2. Kor. 3:6) Jos Raamatun sana jää meille pelkäksi kirjaimeksi, se kuolettaa ja paaduttaa meitä. Tätä ei tietenkään pidä ymmärtää niin, että Jumalan sana ja Jumalan Henki voidaan erottaa toisistaan. Juuri sanassahan on Henki ja Elämä. Mutta meitä itse kutakin kutsutaan tutkimaan, mikä on meidän suhteemme Elävään Sanaan, Jeesuksen Kristukseen. Kaipaatko sinä, ja kaipaanko minä ja kaipaammeko me seurakuntana, että Jeesus puhuu eläviä sanoja?