Kadun varrella asui kolme nelivuotiasta tyttöä. Kerran kaksi heistä leikki hiekkalaatikolla, kun kolmas taapersi kurahousuissaan paikalle. Toinen leikkijöistä totesi kolmannelle: ”Mä en nyt oo sun kanssa, mä oon nyt Tiinan kaa. Sit ku Tiina ei oo mun kaa, niin sit mä leikin sun kanssa. Sä oot mun varakaveri.”
Oletko sinä joutunut joskus olemaan ”varakaveri”, joka on päässyt leikkiin mukaan vasta sitten kun muut eivät tule? Tai oletko jäänyt varalle koulun liikuntatunnilla, kun on koottu pelijoukkuetta? Kukaan ei haluaisi ottaa sinua joukkueeseensa. Oletko jäänyt työpaikalla viimeiseksi, kun työntekijöitä on valittu uusiin tehtäviin tai johonkin koulutukseen?
Varakaveriksi tai yksin jääminen tuntuu pahalta. Tulee tunne, että en ole yhtä hyvä kuin muut. Mitä vikaa minussa on, kun en kelpaa? Tällainen jättää syvät jäljet. Joskus arvottomuuden, yksinäisyyden ja eristämisen kokemus voi kulkea mukana läpi koko elämän.
Kun nuorilta ja nuorilta aikuisilta kysyttiin, miten he määrittelevät syrjäytymisen, yksi vastaus oli: Syrjäytyminen on yksinäisyyttä. Se on kokemus ulkopuolisuudesta. Samalla tavalla kokevat vanhukset. Muistan radion aamu-uutiset, jossa kerrottiin vanhusten köyhyydestä (Yle-uutiset 4.11.2012). Haastateltava sanoi: ”Kaikkein kauheinta on se yksinäisyys.”
Syrjäytyminen ei siis välttämättä liity tulojen, tavaroiden, koulutuksen, aseman tai arvovallan vähäisyyteen eikä sairauteen vaan ulkopuolisuuteen, yksinäisyyteen ja eristetyksi joutumiseen. Toimittaja Maarit Tastula on sanonut osuvasti: ”Ihminen on laumaeläin ja eristäminen rangaistuksista pahin. Jääkiekkoilija pannaan jäähylle, rosvo eristysselliin ja koulukiusattu jätetään yksin välitunnille potkimaan kiviä. Eristäminen sattuu aina. Ja me ihmislajin edustajat tiedämme sen. Osallisuus, lauman jäsenyys, on ihmisen arvomerkeistä tärkein. Se kertoo hyväksynnästä, kelpaavuudesta, tarpeellisuudesta. Jos meille sitä arvomerkkiä ei myönnetä, viedään meiltä ihmisen osa.”
Tämän sunnuntain evankeliumi kertoo kuuromykästä miehestä. Hänen nimeään ei kerrota. Hänet tuotiin Jeesuksen luo. Ehkä mies tarvitsi apua ja jostakin syystä hän ei kyennyt liikkumaan itsenäisesti. Kertomuksesta ei käy ilmi, mistä hänet tuotiin. Vahvalla tavalla korostuu se, että hän oli ulkopuolinen, eristetty tai eristäytynyt muista ihmisistä, ehkä siksi yksinäisyyteen tuomittu. Häneltä puuttui osallisuuden arvomerkki. Hänet oli sysätty olemaan vain ”varakaveri”.
Mies ei kuullut eikä kyennyt puhumaan kunnolla. Jeesus paransi miehen kuulon ja puhekyvyn. Näin hänen eristyneisyytensä päättyi. Hän ei enää ollut syrjäytetty ja ulkopuolinen vaan pystyi olemaan yhteydessä toisten kanssa.
Yksi tärkeä yksityiskohta evankeliumissa on tarpeen huomata. ”Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies.” Siis toiset ihmiset toivat kuuromykän miehen parannettavaksi. Toiset ihmiset halusivat, että tämä syrjäytetty, ulkopuoliseksi jätetty ja yksinäisyyteen sysätty vedetään mukaan toisten yhteyteen, että hänen eristäytyneisyytensä päättyy, että hänestä tulee osallinen omaan yhteisöönsä, muiden ihmisten pariin. Tässä on merkittävä tehtävä yhä tänään, myös täällä Puumalassa. Diakonia on yhteinen, koko seurakunnan tehtävä. Täällä onkin paljon vapaaehtoisia vastuunkantajia. Itse asiassa lähimmäisenrakkaus kuuluu jokaiselle seurakuntalaiselle. Siinä me elämme uskoamme todeksi. Diakoniassa usko muuttuu näkyviksi teoiksi.
Viime vuosina on puhuttu hyvin paljon syrjäytymisen ehkäisystä. Yksi keskeinen keino on yksinäisyyden vähentäminen. Siihen voimme jokainen vaikuttaa. Meidän on luotava tähän maahan välittämisen kulttuuri. Tällä tarkoitan sellaista olemisen tapaa, jossa ihminen on osallinen toisen ihmisen ymmärtävästä, hyväksyvästä ja ystävällisestä katseesta ja jossa välitetään myös täysin ventovieraasta ihmisestä. Yksikin toimiva ihmissuhde estää syrjäytymistä ja ulkopuolisuutta. Siksi kannattaa aktiivisesti etsiä keinoja ja tapoja, jotka tukevat jokaisen osallisuutta yhteiskunnassa. Jokainen kaipaa nähdyksi ja hyväksytyksi tulemista, arvostusta, sitä että on jollekulle kallis ja tärkeä. Sitä, että maailma ei näyttäydykään uhkana ja vaatimuksena vaan lupauksena ja kädenojennuksena. Tällainen ilmapiiri täällä Puumalassa olisi mitä parhain muisto 400-vuotisjuhlavuodesta.
Samassa evankeliumin yksityiskohdassa on toinenkin tärkeä sanoma. ”Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies.” Siis mies tuotiin Jeesuksen luo. ”Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään. Sitten hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: ”Effata.” Se merkitsee: aukene. Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi.” Jeesus paransi miehen. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään kuulon ja puhekyvyn palauttamisesta. Jeesus avasi yhteyden Jumalan ja ihmisen välillä. Kuuromykkä mies ei löytänyt yhteyttä ainoastaan toisiin ihmisiin, vaan myös Jumalaan.
Äänettömyys on suuri uhka, myös ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa. Tällä en suinkaan tarkoita sanojen puutetta tai hiljaisuutta. Päinvastoin monesti hiljaisuus puhuu ääntä voimakkaammin, kuten hiljaisuuden retriitissä olleet tai ”mykkäkoulua käyneet” hyvin tietävät. Äänettömyys on uhka silloin, kun se kertoo, että yhteys on poikki, yhteydenpitokanavat ovat tukossa eikä kuulu mitään. Silloin on jotain vialla. Kuinka paljon kodeissamme ja yhteiskunnassamme, maailmassamme ja kirkossamme onkaan tukkeutuneita kanavia, katkenneita yhteyksiä, umpikujia, epätoivoisia tilanteita?
Jeesusta tarvitaan hyvin kipeästi avaamaan tukkeutuneita yhteyksiä niin ihmisen ja Jumalan välillä kuin meidän ihmisten välilläkin. Jeesuksen tärkeimpiä sanoja aikanamme on Markuksen alkukielellä tallettama ”effata – aukene”. Vapahtajamme on yhteyksien avaaja hyvin syvällisessä merkityksessä. Tämän tehtävän toteuttamista varten tarvitaan seurakuntaa. Siellä Jeesus toimii armonvälineiden – sanan ja sakramenttien – välityksellä.
Puumalassa on toiminut itsenäinen seurakunta 400 vuoden ajan. Kunta ja seurakunta erkanivat 150 vuotta sitten. Siitä lähtien ne ovat hoitaneet kumpikin omaa tehtäväänsä täällä elävien parhaaksi. Kiitollisina ajattelemme tänään menneiden sukupolvien työtä. Ilman heidän vaivannäköään ja uhrauksiaan emme eläisi tällaisessa yhteiskunnassa. Nyt on meidän sukupolvemme vuoro kantaa vastuuta tämän paikkakunnan ihmisten ajallisesta ja iankaikkisesta hyvästä. Tehtävämme on olla yhteyksien avaajia ja rakentajia, niin ihmisten kesken kuin ihmisen ja Jumalan välillä.